Viharikokset ja puolueellinen oikeudenkäyttö

Tässä Thomas Landenin kirjoittamassa artikkelissa on kerrottu sama asia, jonka itse halusin sanoa artikkelissani ”Ohjattu demokratia 2” mutta en osannut. Viharikoslainsäädäntö tuo oikeusjärjestelmään subjektiivisen elementin.

”..Siinä missä oikeuden jumalatar on sokea, ottaa vain tosiasiat huomioon ja jättää osallisten aseman ja mielipiteet huomiotta, lakia voidaan nykyisin soveltaa epätasa-arvoisesti ja selektiivisesti. Yhteiskuntamme ovat menettämässä tärkeän länsimaisen oikeusperiaateen eli yhdenvertaisuuden lain edessä.”

Omassa artikkelissani arvostelin selektiivistä oikeudenkäyttöä ja käytin esimerkkinä Sana ja ylistys –seurakunnan saarnaaja Veli Saarikallea, jonka osalta Mika Illman päätti olla nostamatta syytettä Saarikallea ja hänen seurakuntaansa pilkanneita henkilöitä vastaan. Seppo Lehto sen sijaan tuomittiin uskonrauhan rikkomisesta, kun hänen ylläpitämissään blogeissa pilkattiin islamin profeetta Muhammadia.

Kotimaa-lehden mukaan Illman ei nostanut syytettä, koska

”… pilkkaaja on ilmoittanut julkaisseensa aineiston huumorimielessä ja koska hän oli pitänyt seurakunnan toimintaa niin ylitseampuvana.”

Se, että pilkka on julkaistu huumorimielessä, riittää syytteen nostamatta jättämiseen. Tietysti on täysin mahdotonta objektiivisesti osoittaa, että teko oli tehty huumorimielessä. Sen sijaan Illman päätti aikanaan ottaa Seppo Lehdon törkyblogit tosissaan ja tuomitsi miehen ehdottomaan vankeuteen. Syytteestä päätetään siis puhtaasti subjektiivisen mielipiteen perusteella.

Subjektiivisuus

Landen käyttää esimerkkinä subjektiivisuudesta amerikkalaista Matthew Shepard –lakia, joka antaa liittovaltion viranomaisille oikeuden tutkia viharikoksia, joita paikalliset viranomaiset eivät halua tutkia.

Laki on saanut nimensä Matthew Shepardista, nuoresta homoseksuaalista, joka murhattiin Wyomingin Laramiessa vuonna 1998. Ilmeisesti kaksi heteroseksuaalista miestä murhasi hänet, koska he ”vihasivat” Shepardia tämän homoseksuaalisuuden takia. Vaikka tekijät tuomittiin kahteen peräkkäiseen elinkautiseen, ”vihaa” ei otettu huomioon raskauttavana tekijänä tuomiosta päätettäessä. Tämä taas suututti homoaktivistit, joiden mielestä viharikoksista pitäisi tuomita ankarammin kuin muista rikoksista.

Tässä kuitenkin subjektiivinen elementti tulee kuvaan mukaan, eli täsmälleen samasta rikoksesta voi saada erilaisen rangaistuksen. Objektiivisesti voidaan päätellä, että joku kidnappasi, kidutti ja sen jälkeen murhasi uhrin. Kuitenkin on käytännössä mahdotonta todistaa, onko kyseessä pahempi rikos silloin, jos tekijä vihaa uhria (tai hänen edustamaansa ryhmää), kuin silloin, jos tekijä suhtautuu uhriin välinpitämättömästi ja tekee rikoksensa huvin vuoksi.

Euroopassa ollaan näissä asioissa Yhdysvaltoja pitemmällä, koska täällä kansalaisilta puuttuu Perustuslain ensimmäisen lisäyksen tarjoama suoja. Euroopassa viharikoksesta voidaan tuomita, jos pelkästään ilmaisee negatiivisen mielipiteen vähemmistöstä. Toisin kuin Yhdysvalloissa Euroopassa viharikoksen käsite on järkevä, koska mielipiteet ja tunteet on kriminalisoitu ja viha on nimenomaan tunnetila. Yhdysvalloissa Mathew Shepard –laki sisältää lisäyksen, jossa erikseen korostetaan, että laki ei koske Perustuslain ensimmäisen lisäyksen tarkoittamaa sananvapautta.

Enemmistö ei voi olla uhri

Landen esittää lukuisia esimerkkejä tuomituista julkisuuden henkilöistä ja vaaleissa valituista poliitikoista, jotka ovat saaneet rangaistuksen mielipiteidensä perusteella. Landen toteaa:

”Yksi selkeä tosiasia viharikossyytteissä on se, että syytetyt edustavat säännönmukaisesti eurooppalaisia enemmistöryhmiä kuten heteroseksuaaleja, ei-muslimeja tai ei-sosialisteja. Enemmistöön kohdistuvat kiihotuspuheet, rasistiset herjat tai uskonnon pilkkaamiset eivät näytä olevan samalla tavalla rangaistavia kuin vähemmistöihin kohdistuvat vastaavat rikokset.”

Joskus enemmistönkin edustajat reagoivat. Vuonna 2006 belgialainen heteromies teki valituksen mediakampanjasta ”Likainen hetero”. Belgian rasismin ja syrjinnän vastainen viranomainen kuitenkin hylkäsi valituksen seuraavalla perustelulla:

”Enemmistön leimaaminen on mahdotonta. Syrjintä koskettaa määritelmän mukaan ainoastaan vähemmistöjä.”

On siis täysin selvää, että yhdenvertaisuus lain edessä on lakannut olemasta ja että tämä johtuu rasismia ja syrjintää vastaan luodusta lainsäädännöstä. Syytteen saamiseen ja tuomioon vaikuttaa siis tekijän edustama ryhmä ja se, mitä ihmiset tuntevat toisiaan kohtaan, eikä se, miten he toisiaan kohtelevat. Ehkä sittenkin olisi parempi pitäytyä vanhoissa ja hyviksi havaituissa länsimaisissa oikeusperiaatteissa. Oikeuden pitäisi nimittäin olla sokea eikä harjoittaa itse syrjintää ainakaan tarkoituksella.

