Pelin henki

Perussuomalaiset solmi eilen vaaliliiton Kristillisdemokraattien kanssa tulevissa eurovaaleissa. Tämä uutinen ei sinänsä ole merkittävä, koska molemmat tarvitsevat toisiaan, mikäli he haluavat saada ehdokkaan läpi Europarlamenttiin. Kristillisdemokraatit ovat perinteisesti kunnostautuneet vaaleissa äänten keskittäjinä ja hyötyneet solmimistaan vaaliliitoista.

Merkittävänä uutisena voidaan pitää myös sitä, että Perussuomalaiset nimesi vaaleihin viisi ehdokasta. Näistä yksikään ei ollut Jussi Halla-aho, koska Helsingin ja Uudenmaan ehdokkaat nimetään vasta myöhemmin.

Valtamedian loanheittotalkoot

Salaliittoteorioihin taipuvainen mieli tuskin pitää sattumana sitä, että Jussi Halla-ahoon kohdistuva loanheitto saavutti jälleen yhden lakipisteensä. Ensin Pressiklubi-ohjelmassa Halla-aho yritettiin lynkata kolmen miehen voimin ja sen jälkeen Yleisradion pääuutislähetyksessä Halla-ahoa kutsuttiin ”rotutohtoriksi” (ks. alkaen 7 min ja 30 s), jonka Perussuomalaiset muka haluaisivat lähettää Brysseliin pois häiritsemästä.

Vaikka Halla-ahon edustama poliittisesti epäkorrekti ideologia onkin selkeästi poliittisen eliitin kannalta vastenmielistä, tämä ei ole varsinainen ongelma. Eliitti pyrkii neutraloimaan Perussuomalaiset poliittisena toimijana ja tätä tavoitetta edistetään pyrkimällä hajottamaan puolue sisältä päin.

Historiallisesti katsoen toimintatavassa ei ole mitään uutta. SMP:n vaalimenestys 1970-luvun alussa yritettiin ensin tuhota hajottamalla eduskunta ja järjestämällä uudet vaalit. Kun tämä ei tuottanut toivottua tulosta, säädettiin laki puoluetuesta. Laki johti Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolueen syntyyn ja SMP:n hajoamiseen.

80-luvulla SMP menestyi taas tällä kertaa ”rötösherrajahdin” seurauksena. Puolue sai vuoden 1983 eduskuntavaaleissa suuren vaalivoiton ja sitä kautta 17 kansanedustajaa. SMP kesytettiin tällä kertaa ottamalla se mukaan Kalevi Sorsan neljänteen hallitukseen. Hallitusvastuu ja sisäiset riidat kuihduttivat puoluetta, kunnes se ajautui ylitsepääsemättömiin taloudellisiin vaikeuksiin 1990-luvun puolivälissä.

Valtamedia ja poliittinen eliitti pyrkivät taas kerran tuhoamaan SMP:n ja kylvämään epäsopua puolueen sisälle. Tällä kertaa pyritään luomaan keinotekoinen vastakkainasettelu Halla-ahon edustaman ”sisulaisuuden” ja perinteisen vennamolaisuuden välille. Loanheittokampanjan tavoitteena on vakuuttaa puheenjohtaja Timo Soini halla-aholaisuuden vahingollisuudesta toisaalta demonisoimalla Halla-aho ja toisaalta ahdistelemalla Soinia Halla-ahon kirjoituksista. Samalla pyritään ruokkimaan Soinin ministerihaaveita ja tällä tavalla tekemään Soinista uusi Pekka Vennamo.

Pelimies Soini

Tony Halmeen tapaus osoitti kaikille, että Soini on lojaali ihmisille, jotka tukevat häntä eivätkä puukota selkään. Siksi on mahdotonta uskoa, että Soini heittäisi Halla-ahon susille. Soini tuskin panee pahakseen, jos valtamedia kuvittelee puolueen sisällä kytevän ristiriitoja. Kokeneena pelimiehenä hän myös tietää, että kaikkia kortteja ei pidä lyödä heti pöytään vaan valtit kannattaa säästää loppupeleihin.
Uskoisin Soinin myös ymmärtävän, että valtamedia tykkää Soinista humoristisena suorapuheisena suomalaiskansallisena jörrikkänä mutta ei välttämättä vakavasti otettavana poliitikkona, jollainen hänestä on vuosien mittaan kasvanut. Soini on sanonut, että hän pyrkii luomaan Perussuomalaisista Norjan edistyspuolueen kaltaisen toimijan. Tavoite on kunnianhimoinen mutta ei mahdoton. Tavoite myös tarkoittaa, että pelkkien Kepuun tyytymättömien vennamolaisten voimat eivät riitä vaan tarvitaan myös SDP:n entisiä äänestäjiä suurista kaupungeista.

Paradoksaalisesti merkittävimmän haasteen Perussuomalaisille tarjoaa kannatuksen huima kasvu. Kun suosio nousee, hajoamisilmiöiden tuoma riski kasvaa. Jos ehdokkaiden valinnassa ei noudateta tarvittavaa harkintaa, vaarana on, että 80-luvun lopun ja 90-luvun alun kaltaiset riidat tuhoavat puolueen uskottavuuden. Siksi Soinin vakaata kättä tarvitaan jatkossakin niin kauan, kunnes puolue on vakiinnuttanut asemansa ja kannatus pysyy 20 prosentin tuntumassa.