Ihmisoikeuksien puolustamista Kanadassa

Kirjoituksessani Puumalaistumista Kanadan malliin kerroin, kuinka kanadalainen MacLeans-viikkolehti on haastettu kolmen provinssin ja liittovaltion ihmisoikeuskomission kuultavaksi, kun se julkaisi otteita kolumnisti Mark Steynin kirjasta America Alone.

Viimeisimmässä blogimerkinnässään Steyn kertoo vuonna 2002 Saskatchewanin provinssin ihmisoikeuskomissiossa käsitellystä tapauksesta. Hugh Owens –niminen henkilö julkaisi The Saskatoon Star Phoenix –sanomalehdessä ilmoituksen, jossa oli kieltomerkin takana kuva homoseksuaalisesta parista höystettynä Raamatun jakeiden numeroilla. Kyseisissä jakeissa tuomitaan homoseksuaalisuus synniksi.

Saskatchewanin ihmisoikeuskomissio tuomitsi sekä lehden että Owensin maksamaan 1500 Kanadan dollaria kaikille kolmelle vastaajalle. Neljän vuoden kuluttua tuomio kumottiin Saskatchewanin vetoomustuomioistuimessa. Oikeus siis voitti vai voittiko? Steyn kertoo:

Mitä todellisuudessa seuraa Owensin neljän vuoden kamppailusta? Pyytäisin herra Owensia laittamaan saman ilmoituksen The Saskatoon Star Phoenix –sanomalehteen tänä päivänä. He eivät suostuisi julkaisemaan sitä. He ovat oppineet läksynsä. Vetoomustuomioistuimen päätöksestä huolimatta Owensin tapaus on kaventanut julkisen keskustelun rajoja Kanadassa.

Kyseessä on siis oppikirjaesimerkki sananvapauden rajoitusten vaikutuksista niissäkin tapauksissa, joissa oikeus toteaa, ettei lakia ole rikottu. Vaara joutua oikeuden eteen vastaamaan mielipiteistään lisää itsesensuuria ja näin kaventaa julkisuudessa esiintyvää mielipidekirjoa. Tämä lieneekin ihmisoikeuksia puolustavien ”suvaitsevaisten” perimmäinen tarkoitus.

Yhdysvalloissa asuvaa Steynia ihmisoikeuskomissiot eivät varmasti hiljennä, mutta tarkoituksena onkin saada kanadalainen media jatkossa suhtautumaan nihkeämmin miehen kirjoitusten julkaisuun. Jos valituksen seurauksena MacLeansin tilaajamäärät putoaisivat, lehti todennäköisesti lopettaisi Steynin kolumnien julkaisun. Myöskään muut julkaisut eivät mahdollisten valitusten takia enää uskaltaisi julkaista Steynin kirjoituksia. Tähän valittajat mitä ilmeisimmin pyrkivät ”loukkaantumisellaan”.

Samalla tavalla suomalaisen vähemmistövaltuutetun tekemät tutkintapyynnöt rasistisista internet-sivustoista tuskin johtavat koviin tuomioihin. Tämä ei ole tarkoituskaan vaan saada media ja nettikirjoittajat varovaisiksi, jotta he eivät edes yrittäisi julkaista poliittisesti epäkorrekteja mielipiteitä. Ei siis ole sattumaa, että vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää haluaa ristiinnaulita muutaman ”nettirasistin” varoitukseksi muille.

Kun Stalinin Neuvostoliitossa terästehtaan tuotanto takkuili, syy pantiin yleensä ”luokkavihollisen” tai ”sabotöörin” piikkiin. Näin itse järjestelmän puutteet peittyivät keinotekoisen ulkoisen viholliskuvan taakse, ja samalla varmistettiin, ettei kukaan uskalla vastustaa järjestelmää. Sabotööriksi kelpasi Stalinin aikana kuka tahansa syyllisyydestä riippumatta. Samalla tavalla ”suvaitsevaisuutta” ylläpitävien vähemmistövaltuutettujen ja ihmisoikeuskomissioiden uhriksi kelpaa kuka tahansa. Tärkeintä on varoittava esimerkki ja se, että monikulttuurisuuden mukanaan tuomia ongelmia ei käsitellä julkisesti ja että ihmiset pitävät suunsa kiinni väistämättä ilmenevistä ongelmista huolimatta.

Poliittinen vasemmisto, johon ”suvaitsevaiset” lähes poikkeuksetta kuuluvat, ei halua keskustella, koska se tietää häviävänsä asiapohjaisessa keskustelussa. Siksi vasemmisto mieluummin vaientaa keskustelun. Näin viranomaisten sisällöltään tyhjät mutta kauniit korulauseet pääsevät julkisuuten ilman kriittisiä soraääniä ja aikaansaavat toivotun asennekasvatusvaikutuksen ainakin teoriassa.

Oheen olen suomentanut otteen Steynin kirjasta America Alone. Suomennos on tehty nopeasti ilman kunnollista oikolukua, joten pikkuvirheistä ei kannata huomauttaa. En usko, että kirjaa Suomessa koskaan julkaistaan, joten tuskin asiassa on mitään kummempia tekijänoikeusongelmia. Sama juttu on julkaistu alun perin englanniksi täällä.