Oliko Muhammad pedofiili?

Perussuomalaisten kunnanvaltuutettu Jussi Halla-ahon esitutkinta on päättymässä ja juttu on siirtymässä syyteharkintaan. Helsingin Sanomat lainaa Iltasanomia ja kertoo:

”Ilta-Sanomien mukaan syyttäjä tutkii etenkin kohtia, joissa Halla-aho kirjoitti profeetta Muhammedin olleen pedofiili ja islamin pedofilian pyhittävä uskonto.”

Lainaus perustuu Halla-ahon kirjoitukseen ”Muutamia täkyjä Illmanin Mikalle”, jossa käsiteltiin Seppo Lehdon Tampereen käräjäoikeudessa saamaa kahden ja puolen vuoden tuomiota. Yhtenä tuomion kohtana oli uskonrauhan rikkominen, johon Lehto syyllistyi pilkkaamalla profeetta Muhammadia. Oikeuden asiantuntijana toimineen Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan Muhammad on islaminuskossa pyhä hahmo.

Lehdon tuomio osoittaa, että profeetta Muhammadin loukkaaminen on Suomessa laitonta, koska Muhammad on muslimeille pyhä. Enempää perusteluita ei ilmeisesti tarvita.

Totuus lähteiden valossa

Jussi Halla-aho pohdiskeli seuraavaa väittämää:

”Profeetta Muhammad oli pedofiili, ja islam on pedofilian pyhittävä uskonto, siis pedofiiliuskonto. Pedofilia on Allahin tahto.”

Toisin kuin Jussi kirjoituksessaan väittää, Koraani ei kerro profeetta Muhammadin lapsivaimo Aishan iästä. Tämä tieto löytyy haditheista eli profeetan elämää ja toimintaa koskevasta perimätiedosta, joka kerättiin kirjoihin ja kansiin parisataa vuotta profeetan kuoleman jälkeen:.

“Sahih Bukhari, Volume 7, Book 62, Number 64:

Narrated 'Aisha:

that the Prophet married her when she was six years old and he consummated his marriage when she was nine years old, and then she remained with him for nine years (i.e., till his death). “

Bukharin hadith-kokoelmalla on etuliite sahih eli muslimit pitävät sitä yhtenä luotettavimmista. Aisha oli profeetan kuollessa 18-vuotias ja hänestä tuli arvostettu uskonnon opettaja, joka vietti pyhimysmäistä elämää. Joissakin lähteissä Aishan iäksi avioliiton solmimishetkellä on annettu seitsemän vuotta ja täyttymishetkellä kymmenen.

Tuolta löytyy pedofilian määritelmä. Muhammadin ja Aishan liitto täyttää määritelmän, koska Aisha oli alle 13-vuotias esipuberteetti-ikäinen tyttö ja Muhammad oli 54-vuotias, kun avioliitto saavutti täyttymyksensä.

Täydellinen ihminen

Koraani sen sijaan kertoo, että Allahin sanansaattaja (Muhammad) on muslimeille erinomainen käyttäytymismalli (suura 33 jae 21). Muslimit pitävät Muhammadia täydellisenä ihmisenä (al-insan al-kamil).

Tämän sivun perustella on helppo päätellä, että profeetta Muhammadin loukkaaminen on erittäin vakava rikos islamia vastaan. Muslimi syyllistyy apostaasiin, jos hän pilkkaa profeettaa. Rehellinen katumus auttaa sovittamaan teon viimeisellä tuomiolla, mutta oppineet eivät ole yksimielisiä, koskeeko armahdus myös tämänpuoleista maailmaa.

Muslimit pitävät Muhammadia täydellisenä ihmisenä eli hän ei voi tehdä virheitä. Siksi pelkkä epäily siitä, että Muhammad ei olisikaan kaikin puolin täydellinen, on loukkaavaa ja apostaasiin rinnastettavaa. Siksi myös Muhammadin avioliittoa Aishan kanssa ei voi pitää minään muuna kuin täydellisen ihmisen täydellisenä tekona.

Koska Muhammadin käyttäytyminen Aishan suhteen täyttää pedofilian määritelmän ja on samalla kaikin puolin täydellistä, islam pyhittää pedofilian. Halla-ahon hypoteettinen väite on siis osoitettu todenmukaiseksi. Illmanistisessa Suomessa tämä ei kuitenkaan tarkoita, että väite ei edustaisi uskonrauhan rikkomista tai kiihottamista kansanryhmää vastaan. Väite voi silti loukata tai sen voi kuvitella loukkaavan, vaikka se olisikin esitetty faktaperusteisena lähteet mainiten.

Muhammadin esimerkin vaikutus

Lapsiavioliitot ovat tavanomaisia islamilaisissa maissa. Nuoria tyttöjä naitetaan vanhoille miehille puolisoiksi, kuten tämän jutun kuvituksestakin käy ilmi. Hämeen-Anttilamaisesti voisi todeta, että lapsiavioliittoja esiintyy myös muissa kuin islamilaisissa maissa, vaikka erityisesti näissä tapaa on vaikea kitkeä sen uskonnollisen perustan takia.

Oheisessa artikkelissa on kerrottu lapsiavioliittojen ongelmista. Luonnollisesti lapsiavioliitot ovat samalla pakotettuja, koska pienen lapsen kohdalla ei voi puhua vapaasta tahdosta. Muutamia esimerkkejä:

”Egypti, Afganistan, Bangladesh, Etiopia, Pakistan, Intia ja Lähi-itä: Näiden maiden maaseutukylissä nuoria tyttöjä ei usein päästetä ulos muutoin kuin peltotöihin tai menemään naimisiin. Nämä kouluttamattomat tytöt menevät usein naimisiin 11-vuotiaina. Jotkut perheet sallivat tytön mennä naimisiin jopa 7-vuotiaana. On erittäin harvinaista, että tyttö on vielä 16-vuotiaana naimaton.”

