Ruotsin ja vähän Suomenkin mediasta

Snaphanenin blogissa nimimerkki Julia Cesar kirjoittaa ruotsalaisen valtamedian moraalisesta konkurssista. Kyse on Suomenkin mediassa uutisoidusta ”parkkipaikkakärhämästä”, jonka itsekin mainitsin jonkin aikaa sitten.

Landskronalaisen ostoskeskuksen parkkipaikalla tapahtunut 78-vuotiaan naisen kuolemaan johtanut pahoinpitely on paljastanut ikävällä tavalla sen, miten ruotsalaismedia tarkoituksella pimittää maahanmuuttajataustaisten rikollisuutta. Tapaus on merkittävä siksi, että se sattui Landskronassa, jossa hylkiöksi leimattu Ruotsindemokraattien puolue sai viime kunnallisvaaleissa 22 prosenttia äänistä.

Toiseksi rikoksesta epäilty 23-vuotias Ahmad Akile on taustaltaan palestiinalainen ja kotoisin Libanonista. Tätä tietoa ruotsalainen valtamedia ei koskaan ole kertonut vaan se tieto löytyy yleensä muista lähteistä. Akilen ja eläkeläispariskunnan välille oli kehkeytynyt riita invapaikan käytöstä, jonka Akile ratkaisi hyökkäämällä eläkeläismiehen kimppuun. Kun nainen tuli auttamaan miestään, hän sai nyrkistä naamansa ja kaatui asfalttiin. Nainen ilmeisesti kuoli kaatumisesta aiheutuneisiin kallonmurtumiin. Todetaan vielä, että epäillyllä on aiempia tuomioita pahoinpitelyistä.

Median reaktio

Tapaus sai sen verran suurta huomiota, että median tavanomaiset keinot, kuten etnisen taustan pimittäminen ja epäillyn kuvan pikselöinti eivät enää riittäneet. Siksi tarvittiin muita keinoja. Julia Cesarin mukaan median valitsema strategia oli seuraava:

”Lähetetään paikalle kaikkein nuorimmat ja kokemattomimmat journalistit. He tekevät tunnollisesti sen, mitä heiltä odotetaan, saadakseen pitää työpaikkansa.”

”Lähetetään paikalle kaikkein paatuneimat ja häikäilemättömimmät toimittajat ja kolumnistit eli kovapintainen jengi, joka ei tiedä totuudesta mitään ja jonka jäsenet ovat valmiita myymään vaikka äitinsä saadakseen etuja itselleen. Jälkimmäiseen kategoriaan kuuluu Expressenin kolumnisti Britta Svensson, joka toiminnalla Landskronan murhien yhteydessä on saavutettu ruotsalaisen journalismin pohjakosketus.”

Svensson kutsui kolumnissaan tapausta ”ihmisten tapaamiseksi”. Ensimmäisessä vaiheessa murhaepäillyn perheenjäsenet esiintyivät lehdistötilaisuudessa uhreina ja valittelivat kovaa kohtaloaan. Sen jälkeen Britta Svensson pyrki tekemään murhaepäillystä itsestään sympaattisen hahmon:

”Lopuksi 23-vuotias kääntyy ympäri ja hänen katseensa on musta epätoivosta. Hänen nuori vaimonsa yrittää murtautua hänen luokseen, mutta poliisi estää tämän. Mies, joka äskettäin vangittiin todennäköisin syin epäiltynä vakavasta rikoksesta ei saa pitää vastasyntynyttä lastaan sylissään.”

”Hän on nuori, hoikka kaveri. Landskronan Hemköpin tapahtumat unohtuivat, kun hänet näki. ' Hän ei voi hyvin vaan kaipaa perhettään', hänen asianajajansa sanoi jälkikäteen.”

Tällä tavalla kolumnisti Britta Svensson häivyttää rikoksen uhrin taustalle ja tekee rikoksen tekijästä todellisen uhrin, josta hän maalaa kuvan herkkänä nuorena perheenisänä. Rikosraportointi voi tuskin tuosta enää vastenmielisemmäksi muuttua.