MARK STEYN 20.10.2006

Tulevaisuus kuuluu islamille

Syyskuun 11. vuonna 2001 ei ollut päivä, “jolloin kaikki muuttui”, vaan tuolloin paljastui, miten paljon on jo muuttunut. Kuinka monella journalistilla oli 10. syyskuuta Amerikkalaisislamilaisten suhteiden neuvoston (CAIR), Kanaddan islamilaisen kongressin tai Britannian muslimineuvoston nimi päivyrissään? Jos olisit väittänyt sen, mikä loukkaa tai ei loukkaa muslimeja, olevan 2000-luvun alkupuolen poliittisesti dynaamisin tekijä Tanskassa, Ruotsissa, Hollannissa, Belgiassa, Ranskassa ja Britanniassa, useimmat olisivat pitäneet sinua hulluna. Silti tuona tiistaiaamuna jäävuoren huippu tuli esiin ja kaatoi WTC-tornit.

Jäävuoresta noin seitsemän kahdeksasosaa on pinnan alla eli ne suuremmat kehittyneen maailman voimat, jotka ovat tehneet Euroopasta voimattoman vastustamaan maanosan säälimätöntä muuttumista Eurabiaksi ja jotka asettavat kyseenalaiseksi tulevaisuuden suuressa osassa muuta maailmaa. Avaintekijät ovat demografinen lasku, sosiaalidemokraattisen valtion kestämättömyys ja sivilisaation hiipuminen.

Aloitetaan väestökehityksestä, koska kaikki alkaa siitä:

Jos koulussasi on 200 poikaa ja pelaatte 2000 oppilaan koulua vastaan, ette välttämättä häviä mutta tämä antaa vastustajalle suuren edun. Samalla tavoin jos haluat käynnistää vallankumouksen, se ei onnistu seitsemällä vallankumouksellisella etenkään, jos he ovat yli 80-vuotiaita. Mutta jos sinulla on kaksi miljoonaa ja seitsemän vallankumouksellista, jotka lisäksi ovat alle kolmekymppisiä, olet mukana kuvioissa.

Kuinka moni “Lähi-idän rauhanprosessin” puolustelija on koskaan miettinyt seuraavaa lausetta?

Gazan kaistaleen asukkaiden mediaani-ikä on 15,8 vuotta.

Kun tiedät tämän, loput ovat pelkkiä yksityiskohtia. Haluaisitko ”maltillisena palestiinalaisjohtajana” puhua järkeä kansakunnalle – tai pseudokansakunnalle, joka koostuu YK:n valvoman ja EU:n rahoittaman kuolemankultin alaisina kasvaneista työttömistä ja huonosti koulutetuista teini-ikäisistä pojista? Mikä tahansa ”palestiinalaisongelman” analyysi, joka ei ota huomioon tärkeintä katutasolla vaikuttavaa tekijää, on ajanhaaskausta.

Vastaavasti Euroopan, Kanadan, Japanin ja Venäjän huomattava ominaisuus on se, että niiltä loppuvat vauvat. Kehittyneessä maailmassa on käynnissä yksi nopeimmista demografisista muutoksista historiassa. Useat meistä ovat nähneet lukemattomia sydäntälämmittäviä etnisiä komedioita, kuten Kreikkalainen naimakauppa ja sen kaltaisia, joissa joku tiukkailmeinen WASP-tyyppi alkaa tapailla Välimeren maasta kotoisin olevaa valtavan ja hedelmällisen perheen tyttöä. Perheessä on niin paljon siskoja, serkkuja ja setiä, että huoneeseen on vaikea mahtua mukaan. Itse asiassa totuus on täysin vastakkainen. Kreikassa hedelmällisyysaste liikkuu jossain 1.3 syntymän paikkeilla pariskuntaa kohden. Tätä väestökehitystutkijat pitävät alimpana mahdollisena hedelmällisyytenä, josta yksikään yhteiskunta on koskaan toipunut. Kreikan hedelmällisyysaste on sitä paitsi välimerellisen Euroopan tervein, sillä Italiassa hedelmällisyys on 1,2 ja Espanjassa 1,1. Sikäli kun yhdelläkään kehittyneen maailman kansalaisella on ”suurperhettä” näinä aikoina, terveimmät väestörakenteet löytyvät angloamerikkalaisesta maailmasta. Yhdysvalloissa hedelmällisyysaste on 2,1 ja Uusi Seelannissa vähän alle. Hollywoodissa pitäisikin tehdä elokuva Protestanttinen naimakauppa, jossa joku surullinen kreikkalaisperheen ainoa tytär menee naimisiin suureen sydämelliseen uusiseelantilaisperheeseen, jossa sulhasella on oikeasti sisar.

Kuten sanoin, kyseessä ei ole projektio vaan kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Ei ole tarvetta ektstrapoloida ja jos huvin vuoksi teetkin näin, täältä pesee. Vuonna 2050 60 prosentilla italialaisista ei ole veljiä, sisaria, serkkuja, tätejä tai setiä. Suuri italialainen perhe, jossa isä kaataa viiniä ja äiti tarjoaa pastaa loputtomalle joukolle isovanhempia, veljentyttäriä ja veljenpoikia, on kadonnut samalla tavalla kuin dinosaurukset. Kuten Noel Coward kerran sanoi toisessa asiayhteydessä: ”Funiculi, funicula, funic yourself”. Vuosisadan puoliväliin mennessä italialaisilla ei ole asiassa valinnanvaraa.

Asiantuntijat puhuvat perimmäisistä syistä. Väestökehitys on kuitenkin kaiken alku ja juuri. Kansa, joka ei lisäänny, ei mene eteenpäin eikä yhtään mihinkään. Ne, jotka lisääntyvät, muodostavat ajan, jossa elämme.