Lapsiavioliitot ovat levinneet siirtolaisten mukana Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin, joissa naimisiin mennään salaa laittomissa häissä. Britannian Bradfordissa, jossa asuu paljon pakistanilaisperäisiä siirtolaisia, 200 tyttöä katoaa vuosittain koulusta tai jää palaamatta ulkomaanmatkalta pakkoavioliiton takia. Myös edistystä on tapahtunut, sillä Intiassa on nuorten tyttöjen koulutuksen avulla pystytty vähentämään lapsiavioliittoja kahdella kolmanneksella.

Loppujen lopuksi ei ole merkitystä, oliko Muhammad oikeasti pedofiili vai ei, kuten ei myöskään väitteen loukkaavuudella tai laittomuudella. Todellisessa elämässä nuoret tytöt joutuvat edelleen menemään vasten tahtoaan naimisiin tuntemattoman ja usein paljon itseään vanhemman miehen kanssa eikä profeetan esimerkki ainakaan auta taistelemaan tätä ilmiötä vastaan.

Miksi tähän on tultu?

Jussi Halla-ahon esitutkinta ja Geert Wildersin syyte eivät ole minkään yksittäisen henkilön pahuuden tuotteita. Edes Mika Illmanin selkeästi osoitettavissa oleva tarve asettaa sananvapauden rajat mahdollisimman tiukalle ei pääse lähellekään ongelman perussyytä. Illman kuitenkin toimii voimassa olevan lain puitteissa ja pyrkii saamaan lainrikkojat tuomiolle.

Eikä suurin ongelma ole edes kansanryhmää vastaan kiihottamisesta kirjoitettu epäselvä ja tulkinnanvarainen lakiteksti. Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on kriminalisoitu lähes kaikkialla länsimaissa, koska vallitsevan ideologian mukaan syrjintä edustaa suurinta vääryyttä ja vihapuhe on yksi syrjinnän muoto.

Syrjinnän logiikka

Syrjintää luonnollisesti voi harjoittaa vain sellainen taho, joka edustaa yhteiskunnassa hallitsevaa ryhmää. Imatralainen pilsnerihumalassa nettiin kirjoittava, todennäköisesti aivan tavallinen suomalainen mies edustaa valtaa, koska hän on valkoihoinen suomalainen mies ja hänen solvaamansa tahot edustivat etnistä vähemmistöä. On aivan sama, millainen luuseri sieltä näppäimistön takaa löytyy. Jos olet valkoinen heteromies, sinua ei voi syrjiä ja vain sinä voit käytännössä syrjiä kirjoittamalla vihapuhetta.

Lait kiihottamisesta kansanryhmää eivät ole kovin vanhoja. Suomen lakiin tämä rikos kirjattiin vuonna 1995. Näille laeille ei ole ehtinyt kehittyä oikeuskäytäntöä, ja juuri siksi Illman ajaa niin voimakkaasti tuomioita. Jos asiat kehittyvät Illmanin haluamalla tavalla, viiden vuoden päästä sanan ”neekeri” käytöstä rapsahtaa tietty määrä päiväsakkoja automaattisesti ehkä jopa ilman oikeudenkäyntiä pelkällä syrjintävaltuutetun hallinnollisella päätöksellä.

Kiihottaminen kansanryhmää vastaan ja sen sukulaislaki uskonrauhan rikkomisesta eivät myöskään kohtele ryhmiä tasapuolisesti. Suomalaisia, etenkin valkoihoisia heteromiehiä saa herjata täysin vapaasti edellä kertomistani syistä. Sana ja ylistys –seurakunnan pastori Veli Saarikallea ja hänen edustamaansa yhteisöä saa solvata täysin vapaasti. Mika Illman ei nostanut syytettä pilkkavideoista.

Illman olisi todennäköisesti nostanut syytteen, mikäli Sana ja ylistys tunnustaisi islamia ja mikäli Saarikallen ihosta löytyisi enemmän pigmenttiä. Tämä on syrjintälogiikan kannalta täysin luonnollista, vaikka kaikki periaatteet tasa-arvosta lain edessä joutavat romukoppaan. Sellaista ei enää ole, koska ”syrjintä” on kerran päätetty kriminalisoida.

Sananvapaus mennyttä

Huonot ja kansalaisten perusoikeuksia polkevat lait siis aiheuttavat Euroopassa käynnissä olevat mielipidevainot. Nämä lait perustuvat kauan sitten kirjoitettuihin kansainvälisiin sopimuksiin, joita pidetään kuin Jumalan ilmoituksina. Sananvapautta perusoikeutena ei enää ole olemassa, koska sananvapaus on päätetty uhrata yhteiskuntarauhan säilymisen hintana. Herkästi loukkaantuvat vähemmistöt eli etupäässä muslimit sanelevat sananvapauden rajat.

Sananvapautta puolustetaan nykyisin enää juhlapuheissa, mutta niissäkin puolustaminen edellyttää orwellilaista kaksoisajattelua. Joko sananvapaus ei tarkoita oikeutta loukata tai käytetään käsitettä ”vastuullinen sananvapaus”. Todellisuudessa nuo lauseet tarkoittavat, että sananvapautta ei oikeasti ole olemassa mutta teeskennellään, ikään kuin asiat olisivat toisin.

Suurpään fatwa meni jotenkin näin: ”Sananvapauteen vetoamalla ei voi perustella rasististen kirjoitusten julkaisemista ja levittämistä.” Kyllä voi, mutta se ei auta, koska lait kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta estävät sananvapauden toteutumisen. Lait myös toimivat poliittisina lyömäaseina, kuten Halla-ahon ja Wildersin tapaukset osoittavat.

Keskustelun tabuaiheet

Yksittäiset tuomiot eivät kuitenkaan ole näiden lakien pahin ongelma. Lait rajaavat tietyt asiat julkisen keskustelun ulkopuolelle. Esimerkiksi islamin negatiivisia piirteitä voi olla vaikea arvostella, jos arvostelija joutuu puhumaan kieli keskellä suuta ja pehmentämään sinänsä totuudenmukaiset väitteet poliittisesti korrektilla jargonilla. Esimerkiksi: ”Valtaosa muslimeista on rauhanomaisia ja aivan tavallisia ihmisiä.” tai ”Islam on monimuotoinen uskonto eikä sitä voi yksiselitteisesti leimata väkivaltaiseksi.”

