Suomalainen Lähi-idän journalismi

Päädyin kirjoittamaan tätä juttua, kun Tundratabloids-blogista poistettiin varsin kovasanainen arvostelu Yleisradion kolumnisti Hannu Reimeen juttua kohtaan. Siinä Reime käsittelee Gazan tilannetta Hamasin vallankaappauksen jälkeen.

En itse mielelläni lähtisi kirjoittamaan tästä vuosikymmeniä jatkuneesta konfliktista, jos suomalaisista tiedotusvälineistä saisi tasapainoisen kuvan tapahtumista ja niiden syistä. Koska näin ei ole, päätin kantaa oman korteni kekoon.

Vasemmistolainen näkökulma jyrää

Tiedotusvälineissä näkyvimmin Lähi-idän tilannetta ovat kommentoineet Suomen virallinen islamin selittäjä Jaakko Hämeen-Anttila, rauhantutkija Tuomo Melasuo, kehitysmaatutkija dosentti Pertti Multanen ja Hannu Reime. Myös entinen ulkoministeri, kansanedustaja Erkki Tuomioja esiintyy tiedotusvälineissä ikään kuin Lähi-idän asiantuntijana.

Tiedonvälityksen kannalta ongelma näissä henkilöissä on se, että he eivät pysty antamaan riittävän monipuolista kuvaa. Ideologisesti heidän näkökulmansa ovat liian samanlaisia. He näkevät palestiinalaiset yksipuolisesti uhreina eikä konfliktin aktiivisena osapuolena. Vasemmistolaisuus näkyy myös Yhdysvaltojen ja Israelin roolin ylikorostamisena, ja pahimmillaan nämä maat esitetään konfliktin ainoina roistoina.

Vasemmistolainen näkökulma voidaan Suomen oloissa selittää sillä, että kehitysmaa- ja rauhantutkimus ovat akateemisessa maailmassa perinteisesti olleet vasemmistolaisten ja myös entisten taistolaisten reviiriä. Oikeistolaisesti ajattelevat eivät jostain syystä ole hakeutuneet näille aloille, tai heitä ei ole niille päästetty. Samaa voi sanoa myös journalismista ylipäänsä.

Tiedotusvälineiden kuluttaja joutuu siis turvautumaan ulkomaisiin lähteisiin saadakseen erilaisen näkökulman Lähi-idän tilanteeseen. Nämä lähteet tosin avautuvat vain kielitaitoisille internetin käyttäjille, ja pelkästään suomalaisen median varassa oleva saa ideologisesti värittyneen kuvan konfliktin syistä.

Reimeen kirjoitukset

Hannu Reime ei suinkaan ole edellä mainitsemassani porukassa pahimmasta päästä. Hänellä on kuitenkin kirjoitustensa perusteella muutamia sokeita pisteitä ja fakkiutuneita käsityksiä, joista yksi on holokaustin kokemusten korostaminen ja Israelin toimien selittäminen tästä lähtökohdasta.

Toki joukkotuho on tehnyt israelilaisista päättäväisiä puolustamaan omaa maataan, mutta ei myöskään pidä unohtaa Israelin valtion vajaa 60-vuotista historiaa, joka on ollut sotien ja terrorismin värittämää alusta alkaen. Ympäröivät arabimaat ja palestiinalaisiksi kutsutut Palestiinan arabit eivät ole tehneet Israelin taivalta itsenäisenä valtiona helpoksi.

Sokeana pisteenä pitäisin Reimeen tapaa jättää mainitsematta palestiinalaisten harjoittama terrorismi, joka ei missään nimessä alkanut Israelin itsenäistymisestä. Ensimmäinen terroriteko tapahtui vuonna 1929, jolloin arabit murhasivat 67 juutalaista ns. Hebronin joukkomurhassa, ennen kuin aluetta silloin hallinnut brittiläinen mandaattihallinto ehti evakuoida loput juutalaiset. Hebron sijaitsee nykyisin Länsirannaksi kutsutulla alueella ja siellä on ollut juutalaista asutusta ammoisista ajoista alkaen.

Jerusalemin suurmufti Haj Amin Al-Husseinin johdolla juutalaissiirtolaisuutta vastustaneet arabit kapinoivat uudelleen vuosina 1936-39. Kapinan seurauksena Palestiinan juutalaisväestö ja arabit eriytyivät yhä enemmän toisistaan. Kaikki tämä tapahtui ennen Natsi-Saksan käynnistämää juutalaisten joukkotuhoa.