Negatiivinen väestönkasvu ja sosiaalidemokraattinen valtio ovat sukua keskenään. Yhdysvalloissa poliitikot, jotka ovat huolestuneita liittovaltion budjettivajeesta, valittavat, että keräämme velkaa, jonka lapsemme ja lapsenlapsemme joutuvat maksamaan. Mutta Euroopassa kestämättömät etuudet ovat vielä pahempia eikä maanosasta löydy lapsia ja lapsenlapsia, joille siirtää niitä.

Asian voisi muotoilla näin:

Ikä + Sosiaalietuudet = Katastrofi sinulle

Nuoruus + Tahto = Katastrofi sille, joka osuu tiellesi.

Tahdolla tarkoitan kulttuurin metaforista selkärankaa. Toisena esimerkkinä Afrikassa on myös runsaasti nuoria ihmisiä, mutta sitä vaivaa AIDS, ja suurimmaksi osaksi afrikkalaiset eivät pidä itseään afrikkalaisina. Kuten näimme Ruandassa, primääri-identiteetti liittyy heimoon ja useimmilla heimoilla ei ole globaalia kunnianhimoa. Islamilla toisaalta on globaaleja tavoitteita ja se muodostaa pääasiallisen identiteetin suurimmalle osalle harjoittajistaan Lähi-idässä, Etelä-Aasiassa ja muualla.

Islamilla on nuoruutta ja tahtoa, kun taas Euroopalla on ikää ja sosiaalietuuksia.

Todistamme 20. vuosisadan jälkipuoliskon hyvinvointivaltion loppua. Sen taloudellinen konkurssi on pelkästään osoitus suuremmasta ja perustavammasta konkurssista eli sen riittämättömyydestä yhteiskuntaa elävöittävänä voimana. Espanjan tulevaisuudesta taistelleiden fasistien ja tasavaltalaisten lapset ja lastenlapset kohauttavat nyt olkapäitään, kun joukko muukalaisia räjäyttää itsensä heidän pääkaupungissaan. Liian huumattuina edes neuvottelemaan rauhanehdoista he antautuvat välittömästi. Toisella puolella yhtälöä moderni monikulttuurinen valtio on liian vesitetty käsite sitomaan valtavaa määrää maahanmuuttajia heidän nimelliseen kotimaahansa. He siis etsivät sidettä muualta ja löytävät jihadin. Länsimaisen muslimin panislamilainen identiteetti on vain ensimmäinen suuri aate, jossa globalisoituneet patologiat korvaavat vanhakantaisen nationalismin.

Väestökadosta kärsivissä valtioissa anteliaine sosiaaliohjelmineen kysymys on yksinkertainen: Voivatko ne herätä todellisuuteen? Kasvavatko ne aikuisiksi ennen vanhenemistaan? Jos eivät, he päättävät päivänsä yhteiskunnissa, joita hallitsevat hyvin erilaisen maailmankuvan omaavat ihmiset.

Tästä päästään kolmanteen tekijään – elämänhalunsa menettäneeseen läntiseen maailmaan, sivilisaation kyllästymiseen ja kansakuntiin, jotka ovat liian syvällä kulttuurirelativismissa, jotta ne ymmärtäisivät, mitä on pelissä. Sattumalta kolmas tekijä liittyy läheisesti kahteen ensimmäiseen. Amerikkalaisilla ei aina ole itsestään selvää, mitä yhteyttä on ”sodalla terrorismia vastaan” ja niin sanotuilla kotimaan politiikan ”lompakkokysymyksillä”. Sen sijaan sosiaalidemokraattisen valtion rakenteelliset heikkoudet ja globaalin islamin nousu korreloivat keskenään. Valtio on vähitellen ottanut itselleen kaikki aikuisuuteen liittyvät vastuut kuten terveydenhuollon, lastenhoidon ja vanhustenhoidon jopa siinä määrin, että se on katkaissut kansalaistensa suhteen elämän perusvaistoihin, ei vähiten selviytymisvaistoon. Amerikkalaisessa kontekstissa liittovaltion ”vaje” ei ole varsinainen ongelma vaan valtion ohjelmat, jotka aiheuttavat vajeen. Nämä ohjelmat olisivat väärin, vaikka Bill Gates kattaisi ne joka kuukausi omasta lompakostaan. Ne murentavat kansalaisen riippumattomuuden tunnetta mahdollisesti kuolettavasti. Suuri julkinen sektori on uhka kansalliselle turvallisuudelle, koska se lisää haavoittuvuutta islamismin kaltaisia uhkia kohtaan ja heikentää kykyä ja tahtoa toimia sitä vastaan. Tästä olisi pitänyt ottaa opiksi syyskuun 11. vuonna 2001, kun valtio epäonnistui täydellisesti ja päivän ainoat hyvät uutiset tulivat hätäisesti kokoonkyhätyltä kansalaismiliisiltä United-yhtiön lennolla 93.