Toinen tabuaihe liittyy maahanmuuttoon. Kolmannesta maailmasta Eurooppaan kohdistuva maahanmuutto enimmäkseen rasittaa isäntäyhteiskuntia monilla tavoin. Silti puhuminen turvapaikkaturismista saa rasistikortit heilumaan. Selkeästi haitallista ilmiötä ei saa arvostella, vaan ainoa korrekti tapa arvostella maahanmuuttoa on vaatia lisää resursseja kotouttamiseen. Maahanmuutosta voi puhua luonnonilmiön kaltaisena ”kansainvälistymisenä” ja ”monikulttuuristumisena”, joka muuttaa yhteiskuntaa ja johon meidän on ”pakko sopeutua”. Vaatimus rajojen panemisesta kiinni taas on kiellettyä rasismia ja ksenofobiaa.

Syrjinnän vastainen lainsäädäntö pitäisi siis kokonaan poistaa lakikirjasta. Tämä ei kuitenkaan ole realistista nykyisessä ilmapiirissä, joten käytännössä lait pitäisi jotenkin vesittää siten, että niitä ei käytännössä voisi soveltaa. Suomesta löytyy lähimenneisyydestä lakeja, jotka on onnistuneesti neutraloitu. Mieleen tulee lähinnä kiihkomielisten feministien ajama seksin ostamisen kieltävä laki, joka toteutuneessa muodossaan kieltää seksin ostamisen vain ihmiskaupan uhrilta. Myös Syrjintälautakunta on onneksi hampaattoman oloinen pseudotuomioistuin toisin kuin Kanadan ihmisoikeuskomissiot. Joku on Suomessakin ollut hereillä.

Hollannin häpeä

Pat Condell kertoo asiat jälleen suoraan. Hollanti on häpäissyt itsensä viemällä vaaleissa valitun poliitikon oikeuteen mielipiteidensä takia.



"Totuus on joskus loukkaavaa. Totuus kuitenkin on, että maailmassa on miljoonia ihmisiä, jotka ovat lopen kyllästyneitä islamiin. He ovat kyllästyneitä kuulemaan siitä ja antamaan sille periksi asioissa, joita islam ei ansaitse. Heidän mittansa on täynnä ja heidän äänensä tullaan kuulemaan."

"..."

"Emme aio kunnioittaa islamia, ennen kuin islam alkaa kunnioittaa meitä. Mutta jos näin kävisi, se ei olisi enää islamia ja tämä on ongelma pähkinänkuoressa."

Ohjattu demokratia 2

Kun oikeusministeri Tuija Braxin ehdotus kunnanvaltuustojen puheenjohtajien koulutuksesta vihapuheiden varalta ei ottanut tuulta alleen, moni odotti asian hiljalleen hautautuvan. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan Brax ulkoisti likaisen työn Demla-toverilleen vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpäälle. Toisin kuin Brax Suurpää ei ole poliittisessa vastuussa toiminnastaan vaan valtion virkamies.

Suurpää vaati tänä aamuna radiossa (alkaa noin 40 min 30 s kohdalla) puolueita kouluttamaan luottamushenkilöitään rasisminvastaiseen toimintaan. Kaikki eurooppalaiset puolueet allekirjoittivat vuonna 1998 rasisminvastaisen peruskirjan. Moni äänestäjä ei kuitenkaan tiedä, mistä tässä rasisminvastaisessa peruskirjassa on kyse. Ainakin itselleni asiakirja oli täysin tuntematon. Englanninkielinen teksti löytyy kuitenkin Vähemmistövaltuutetun kotisivuilta.

Eurooppalainen rasisminvastainen peruskirja

Itse teksti on tyypillistä ihmisoikeusjargonia ja vaikuttaa lähinnä juhlavalta julkilausumalta, jollaisia ilmeisesti tehdään aina silloin tällöin hyvän asian puolesta. Kulttuuriministeri Stefan Wallinin esitys puolueiden yhteisestä julkilausumasta on siis tarpeeton, koska sellainen on jo tehty vuonna 1998. Wallin tuskin itsekään tiesi peruskirjasta lausuntoa antaessaan. Ainakaan hän ei tiennyt mitään Matti Rossin menneisyydestä, kun hän myönsi tälle valtionpalkinnon.

Teksti sinänsä ei ole laillisesti sitova, mutta sieltä löytyy ainakin yksi arveluttava kohta, jonka mukaan puolueet sitoutuvat seuraavaan (kursivointi allekirjoittaneen):

” To refuse to display, to publish or to have published, to distribute or to endorse in any way views and positions which stir up or invite, or may reasonable be expected to stir up or to invite prejudices, hostility or division between people of different ethnic or national origins or religious beliefs, and to deal firmly with any racist sentiments and behaviour within its own ranks.”

Tiukan illmanistisesti tulkittuna kursivoitu osa tarkoittaa erittäin suurta rajoitusta poliittisten toimijoiden mahdollisuuksiin arvostella vähemmistöjen toimintaa. Puolueet sitoutuvat olemaan julkaisematta, jakelematta ja edistämättä näkemyksiä, jotka voivat aiheuttaa ennakkoluuloja, vihamielisyyttä ja jakautuneisuutta eri etnisten tai kansallisten ryhmien välille tai eri uskonnollisten näkemysten välille. Puolueiden ja poliittisen järjestelmämme onneksi poliitikoille riittää edelleen, että he noudattavat lakia.

Mielipidepoliisi Suurpää

Se, että pölyttynyt julkilausuma juuri nyt kaivetaan arkistojen kätköistä, on tärkeämpi asia kuin itse tekstin sisältö. Suurpää on esitetty julkisuudessa eräänlaisena politiikan yläpuolisena toimijana, jolla on valtuudet ja pätevyys päättää, millaisia poliittisia mielipiteitä julkisuudessa saa esittää, millaisia ehdokkaita puolueilla voi olla ja millaisia asioita puolueet saavat edistää.