Todellinen tavoite

Miksi media sitten pyrkii kääntämään tapahtuneen päälaelleen? Ruotsalaisissa blogeissa on pitkään väitetty, että media pyrkii tahallaan peittämään monikulttuurisen yhteiskunnan ongelmia. Tällöin kyseessä olisi jonkinlainen salaliitto.

Suomessakin uutisoinnissa on käytössä journalistiset periaatteet, joiden mukaan toimittaja päättää, kerrotaanko rikoksen tekijän etninen tausta vai ei. Toisaalta valtamediat tekevät yhteistyötä viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen kanssa tavoitteenaan ehkäistä rasismia ja muukalaisvihaa. Maahanmuuttajista pyritään tekemään myönteisiä uutisia eikä etnistä taustaa välttämättä tarvitse mainita, jos maahanmuuttaja tekee rikoksen.

Suomessa vertailukohtaa kannattaa hakea Sellon surmista ja siitä, miten Ibrahim Shkupollia käsiteltiin valtamediassa. Vaikka syyllistä haettiin ”suomalaisesta väkivaltakulttuurista”, sen verran häpyä suomalaismedialla vielä oli, että yksikään journalisti ei kehdannut tehdä Shkupollista yhtä siirappista juttua kuin Britta Svenssonin kirjoitus.

Julia Cesarin mukaan Ruotsissa toimittajat ovat lojaaleja valtiovallalle:

”Ruotsalaiset toimittajat ovat epätavallisen uskollisia poliittiselle vallalle. Maahanmuuttopolitiikassa toimittajat ovat liittoutuneet poliitikkojen kanssa niin selkeästi, että voi puhua monikulttuurisen yhteiskunnan eli valtiollisen ideologian sisäistämisestä. Toisin sanoen ideologia on niin syvällä toimittajien mielessä, että he eivät enää ole siitä tietoisia. Ilmiö on tuttu totalitaristisista diktatuureista, joissa toimittajat on peloteltu uskollisiksi, jotta vallanpitäjät voivat pitää kansan kurissa.”

Ruotsalaislehtien toimituksissa ei Cesarin mukaan julkaista mitään sellaista, joka voi lisätä muukalaisvastaisuutta. Tästä puolestaan seuraa, että totuus pitää joissakin tapauksissa pimittää, jotta saadaan aikaiseksi haluttu kuva todellisuudesta. Siksi rikoksen tekijöiden etninen tausta salataan ja kuvat pikselöidään, jos tekijä on maahanmuuttajataustainen. Vain Landskronan murhan kaltaisissa poikkeustapauksissa on pakko turvautua härskimpiin keinoihin.

Internet-maailmassa valehtelu ja vääristely kuitenkin kääntyvät tekijäänsä vastaan. Blogeista ja keskustelufoorumeilta voi Ruotsissa lukea valtamedian pimittämät tiedot kuten Landskronankin tapauksessa. Kun rikosuutisessa puhutaan ”nuoresta miehestä” ja tapahtumapaikkana on jokin tunnettu maahanmuuttajavaltainen lähiö, lehden lukija ymmärtää rivien välistä, millaisesta tapahtumasta on kyse ja saa blogeista vahvistuksen epäilylleen.

Miksi toimittajat sitten alistuvat tähän? Vasemmistolaisen poliittisen ideologian yliopistossa omaksunut nuori toimittaja ei välttämättä edes ymmärrä tekevänsä työtä valtaideologian puolesta. Toimittajien keskuudessa vasemmistopuolueiden kannatus on keskimääräistä suurempaa. Tähän taas voi syytä lähteä etsimään 60-luvun lopun radikalismista ja sen seurauksista, joiden ansiosta vasemmiston ylivalta toimittajakunnassa on lähes täydellinen.