Viime vuosisadan lopussa vaikutti kaksi voimaa: itäblokissa kommunismin ja lännessä itseluottamuksen romahdus. Francis Fukuyaman kirja Historian loppu kertoo, miten liberaali pluralistinen demokratia kukisti neuvostokommunismin. Teorian kumoaa selkeimmin se, että voittajat eivät pitäneet sitä voittona. Amerikkalaisista ei-demokraatit voivat puhua Kylmän sodan ”voitosta”, mutta ranskalaiset, belgialaiset, saksalaiset ja kanadalaiset eivät puhu. Hyvin harvat britit puhuvat voitosta. Kaikki nämä ovat muodollisesti NATO-liittolaisia ja olivat teknisesti mukana voittamassa kammottavaa tyranniaa, jossa harva haluaisi itse elää. Euroopassa elettiin hetken aikaa euforiassa, koska oli vaikeaa olla iloitsematta Berliinin muurin läpi virtaavien kansanjoukkojen kanssa varsinkin, kun niin monet heistä olivat hyvännäköisiä itätyttöjä, jotka nauttivat innolla Carlsbergia tai Stella Artoisia jopa mitättömimmän näköisen imperialismin kätyrin kanssa. Mutta kun hetki oli ohi, Fukuyamaa lukuun ottamatta, manner-Euroopassa ei ollut tunnetta, että meidän suuri idea oli voittanut heidän suuren ideansa. Ranskan ja Italian kansalaisille ei voi parhaalla tahdollakaan antaa kunniaa kommunismin kukistamisesta. Päinvastoin miljoonat heistä äänestivät sen puolesta vuodesta toiseen. Neuvostoliiton uhan väistyttyä lännen elämänhalun katoaminen vain kiihtyi.

Thomas P. M. Barnettin kirjassa Blueprint For Action älykäs maailman tapahtumien tarkkailija Robert D. Kaplan viittaa kartan laittomiin reuna-alueisiin sanalla “Intiaaniterritorio”. Vitsi on hauska mutta harhaanjohtava. Vanhan ja uuden intiaaniterritorion ero on siinä, että kenenkään ei ennen tarvinnut pelätä Sioux-intiaanien ratsastavan pitkin New Yorkin 5. Avenueta. Tänään kaveri, jolla on pari sataa taalaa pankkitilillään, voi matkustaa takamailta metropoliin muutamassa tunnissa.

Lisäksi on vielä toinen ero. Vanhoina päivinä valkoinen mies asutti intiaaniterritoriota. Nykyisin takamaiden radikaalit imaamit asettuvat asumaan metropoliin.

Teknologia muodostaa kolmannen eron. Entisaikoina inkkareilla oli jouset ja nuolet, kun taas ratsuväellä oli kiväärit. Nykypäivän intiaaniterritoriossa valtiot eivät pysty ruokkimaan omaa väestöään, mutta niillä on ydinase.

Itse termiin ”intiaaniterritorio” sisältyy oletus, että nämä takamaat liittyvät mukaan järjestäytyneeseen maailmaan. Itse asiassa suuri osa nykyisestä ”intiaaniterritoriosta” oli suhteellisen järjestäytynyttä sukupolvi tai pari sitten – Länsi-Afrikka, Pakistan, Bosnia. Vaikka Itä-Eurooppa, Latinalainen Amerikka ja osat Aasiaa ovat vapaampia kuin 70-luvulla, muilla kartan alueilla on menty taaksepäin. Kumpi on todennäköisempää? Sekö, että maat paineen alla muuttuvat jälkikommunistisen Puolan vai jälkikommunistisen Jugoslavian kaltaisiksi? Euroopassa väestökehitys suosii jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Tulevaisuuden viholliset näyttävät paljon al-Qaedan kaltaisilta eli ne ovat ylikansallisia, globalisoituneita, paikallisesti etabloituneita, laajasti ulkoistettuja mutta silti niitä yhdistää voimakas identiteetti, joka ylittää rajat ja mantereet. Niillä ei ole mielenkiintoa muuttua kansallisvaltioiksi, vaikka ne voivat käyttää sellaisen suojaa, kuten ne tekivät Afganistanissa ja myöhemmin Somaliassa. Jihad voi olla ensimmäinen, mutta muut ylikansalliset syöpäkasvaimet käyttävät hyväkseen samanlaisia menetelmiä. 10. syyskuuta –instituutiot kuten YK ja EU eivät todennäköisesti pysty vastustamaan niitä tehokkaasti.

Voidaan väitellä, mitä seurauksia väestökehitystrendeillä on, mutta seurausten mitätöinti on naurettavaa. Väestökehitys esimerkiksi selittää kriittisen eron, joka ”sodalla terrorismia vastaan” on amerikkalaisten ja eurooppalaisten välillä. Yhdysvalloissa sotaa käydään sunnikolmion petollisilla hiekoilla tai Hindu Kushin luolissa, eli mennään kaukaisiin paikkoihin ja tapetaan ulkomaalaisia. Euroopassa tämä puolestaan tarkoittaa sisällissotaa. Neville Chamberlain vähätteli Tshekkoslovakiaa ”kaukaisena maana, josta tiedämme vähän”. Tällä kertaa suuri osa Länsi-Eurooppaa muuttuu kaukaiseksi maaksi, josta alkuperäisasukkaat tietävät vähän.

Neljä vuotta “terrorisminvastaisen sodan” alun jälkeen Bushin hallinto alkoi ajaa uutta käsitettä “pitkä sota”. Tämä ei ole hyvä merkki. Lyhyessä sodassa kannattaa sijoittaa rahat tankkeihin ja pommeihin. Pitkässä sodassa tahto ja inhimillinen voima ovat parempi vaihtoehto. Mitä pitempi sodasta tulee, sitä vaikeampi se on, koska se on taistelua aikaa ja heikentyviä demografisia, taloudellisia ja geopoliittisia suhdanteita vastaan. ”Demografisilla suhdanteilla” tarkoitan islamilaisen maailman korkeaa syntyvyyttä, jonka mukana pienestä Jemenistä tulee väestömäärältään suurempi kuin valtavasta, tyhjästä Venäjästä. ”Taloudellisilla suhdanteilla” tarkoitan sitä myrskyä, jonka eurooppalaiset kohtaavat tällä vuosikymmenellä, koska heidän anteliaat hyvinvointivaltiot eivät kestä jälkikristillistä syntyvyyttä. ”Geopoliittiset suhdanteet” taas tarkoittavat, että jos YK ja muut kansainväliset järjestöt tuntevat antipatiaa Yhdysvaltoja kohtaan nyt, minkälaistä tukea voi muutaman vuoden päästä odottaa puoli-islamisoituneelta Euroopalta?