Mitä epämäärisempänä käsitteenä sanat "rasismi" ja "ulkomaalaisvastaisuus" pysyvät, sitä enemmän valtaa on niillä, jotka katsovat oikeudekseen määritellä käsitteet tarkoitushakuisesti ja käyttää niitä lyömäaseena. En ole koskaan nähnyt kenenkään rasismista puhuvan määrittelevän itse käsitettä selkeästi ja ymmärrettävästi enkä pidättele hengitystä sitä odotellessa.

Todellisuudessa Suurpäällä ei ole mitään asiaa puuttua virkamiehen ominaisuudessa puolueiden toimintaan. Hänen kannanottonsa osoittaa uskomatonta röyhkeyttä, joka tosin ei ole mitenkään yllättävää, kun muistelee hänen aktivismiaan 1990-luvun alussa ensimmäisten somalien maahantulon yhteydessä.

Viranomaiset olivat tuolloin ymmällään eivätkä tienneet, mitä somalien kanssa pitäisi tehdä. Mietittiin, olisiko Neuvostoliitto turvallinen maa vai ei. Palavasilmäinen ihmisoikeustaistelija Suurpää vaati Suomea noudattamaan solmimiaan kansainvälisiä sopimuksia. Jo tuolloin Suurpää piti YK:n sopimuksia Suomen lain ylittävinä säädöksinä. Samoin on toiminut myös valtionsyyttäjä Mika Illman, jonka väitöskirjan mukaan YK:n rasisminvastainen sopimus, jonka Suomi ratifioi vuonna 1971, oikeuttaa hänen pyrkimyksensä rajoittaa sananvapautta ja polkea kansalaisten perusoikeuksia.

Suurpään somaliaktivismista on kulunut aikaa jo lähes 20 vuotta, mutta edelleen Suurpää toimii omien periaatteidensa mukaisesti mutta samaan aikaan suomalaisten etujen vastaisesti. Vaikka Suurpää ei ole kansan valitsema, hän pyrkii aktiivisesti käyttämään poliittista valtaa jopa kansanvallan kannalta oleellisten toimijoiden eli puolueiden kahlitsemiseksi poliittisen korrektiuden pakkopaitaan.

Suurpää toteaa lausunnossaan tekopyhästi:

” Kriittistä keskustelua maahanmuuttopolitiikasta ei tule kammeta - se kuuluu demokratiaan. Tosiasioita ei kuitenkaan saa vääristellä tai kokonaisia ryhmiä räikeästi leimata”

Jos maahanmuuttokeskustelua käydään rasisminvastaisen peruskirjan puitteissa, maahanmuuttopolitiikkaa voi arvostella ainoastaan kotouttamisen näkökulmasta. Jos maahanmuuttajat eivät sopeudu suomalaiseen yhteiskuntaan, se on osoitus epäonnistuneesta kotouttamisesta. Tällöin ainoa ratkaisuvaihtoehto on lisätä kotouttamiseen käytettyjä verovaroja. Suomalaisten rasismi pitää myös muistaa mainita oleellisena syynä kotouttamisen epäonnistumiseen. Rasismin kitkemiseksi taas tarvitaan asennekasvatusta ja tietysti nettirasistien tuomitsemista oikeudessa.

Jos tosiasioiden vääristely olisi kiellettyä, poliitikkoja pitäisi kieltää kokonaan puhumasta. Politiikko vääristelee ja yleistää aina, kun hän avaa suunsa. Maahanmuuttoministeri Astrid Thors on paras esimerkki täysin pihalla olevasta poliitikosta, joka ei tunnu ymmärtävän maailman menosta vaan elää jossain omassa mielikuvitusmaailmassaan.

Miksi Suurpään kaltaiset saavat ilman julkista kritiikkiä ja pelkoa virkansa menetyksestä esiintyä politiikan ylituomareina? Näin tapahtuu, koska hyvän asian puolesta taistelevan vähemmistövaltuutetun vastustaminen tulkitaan rasismin puolustamiseksi. Siksi poliitikon kannattaa mieluummin pitää mölyt mahassaan ja antaa vähemmistövaltuutetun mellastaa rauhassa. Sellaista on demlakratia.

Tähän on tultu

Otsikossa mainitun teoksen kirjoitti suomalainen kirjailija, toimittaja, kääntäjä ja kustantaja Kauko Kare vuonna 1967. Jatko-osa ”Tähän on tultu 2” ilmestyi pari vuotta myöhemmin. Teoksissaan Kare arvosteli 60-luvun radikalismin ylilyöntejä, kuten taiteilija Mattijuhani Koposen tekemää symbolista sukupuoliyhdyntää flyygelin kannella 2.12.1968.

Koponen sai sukupuolisiveellisyyttä loukkaavasta toiminnastaan kuuden kuukauden vankeustuomion. Nykyisin ei enää eletä autoritaarisessa Suomessa, vaan kaikki ennen sukupuolisiveellisyyttä loukannut toiminta on sallittua ja sille saa jopa valtion tukea. Jos sukupuolisiveellisyyden loukkaaja on kulttuuripiirien mielestä suuri taiteilija, häntä odottaa myös hyväpalkkainen virka.

Suvaitsevaisessa, monikulttuurisessa ja liberaalissa Suomessa on kuitenkin määritelty rikoksiksi tekoja, jotka eivät 60-luvulla olisi kohottaneet kenenkään kulmakarvoja. Toki Hannu Salama tuomittiin 60-luvulla ehdolliseen vankeuteen jumalanpilkasta kirjansa Juhannustanssit takia. Presidentti Kekkonen kuitenkin armahti hänet vuonna 1968. Seitsemän vuotta myöhemmin ajat olivat jo muuttuneet, ja Salamalle myönnettiin Pro Finlandia –mitali, jota kirjailija ei suostunut ottamaan vastaan.

Vielä nykyisin jumalanpilkka on rikos, jos pilkattava jumala on nimeltään Allah. Tämän sai tuta tamperelainen historioitsija ja pilakuvataitelija Seppo Lehto. Tosin tuomio Allahin pilkkaamisesta, joka nykyisin kulkee nimellä uskonrauhan rikkominen, oli ympätty Lehdon muiden rötösten sekaan.