Nykypäivään tultaessa Reimen ja muiden Lähi-idän asiantuntijoiden puheissa ja kirjoituksissa korostuu Israelin ja Yhdysvaltojen politiikka. Islamistisen Hamasin suosion nousu nähdään seurauksena Israelin toiminnasta ja ”miehityksestä”, josta on tullut palestiinalaisten uhristatusta korostava iskusana. Samalla jätetään huomiotta se, että palestiinalaiset eivät välttämättä tarkoita miehityksellä samaa asiaa kuin suomalaiset Lähi-idän asiantuntijat. Palestiinalaisille miehitys on synonyymi Israelin valtion olemassaololle, kun taas palestiinalaisia sympatisoivat vasemmistolaiset monesti kuvittelevat, että miehitys tarkoittaa Israelin sotilaallista läsnäoloa palestiinalaisalueilla Gazassa ja Länsirannalla.

Hamas ei kuitenkaan ole perusluonteeltaan palestiinalainen vaan islamistinen järjestö, jonka juuret ovat egyptiläisessä Muslimiveljeskunnassa. Radikaalin islamin voidaan katsoa syntyneen, kun Hassan Al-Banna perusti Muslimiveljeskunnan vuonna 1928. Varsinaisen nousun liike on tosin kokenut vasta vuoden 1979 Iranin islamilaisen vallankumouksen jälkeen. Islamismin nousua ei voi yksin selittää Yhdysvaltojen ja Israelin toimilla, vaan kyse on laajemmasta poliittisesta liikkeestä. Islamilaiset yhteiskunnat joutuivat 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa kohtaamaan taloudellisesti ja sotilaallisesti täysin ylivoimaisen lännen, ja islamismia voidaan pitää vastareaktiona tälle kohtaamiselle. Israelilla on vain vähän tekemistä islamismin nousun kanssa, vaikka Israelin ja palestiinalaisten konfliktia pidetään mediassa usein Lähi-idän ongelmien pääasiallisena syynä.

Hannu Reime näkee Israelin ja palestiinalaisten konfliktin johtuvan ensisijaisesti maasta. Tämä käy ilmi hänen kirjoituksestaan Kuuden päivän sodasta:

Sota ei ratkaissut Lähi-idän ongelmaa, vaan oikeastaan vain palautti sen siihen, mistä alun perinkin oli ollut kysymys, nimittäin kysymykseen maasta ja sen omistuksesta.

Tässäkin hän on mielestäni väärässä. Historioitsija Bernard Lewis tiivisti jo kymmeniä vuosia sitten konfliktin seuraavasti:

1. Onko Israelilla oikeutta olla olemassa?
2. Jos on, mitkä ovat sen rajat?
3. Mitä pitäisi tehdä palestiinalaisille?

Ongelman määrittely on Lewisin mukaan yksinkertainen mutta ratkaisu ei ole. Rauhanomainen ratkaisu nimittäin edellyttää, että kaikki osapuolet hyväksyvät Israelin oikeuden olla olemassa. Nykytilanteen perusteella on selvää, että ainakaan Hamas, Iran ja Syyria eivät tätä hyväksy. Myös Fatahin kanta on epäselvä, vaikka he näennäisesti ovatkin rauhanomaisen ratkaisun kannalla.

Ex-ulkoministeri Tuomioja tuntuu ulkoministeriuransa jälkeisten lausuntojen perusteella pitävän Hamasin kesyttämistä salonkikelpoiseksi mahdollisena. Tundratabloidsin lukijana en voi missään nimessä olla sama mieltä. Lisäksi luulen, että Hamas-hallinnon alla elävät palestiinalaiset alkavat jossain vaiheessa ikävöidä Israelin miehitystä.

Mitä pitäisi tehdä

Suomalaisen Lähi-itää koskevan uutisoinnin kannalta olisi parasta, jos Hämeen-Anttilan, Melasuon, Multasen, Reimeen ja Tuomiojan näkemysten lisäksi myös muut asiasta tietävät henkilöt saisivat mahdollisuuden puhua. En kuitenkaan suhtaudu erityisen toiveikkaasti siihen, että tämä kehityskulku toteutuisi lähitulevaisuudessa.

Edit: Pikkupoika totesi kommenteissa aivan oikein, että Reimettä käsittelevä artikkeli löytyy Tundratabloids-sivustolta. 26.6. illalla se oli kuitenkin tilapäisesti kateissa.