Melkein jokaisella tulevien vuosien geopoliittisella haasteella on juurensa väestökehityksessä, mutta jokainen demografinen kriisi ei välttämättä kehity samalla tavalla. Tämä tekee asiaan vaikuttamisesta vielä ongelmallisempaa, koska eri maiden reaktiot omiin kotimaisiin olosuhteisiin aiheuttavat epävakautta kansainvälisissä yhteyksissä. Japanissa demografinen kriisi kehittyy melkein laboratorio-olosuhteissa ilman pahentavia tekijöitä. Venäjällä taas kriisin kehitys riippuu suuriväestöisestä naapurista Kiinasta, kun taas Euroopassa uudet omistajat ovat jo paikalla kuten osto-optiolla varustettu vuokralainen.

Aloitetaan planeetan ikääntyneimmästä osasta. Japanissa nouseva aurinko on jo siirtynyt seuraavaan pitkän auringonlaskun vaiheeseen eli väestön nettovähenemiseen. 2005 oli ensimmäinen vuosi tilastoissa, kun maassa kuoli enemmän ihmisiä kuin syntyi. Japani tarjoaa mahdollisuuden seurata demografista kuolemanspiraalia puhtaimmillaan. Maassa ei ole käytännössä lainkaan maahanmuuttoa, ei merkittäviä vähemmistöjä eikä halua kumpaankaan, vaan pelkkiä ikääntyviä ja lukumäärältään väheneviä japanilaisia.

Ensi kuulemalta tuo ei vaikuta kovin pahalta. Yhdysvaltoja lukuun ottamatta muut kehittyneet yhteyskunnat ovat melko tiheään asuttuja. Jos asut meluisan ja ruuhkaisen kaupungin ahtaassa asunnossa, muutaman sadan tuhannen asukkaan vähennys tuntuu hyvältä kaupalta. Ongelma modernissa sosiaalidemokraattisessa valtiossa on päättää, mistä ihmisistä päästä eroon. Japan Timesin mukaan jo nykyisin väestön väheneminen aiheuttaa suuria haasteita sosiaalisella ja taloudellisella rintamalla, kuten sosiaalipalveluissa ja työvoiman saatavuudessa. Toisaalta lapsipula on johtanut synnytyslääkärien pulaan. Miksi kukaan kunnianhimoinen lääketieteen opiskelija haluaisi erikoistua jyrkästi taantuvalle alalle? Tämän seurauksena tietyissä Japanin osissa lapsen syntymä on kiinni ajoituksesta. Okin saarella supistukset kannattaa ajoittaa sopivasti synnytysosaston aukioloaikaan viikon ensimmäiselle päivälle kello kymmenen aikaan aamulla, jolloin synnytyslääkäri lentää hoitamaan mahdollisia raskaana olevia naisia. Iltapäivällä klo 17.30 hän lentää pois. Jos varomaton äiti ajoittaa synnytyksen ajanjaksolle tiistaista sunnuntaihin, hänen täytyy kiivetä helikopteriin ja lentää outoon sairaalaan synnyttämään yksin ilman rasittavia läheisiä. Opetetaanko Oki-saaren synnytysvalmennuksessa ajoittamaan hengitys helikopterin lapojen mukaan?

Viimeinen paikallinen synnytyslääkäri jätti saaren vuonna 2006 eikä terveystoimi odota palkkaavansa enää uutta. Epäilemättä monet muistavat lukeneensa vuosien varrella samanlaisia tarinoita Yhdysvaltojen, Kanadan ja Australian syrjäseuduilta. Miksi muutaman sadan asukkaan kylällä pitäisi olla hieno terveydenhuoltojärjestelmä? Okin saarella asuu kuitenkin 17 000 ihmistä eikä siellä silti ole synnytyslääkäriä, koska synnyttäminen on kuoleva ala.

Tulevaisuutta varten on pari skenaariota. Mitä tahansa japanilaisten tunteet maahanmuuttoa kohtaan ovatkin, hyvän infrastruktuurin omaava maa ei pysy tyhjänä pitkään sen enempää kuin konkurssin tehnyt maailmanluokan tehdas. Jossain vaiheessa joku muu muuttaa Japanin tehtaalle.

Mikä on vaihtoehto? P.D. Jamesin tulevaisuuteen sijoittuvassa dystopiassa Ihmisen lapset kuvataan erityisiä nukkeja naisille, joiden äidinvaistot ovat jääneet käyttämättä. Äidit käyttävät keinotekoisia lapsiaan kadulla kävelyllä ja vievät heidät puistoon keinumaan. Japanissa tämä ei ole enää pelkkää fantasiaa. Vuosisadan alussa maan lelunvalmistajat huomasivat, että heillä oli ongelma. Leluja tehdään lapsille eikä Japanissa ole paljon lapsia. Mitä pitäisi tehdä? Vuonna 2005 Tomy alkoi markkinoida uutta Yumel-vauvanukkea, joka osasi pitää 1200 lauseella seuraa vanhalle ihmiselle. Nukke ei sanonut pelkästään sano ”minä tykkään susta”, vaan esittää kysymyksiä, joita lastenlapset esittäisivät isovanhemmalleen, kuten ”Miksi elefanteilla on pitkä nenä?” Yumelin seuraan liittyi söpö Ifbot, jonka tarkoituksena on keskustella viisivuotiaan lapsen tavoin juuri sen verran, että vanhukset välttyvät höperyydeltä. Sosiaalidemokraattiseen valtioon sopii hyvin loppukommentiksi lause: Lapsellisessa infantilisoituneessa ja itseensä keskittyneessä yhteiskunnassa, jossa aikuisilta on riistetty vastuu, leluilla leikkimistä ei tarvitse lopettaa. Olemme lapsia, joita emme koskaan saaneet.