Nykypäivän kiihottavin rikos on kuitenkin kiihotus kansanryhmää vastaan. Käytännössä tällaisen rikoksen voi parhaiten tehdä tietokoneen näppäimistöltä käsin. Tietokoneen käyttäjän kannalta ongelmallista on lain epäselvä muotoilu ja vallitseva illmanistinen tulkinta. Kiihottamiseen kansanryhmää vastaan voi syyllistyä vahingossa, koska laki mahdollistaa lähes miten tiukan tulkinnan tahansa. Vähemmistöjenkin arvostelu on sallittua, kunhan sitä ei ääneen lausuta.

Jussi Halla-ahon esitutkinta

Jussi Halla-ahon kuulustelua lukiessa tulee epätodellinen tunne. Voiko tällaista tapahtua vapaassa ja demokraattisessa yhteiskunnassa? Onko Suomi enää vapaa ja demokraattinen maa? Onko Suomi yhdessä muiden läntisen Euroopan maiden kanssa matkalla kohti poliittisesti korrektia tyranniaa, jossa kansalaisten vaikutusmahdollisuudet katoavat vähitellen samalla, kun heidän perusoikeuksiaan poljetaan häpeilemättä?

Vastauksena ensimmäiseen ja toiseen kysymykseen sanoisin, että ei voi. Yhteiskunta, jossa ihmiset joutuvat varomaan sanojaan ilmaistessaan poliittisia mielipiteitään, ei enää ole vapaa eikä demokraattinen missään merkittävässä mielessä. Kolmannen kysymyksen osalta ennusmerkit eivät ole erityisen rohkaisevia.

Nykyisin puhutaan paljon ihmisoikeuksista mutta vain vähän kansalaisen perusoikeuksista. Ihmisoikeuksia puolustavia järjestöjä on useita ja yhdessä alan virkamiesten kanssa ne muodostavat kokonaisuuden, jota olen kutsunut ihmisoikeusteolliseksi kompleksiksi. Se tukee toimintaa, joka polkee kansalaisen perusoikeuksia valtionsyyttäjä Mika Illmanin johdolla ja hallituksen hiljaisella tuella vähemmistövaltuutetun säestäessä taustalla.

Kannattaa myös panna merkille, että ihmisoikeusjärjestöt eivät ole lausuneet sanaakaan Mika Illmanin pyrkimyksistä rajoittaa sananvapautta. Tiedotusvälineet ovat myös laajalti hyväksyneet orwellilaisen tulkinnan ”vastuullisesta sananvapaudesta”, jossa sananvapaus ei tarkoita oikeutta loukata.

Silti suomalaismedia jaksaa hehkuttaa, kuinka Suomi on lehdistövapauden kärkimaa. Minusta kärkisija johtuu vain siitä, että Suomessa lehdet eivät kovin aktiivisesti halua käyttää vapautta vaan harjoittavat jo suomettumisen ajoilta tuttua itsesensuuria. Muhammad-pilakuvia ei tähän päivään mennessa ole julkaistu suomalaisessa valtamediassa.

Geert Wilders syytteeseen

Tänään kävi ilmi, että hollantilainen poliitikko ja tunnettu islamin arvostelija Geert Wilders saa syytteen kiihottamisesta vihaan ja syrjintään. Wildersin kannalta raskauttavia ovat hänen luonnehdintansa Koraanista fasistisena kirjana ja Koraanin vertaaminen Adolf Hitlerin Mein Kampf –teokseen.

Aiemmin syyttäjä oli tehnyt Wildersin osalta syyttämättä jättämispäätöksen, mutta lukuisat valitukset ilmeisesti saivat amsterdamilaisen vetoomustuomioistuimen toiselle kannalle. Tuomioistuin totesi lausunnossaan:

”Vetoomustuomioistuin toteaa, että tapa, jolla julkista keskustelua ristiriitaisista aiheista kuten maahanmuutto- ja integraatiokeskustelu käydään, ei kuulu periaatteessa lainkäytön piiriin, mutta tilanne muuttuu, kun perustavaa laatua olevat rajat ylitetään. Tällöin rikosoikeus tule kuvaan mukaan.”

Vapaa keskustelu on siis mahdollista, kunhan ”perustavaa laatua olevia rajoja ei ylitetä”. Tuomioistuin ei kerro, mitä ne rajat ovat ja kuka ne määrittelee. Päätöksen perusteella rajat on jo määritetty islamin pyhissä kirjoituksissa. Jos islamilaisten maiden järjestö OIC saa tahtonsa läpi YK:n ihmisoikeuskomissiossa, islamin jumalanpilkkaa koskevat säädökset muuttuvat pian ”ihmisoikeuksiksi”.

Vetoomustuomioistuin ottaa kantaa myös Wildersin taannoin ilmestyneeseen Fitna-elokuvaan:

”Vetoomustuomioistuin katsoo myös, että Wildersin näkemykset (kuten ne on esitetty myös hänen elokuvassaan Fitna) ovat Hollannin lain mukaan rikollisia, kun ne esitetään yhdessä toistensa kanssa sekä sisältönsä että esitystapansa perusteella. Esitystapaa leimaavat puolueelliset ja vahvasti yleistävät, sisällöltään radikaalit lauseet, joita tehostetaan toistolla ja lisääntyvällä intensiteetillä, minkä seurauksena vihan tunnusmerkit täyttyvät. Tuomioistuimen mukaan useimmat lausunnot ovat myös loukkaavia, koska ne vahingoittavat merkittävästi islaminuskoisten uskonnollisia tuntoja.”

Kuten Fitna-elokuvan nähneet muistavat, elokuvassa esitetään Koraanin lauseita, muslimien omia käsityksiä ja konkreettisia tekoja, jotka tekijät perustelevat islamin pyhillä kirjoituksilla. Tuomioistuimen mukaan Wilders on ilmeisesti syyllinen elokuvassa esiintyneiden, vihaa saarnaavien imaamien lausuntoihin.