Miksi jättää asia tähän? Onko todennäköistä, että koko ajan supistuva nuorten ihmisten joukko haluaa käyttää aktiivivuotensa huolehtiakseen kasvavasta vanhusten joukosta? Vai onko helpompaa käyttää edistynyttä japanilaista teknologiaa ja siirtyä suoraan robottiaikaan ja jälki-inhimilliseen tulevaisuuteen? Kumpi olisikaan helpompaa hallitsevalle luokalle, vieroittaa hemmoteltu väestö hyvästä elämästä ja opettaa heille uudelleen kadonnut biologinen vietti vai antaa Sony-yhtiölle lisenssi kloonaukseen? Jos tarvitset oikeutusta, katso tilastoja ja mainitse, että väestökato on yleismaailmallinen ilmiö kuten teollistuminen muutama sata vuotta sitten. Kaikki saavuttavat sen lopulta, mutta alan ensimmäisellä on paljon etuja. Vertailukohtana tässä ei ole Englannin 1800-luvun alun väestönkasvu vaan Englannin teollinen vallankumous. Teollistumisen aikana ihmistyövoima oli kriittinen tekijä. Uudella teknologisella ajalla ihmistyövoimaa ei välttämättä tarvita. Todellakin jos valtaosa saatavilla olevasta ihmistyövoimasta on muslimeja, siitä on itse asiassa haittaa. Edistyneimpänä yhteiskuntana, jolla on pisimmälle kehittynyt demografinen kriisi, Japani ottaa luultavasti ensimmäisenä käyttöön robotit ja kloonauksen sekä siirtyy viettävälle polulle kohti transhumanismia.

Väestökehityksen alkuperä ei välttämättä ole viimeinen sana. Vuonna 1775 Benjamin Franklin kirjoitti Joseph Priestlylle kirjeen, jossa hän pyysi englantilaista ystäväänsä miettimään kruunun kohtaamaa ongelmaa:

Britannia on kolmen miljoonan kustannuksilla tappanut 150 jenkkiä sotaretkensä aikana, mikä tekee 20 000 puntaa päätä kohti. … Samaan aikaan 60 000 lasta on syntynyt Amerikassa. Tämän tiedon perusteella matemaattinen mieli voi helposti laskea ajan ja kustannukset, jotka tarvitaan meidän kaikkien tappamiseen.

Ilmiselvästi Franklin teki karkean yksinkertaistuksen. Kaikki amerikkalaiset siirtolaiset eivät identifioituneet kapinallisiin. Vallankumouksen jälkeen tapahtui valtavia väestönsiirtoja. Kuten Yhdistyneen Imperiumin lojalisteina tiedämme, suuri määrä New Yorkin asukkaita jätti siirtokunnan muuttaakseen nykyisen Ontarion alueelle. Osa Amerikan neekeriväestöstä oli niin innokas jäämään kuningas Yrjö III:n alamaisiksi, että he muuttivat Sierra Leoneen asti. Näille ihmisille Britannian alamaisuus tarjosi amerikkalaista siirtolaisuutta voimakkaamman identiteetin. Muille uusi amerikkalainen identiteetti korvasi uskollisuuden kruunulle. Tämän päivän Euroopan kysymys on, onko heidän nopeimmin kasvavan väestöryhmänsä ensisijainen identiteetti muslimi vai belgialainen, muslimi vai hollantilainen, muslimi vai ranskalainen.

Tässä mukaan tulee sivilisaation itseluottamus. Jos ”hollantilaisuus” tai ”ranskalaisuus” tuntuu heikolta ja väljähtyneeltä, vahvempi identiteetti säilyy. Muitakin yhtäläisyyksiä vallankumouksen jälkeisen Amerikan ja nyky-Euroopan välillä voi havaita. Imperiumin lojalistit olivat vanhoja ja varakkaita, kun taas kapinalliset olivat nuorempia ja köyhempiä. Lopulta edellisilta puuttui jälkimmäisten tahdonvoima.

Eurooppa kärsii Japanin tavoin katastrofaalisesta syntyvyydestä ja paisuvasta ikääntyvien luokasta, joka on päättänyt elää taloudellisia tosiasioita uhmaten. Erona on se, että Euroopassa seuraajapopulaatio on jo odottamassa ja kyse on vain siitä, miten verinen kiinteistön siirrosta tulee.

Jos Yhdysvaltojen “liittolaiset” eivät ymmärtäneet 9/11-iskujen merkitystä, se johtui siitä, että Euroopan omat kotoiset terrorismiongelmat tapahtuivat staattisen väestönkasvun olosuhteissa kuten Pohjois-Irlannissa ja Baskimaassa. On varsin turvallista ennustaa, että Pohjois-Irlannin väkivalta pysyy Hänen Majesteettinsa hallituksen kyynisten strategien sanoin ”hyväksyttävällä tasolla”. Pohjois-Irlannin kolmen väkivallan vuosikymmenen aikana aiemmin maltilliset Etelä-Aasian populaatiot radikalisoituivat islamin poliittisen muodon vaikutuksesta, Nigerian kaltaiset aiemmin ei-islamilaiset yhteiskunnat muuttuivat puoli-islamilaisiksi ja suuret muslimijoukot muuttivat Euroopan osiin, joilla oli vähän tai ei lainkaan kokemusta laajasta maahanmuutosta.

Mannermaalla ja muualla lännessä kantaväestö ikääntyy, hiipuu ja korvautuu armotta nuorella muslimiväestöllä. Tässä vaiheessa on aika toistaa pakolliset tietysti-sanat. Tietysti kaikki muslimit eivät ole terroristeja, vaikka tarpeeksi monet innostuvat jihadista tarjotakseen vaikuttavan moskeijoiden tukiverkon Wienistä Tukholmaan ja edelleen Torontoon ja Seattleen. Tietysti kaikki muslimit eivät tue terroristeja, vaikka monet jakavat heidän päätavoitteensa (halu elää islamilaisen lain alaisuudessa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa) toimiakseen ”hyvänä poliisina” islamilaisessa hyvä poliisi/paha poliisi–näytelmässä. Vähimmilläänkin nopea väestökehitys tarjoaa loistavat toimintaedellytykset jihadille. Syvällisemmällä tasolla se antaa oikeutuksen terroristien mielettömille vaatimuksille. IRA:n mies räjäyttää pubin demokraattisen todellisuuden vastaisesti, koska hän tietää Ulsterin lojalistien voittavan vaaleissa ja tasavaltalaisten häviävän. Kun eurooppalainen jihadisti räjäyttää jotakin, se ei uhmaa demokraattista todellisuutta vaan on pelkästään ennuste tulevasta demokraattisesta kehityksestä. Hän on ehkä etuajassa, mutta kaikilla muilla tavoin hänen ajamansa asiat edistyvät.

Voit hämärästi muistaa nähneesi joitakin liekehtiviä autoja iltauutisissa vuoden 2005 loppupuolella. Ilmeisesti Ranskassa on meneillään jotakin, jolla on tekemistä – mikä se sana olikaan – ”nuorison” kanssa. Kun huomautin tiedotusvälineiden haluttomuudesta käyttää M-sanaa ja suosia mellakoivia ”nuoria”, sain läjän sähköposteja, joissa väitettiin, ettei mukana ole islamistista komponenttia eivätkä mellakoijat ole madrassa-porukkaa. He voivat olla muslimeja, mutta he ovat maallistuneita ja länsimaisia. He käyttävät huumeita, kuuntelevat rap-musiikkia ja harrastavat seksiä ilman sitoutumista sekä mellakoivat, ryöstelevät, tuhopolttavat ja tuhoavat kuten normaali terve länsimainen teini. Näillä pojilla on taloudellisia huolia. Kyse on työttömyydestä ja Ranskalle ominaisista olosuhteista jne. Kuten yksi lähettäjä kirjoitti: ”Sinä oikeistolainen paska-aivo luulet, että kaikessa on kyse jihadista.”

Itse asiassa minusta kaikessa ei ole kyse jihadista. Mutta silti, kuten sanoin, runsas 90 prosenttia johtuu väestökehityksestä. Otetaan tiedotusvälineiden luonnehdinta ranskalaisista mellakoitsijoista: ”nuoret”. Mitä erityistä on nuorissa? He ovat nuorekkaita. Hyvin harvat kahdeksankymppiset haluavat lähteä sytyttämään Renaulteja tuleen joka yö. Ei ole helppoa heittää Molotovin cocktailia poliisiasemalle ja sitten kävellä rollaattorilla kadun yli, ennen kuin räjähdyksen hehkuva kuumuus sulattaa lonkkaproteesin. Kansalaistottelemattomuus on nuorten miesten hupia.

Kesäkuussa 2006 54-vuotias flaamilainen konduktööri nimeltään Guido Demoor astui työmatkallaan bussiin numero 23, kun kuusi – mikä se sana olikaan taas – ”nuorta” astui bussiin ja alkoi ahdistella muita matkustajia. Bussissa oli 40 matkustajaa. Mutta ”nuoret” olivat nuorekkaita ja muut matkustajat vähemmän. Tästä huolimatta herra Demoor pyysi poikia lopettamaan, joten nämä kävivät hänen kimppuunsa, hakkasivat ja potkivat häntä. 40 muusta matkustajasta yksikään ei auttanut hyökkäyksen kohteena olevaa miestä. Sen sijaan 30 näistä 40:stä ryntäsi seuraavalla pysäkillä ulos ja jätti herra Demoorin hakattavaksi kuoliaaksi. Kolme ”nuorta” pidätettiin ja he osoittautuivat – quelle surprise! – marokkolaissyntyisiksi. Joukkion johtaja pakeni ja huolimatta poliisin lupauksista säilyttää todistajien täydellinen anonymiteetti vain neljä 40 matkustajasta suostui puhumaan tutkijoille. ”Näetkö mitä tapahtuu, jos menet väliin”, Demoorin kollega kertoi belgialaiselle De Morgen –sanomalehdelle. ”Jos Guido ei olisi avannut suutaan, hän olisi yhä elossa.”