Tietysti Wildersin ja Halla-ahon oikeudenkäyntejä voi luonnehtia poliittisiksi ja jopa noitavainoiksi. Molemmat vastustavat valtaeliitin ideologiaa ja ovat omassa maassaan riittävän tunnettuja kyseenalaistaakseen vallitsevat käsitykset. Suomella ja Hollannilla on kuitenkin yksi ratkaiseva ero. Se, mikä Hollannissa on jo tapahtunut, voidaan Suomessa vielä välttää. Seuraavat 3-5 vuotta ovat tämän asian kannalta ratkaisevia, jos Supon päällikköä on uskominen.

Tosin kotouttamisella ei todellisuudessa ole merkitystä. Jos maahanmuuttajia on riittävästi ja he ovat vääränlaisia, mitkään kotouttamistoimet eivät riitä. Tätä ei kuitenkaan nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä sovi ääneen lausua.

Lopuksi vielä Geert Wildersin elokuva Fitna:

Vanhanen, rasismi, matkailu ja investoinnit

Vanha kulunut vitsi kuuluu: ”Mistä tietää, että poliitikko valehtelee? Siitä, että hänen huulensa liikkuvat.” Vaikka tuo vitsi kuulostaa kyyniseltä, poliitikon puheiden ja todellisuuden välillä on usein suuria ristiriitoja. Silti poliittinen puhe on vain harvoin tyhjää huulien liikuttelua. Se palvelee yleensä jotakin tarkoitusta, joka liittyy poliitikon itsensä ja hänen edustamansa puolueen menestykseen.

Vanhasen avautumiset

Kun Matti Vanhanen ehdotti jättimäistä investointiohjelmaa, hän tuskin itsekään uskoi sen pelastavan Suomea lamasta. Vanhanen on poliitikko ja hän pyrkii ehdotuksellaan nostamaan Keskustan alamaissa olevaa kannatusta. Keskusta on Suomen suurista puolueista parhaiten ymmärtänyt poliittisen menestyksen avaintekijät. Puolue ja poliitikko menestyvät, jos he lupaavat omille kannattajilleen mahdollisimman paljon etuja ja esiintyvät samalla pelastajana. Siksi melkein jokaisella merkittävällä Keskustan poliitikolla on nimikkomonumenttinsa kuten silta tai muu hanke omassa maakunnassa. Edesmennyt kansanedustaja ja ministeri Eino Uusitalo varmisti, että kaikki hänen kotikuntansa Lehtimäen tiet päällystettiin.

Vanhasen oppi-isä Urho Kekkosta on kiitelty Pohjois-Suomen teollistamisesta valtavilla voimalaitos- ja tehdashankkeilla. Näin Kekkonen toisaalta osti kannatuksen omalle politiikalleen ja ilmeisesti ihan vilpittömästi pyrki torjumaan ”korpikommunismia”.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Pohjois-Suomesta eli Keskustan vankimmilta kannatusalueilta on purettu teollisuutta, yhtenä esimerkkinä Storaenson Kemijärven tehdas. Metsäteollisuus ei enää toimi valtiovallan erityisessä suojeluksessa kuten vielä 1980-luvulla vaan joutuu kilpailemaan kansainvälisillä markkinoilla ilman devalvaatio- ja muita tukia. Päätökset sulkea tehtaita perustuvat siis liiketalouteen.

Vaatimukset ”yritysten yhteiskuntavastuusta” taas perustuvat poliitikkojen pyrkimykseen esiintyä tavallisen ihmisen puolustajina pahoja markkinavoimia vastaan. Nämä pyrkimykset eivät tietystikään johda mihinkään muuhun kuin veronmaksajan rahan lapioimiseen taantuville alueille. Tehdas ei tule takaisin eikä poliitikko voi sille mitään, jos tehtaan tuotteet eivät enää käy kaupaksi tarpeeksi hyvään hintaan.

Vanhasen varsin yleisluontoinen vaatimus, että poliitikot lopettavat valheellisten uhkakuvien maalailun ulkomaalaisista, on tulkittu julkisen keskustelun tukahduttamisyritykseksi kuten. Itsekin tein näin, mutta asian voi tulkita myös toisin. Rasismia vastustanut lausunto nimittäin esitettiin vain vähän ennen vaatimusta laajamittaisesta investointiohjelmasta.

Vanhasen rasismilausunto oli suunnattu erityisesti Perussuomalaisia vastaan. Nämä nimittäin syövät Keskustan kannatusta maakunnissa sen verran paljon, että Keskustaa odottaa seuraavissa vaaleissa lähes varma vaalitappio. Häviäminen vaaleissa on tosin Vanhaselle arkipäivää mutta pääministeriys ja Keskustan puheenjohtajuus ovat mennyttä, jos tappiokierrettä ei pysäytetä ajoissa.

Jos Vanhanen on itselleen rehellinen, hän myöntää sen, että hallituksen lanseeraama työperäinen maahanmuutto on viimeistään taloudellisen kriisin kynnyksellä osoittautunut romahtaneeksi korttitaloksi. Tätä johtopäätöstä tukevat sekä lisääntyneet irtisanomiset että turvapaikanhakijoiden määrän nousu yli neljään tuhanteen vuoden 2008 aikana. Turvapaikanhakijoista on vaikea tehdä työperäisiä ilman älyllistä akrobatiaa, joten pääministeri arvostelee Perussuomalaisia varsin yleisluonteisin sanankääntein. Samalla osoitetaan myös tukea paljon kolhuja kärsineelle apupuolue RKP:lle. Ääneen työperäisen maahanmuuton karahtamista karille ei politiikan logiikan mukaan pidä lausua.

Jos palataan poliittisesta retoriikasta takaisin reaalimaailmaan, kokemus on opettanut, että poliitikkojen kyky tehdä järkeviä taloudellisia päätöksiä on rajallinen. Vanhanen, Keskusta ja muut poliitikot eivät pelasta Suomea lamasta, joka toisin kuin 90-luvun lama on syntynyt maamme rajojen ulkopuolella ja joka loppuu vasta sitten, kun lamasta noustaan muuallakin.