Ei hän olisi. Hän olisi yhtä kuollut kuin nuo 40 matkustajaa ovat, koska Belgian valtio pitää päänsä alhaalla, yrittää välttää katsekontaktia, piiloutuu sanomalehden taakse nurkkapaikalla ja toivoo, että hänet jätetään rauhaan. Millainen tulevaisuus odottaa herra Demoorin kahta lasta ”heidän” maassaan? Äitini ja isovanhempani ovat kotoisin Sint-Niklaasin kaupungista, jonka muistan hyvin useilta lapsuuden matkoiltani. Kun asuimme isotätien ja muiden sukulaisten luona, rivitalojen yläkerrassa ei ollut kylpyhuonetta vaan pelkät yöastiat. Siskoni kanssa vaeltelimme tuntikausia pitkin kivettyjä katuja, kuljimme päämäärättömästi ohi savuisten baarien ja kahviloiden ja ostimme joskus ranskalaisia perunoita majoneesilla. Jälkikäteen se näytti niin perinteiseltä flaamilaiselta, kuin voi kuvitella. Ei näytä enää. Viikkoa ennen Demoorin murhaa, Sint-Niklaasin linja-autonkuljettajat kävelivät ulos työpaikoiltaan protestoidakseen – tässä se taas tulee – ”nuorison” väkivaltaa. Vain hieman yli sukupolven aikana kaupunki on muuttunut täysin.

Belgian kantaväestöstä noin 17 prosenttia on alle 18-vuotiaita. Maan turkkilais- ja marokkolaisperäisestä väestöstä 35 prosenttia on alle 18-vuotiaita. ”Nuorison” määrä lisääntyy, kun taas ei-nuoriso ikääntyy. Jotta vältettäisiin Benjamin Franklinin esittämä armoton aritmetiikka, ”nuorison” olisi tunnettava itsensä enemmän belgialaiseksi. Onko tämä todennäköistä? Eversti Gaddafi ei ole sitä mieltä:

On merkkejä, että Allah antaa islamille voiton Euroopassa – ilman miekkoja, aseita ja valloituksia. Euroopan 50 miljoonaa muslimia muuttaa sen muslimien maanosaksi muutamassa vuosikymmenessä.

Syyskuun 11. päivä 2001 Yhdysvaltojen maaperälle hyökättiin ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1812 sodan. Tekijät olivat ulkomaalaisia – saudeja ja egyptiläisiä. 9/11-iskujen jälkeen Euroopassa on tapahtunut Lontoon metropommitukset, Ranskan mellakat ja Hollannin kansallismielisten poliitikkojen murhat. Tekijät ovat maiden omia kansalaisia – Britannian alamaisia ja Ranskan tasavallan kansalaisia. Itävallan Linzissä muslimit vaativat, että kaikki naispuoliset opettajat pitävät huivia päässään luokassa. Britannian muslimineuvosto haluaa, että Holokaustin muistopäivä lakkautetaan, koska se keskittyy vain natsien (väitettyyn) juutalaisten joukkotuhoon eikä Israelin yhä jatkuvaan palestiinalaisten kansanmurhaan.

Miten valtio reagoi? Sevillassa kuningas Ferdinand III ei ole enää vuotuisen fiestan suojeluspyhimys, koska hänen erinomaisten ansioidensa Espanjan vapauttamisessa maurien vallasta ajateltiin loukkaavan muslimeja. Lontoossa tuomari suostui poistamaan juutalaiset ja hindut oikeudenkäynnin valamiehistöstä, koska vastaajan asianajaja väitti, etteivät he langeta oikeudenmukaista tuomiota. Anglikaaninen kirkko harkitsee poistavansa Pyhän Yrjön maan suojeluspyhimyksen paikalta sillä perusteella, että monien anglikaanisten kirkonmiesten mielestä hän on liian ”militaristinen” ja ”loukkaava muslimeita kohtaan”. He haluavat korvata hänet Pyhällä Albanilla ja korvata Pyhän Yrjön ristin uudistetussa lipussa, joka näyttäisi Pyhän Albanin ristin ohuena keltaisena raitana.

Muutamassa vuodessa, kun miljoonat teini-ikäiset muslimit astuvat äänestyskoppeihin, jotkut Euroopan maat eivät muodollisesti elä sharian alaisuudessa – kuten osa Nigeriaan, vaan ne ovat sopeutuneet radikalisoituneisiin islamilaisiin maanmiehiinsä, jotka monien suvaitsemattomien tavoin hyviä käyttämään hyväkseen moniarvoisten yhteiskuntien ”suvaitsevaisuutta”. Muissa mannermaan valtioissa asiat kehittyvät perinteisemmin, tosin ilman merkittävästi erilaista lopputulosta. Riippumatta siitä, missä itse kunkin sympatiat ovat islamin eri rintamilla, on ilmeistä, että jihad on taistellut pitkään erittäin kovia vastustajia vastaan. Jos se ei pelkää haastaa Israelia ja Venäjää, miksi se ei uskaltaisi ottaa mittaa Belgiasta tai Espanjasta?

“Me muutamme teidät”, norjalainen imaami Mullah Krekar kertoi oslolaiselle Dagbladet-sanomalehdelle vuonna 2006. ”Katsokaa kehitystä Euroopassa, jossa muslimien lukumäärä kasvaa kuin hyttysparvi. Länsimainen nainen EU:ssa synnyttää keskimäärin 1,4 lasta. Musliminainen taas synnyttää samoissa maissa 3,5 lasta.” Lopuksi hän totesi: ”Meidän ajattelutapamme osoittautuu vahvemmaksi kuin teidän.”