Tavallisen kansalaisen kannalta parasta olisi, jos poliitikot pidättäytyisivät paljon nykyisten ja tulevien veronmaksajien rahaa vaativista investointiohjelmista, koska ne eivät varmuudella estä lamaa, vaan todennäköisesti rahat kuluvat taloudellisesti kannattamattomiin hankkeisiin, joita ei toteutettaisi edes paremmassa taloudellisessa tilanteessa. Muutaman elinkelvottoman yrityksen ne voivat toki pelastaa. Koska politiikan luonteeseen kuuluu, että ”pitää tehdä jotakin”, lisää poliitikkojen ja heidän kannatuksensa pelastamiseksi toteutettavia ”elvytystoimia” todennäköisesti nähdään.

Rasismin vastainen taistelu käytännössä

Siinä missä pääministeri taistelee rasismia ja ulkomaalaisvihamielisyyttä vastaan retorisella tasolla, viranomaiset toimivat konkreettisesti arjen turvallisuutta vaarantavaa nettirasismia vastaan. Viimeisin napattu syyllinen on imatralaismies, joka erehtyi luonnehtimaan romanivähemmistöä vähemmän mairittelevin sanankääntein.

Imatralaismiehen ”rikosta” voi luonnehtia ”törkeäksi tietokonejuoppoudeksi”, koska hän oli esittänyt käsityksensä muutaman pilsnerin jälkeen jollakin internetin keskustelupalstalla. Nimitys on erityisen sopiva, koska törkeän rattijuoppouden minimirangaistus on sama kuin miehen saamat 60 päiväsakkoa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Mikko Ellilä sai kirjoituksestaan ”Yhteiskunta koostuu ihmisistä” yhtä paljon päiväsakkoja.

Käräjäoikeus totesi suurmufti Johanna Jättipään fatwaa lainaten, ettei sananvapauteen vetoamalla voi perustella rasististen kirjoitusten julkaisemista tai levittämistä. Ihmisoikeudet siis voittivat jälleen kerran.

Jättipään ja Mika Illmanin kaltaiset tuskin kuvittelevat parantavansa arjen turvallisuutta rankaisemalla imatralaismiehen kaltaisia runsaasti fantasiideriä nauttineita ”nettirasisteja”. Todellisuudessa tavalliset ihmiset ovat Jättipään ja Illmanin kaltaisille ihmisoikeustaistelijoille hyviä ja helppoja maaleja. He nimittäin eivät lyö takaisin eikä heidän vainoamisensa herätä suurta mielenkiintoa. Tavalliselle ihmiselle oikeusprosessi itsessään on rangaistus ja samalla nöyryytys.

Ihmisoikeuksien puolustamisen todellinen tarkoitus on siis vaientaa ulkomaalaispolitiikkaan ja maassa olevien vähemmistöjen käyttäytymiseen kohdistuva arvostelu pelottelemalla arvostelijat hiljaisiksi. Rangaistus itsessään on merkityksetön ja vallan näyttäminen kaikki kaikessa.

Eettistä matkailua

Fatwoja on jaettu muuallakin. Helsingin matkailumessuilla julkistettiin fatwakokoelma Vastuullisen matkailijan käsikirja. Kirja on tarkoitettu niille, jotka miettivät miten tehdä matkasta eettisesti ja ekologisesti kestävämpi, eli se edustaa uskonnollista kirjallisuutta. Kirja on siis tarkoitettu isin ja äidin rahoilla matkustaville, suojatuissa oloissa kasvaneille vihervasemmistolaisille naisille, joita joskus kutsutaan ”hyviksi ihmisiksi”.

Kirjan kirjoittajina on kaksi vihervasemmistolaista naista. Kati Kelola (MA) on opiskellut
muun muassa kulttuuriantropologiaa Helsingin yliopistossa ja Lontoossa. Heidi
Kalmari (VTM) on opiskellut viestintää Helsingin yliopistossa. Tuosta voi päätellä, että fatwat eivät voi perustua vahvaan tietämykseen vaan lähinnä tunteeseen ja tiedostamiseen. Kati ja Heidi kertovat kaikille, mikä lomamatkalla on sallittua (halal) ja kiellettyä (haram). Kunnon tiedostajan on siis toimittava halal-hippien ohjeiden mukaisesti, jos hän haluaa päästä suvaitsevaiseen paratiisiin eli tuntea itsensä hyväksi ihmiseksi ja kaiken lisäksi osallistua maailman pelastamiseen.

Korjaus 3.2.2009: Keskustalainen poliitikko, ministeri ja pitkäaikainen kansanedustaja Eino Uusitalo ei ole kuollut, vaikka kirjoituksessa näin annetaan ymmärtää. Pahoittelen virhettä ja toivotan Einolle pitkää ikää. Tässä uutisessa kerrotaan, että Lehtimäellä Soinintie on päätetty kuntaliitoksen myötä nimetä Eino Uusitalon tieksi.

Hannu Reime ja chutzpah

Jiddishin kielen termi chutzpah tarkoittaa äärimmilleen vietyä ja täysin mistään moraalisäännöistä piittaamatonta röyhkeyttä (Wikipedia). Äärimmäisenä esimerkkinä chutzpahista on usein esitetty poika, joka valittaa orpouttaan tapettuaan ensin isänsä ja äitinsä.

Samanlaista chutzpahia tarjosi Ylen ykkösaamun kuuntelijoille kolumnisti Hannu Reime kirjoituksessaan Gaza ja unohtamisen voima. Reime perää vallankäyttäjiltä muistamista aktiivisen unohtamisen sijaan:

”Julkisuuden hallintaa ja sitä kautta ”massojen” hallitsemista helpottaa se, että jotkin asiat muistetaan ja toiset unohdetaan. Julkinen unohtaminen ei enää olekaan ”pelkkä” tahdoton neurofysiologinen tapahtuma niin kuin se itse kunkin yksilön kohdalla on. Siitä tulee joukkotiedotusta.”

Reimen kirjoituksesta tekee chutzpahia se, että hän itse syyllistyy samaan, mitä muilta perää, eli aktiiviseen unohtamiseen ja valikoivaan muistamiseen. Kirjoitin kesällä 2007 Reimen ja muiden suomalaisten Lähi-idän asiantuntijoiden yksipuolisuudesta.

Köyhän miehen Noam Chomsky

Käytän Reimestä nimitystä köyhän miehen Noam Chomsky, koska Reime tuntee viehtymystä kieliin ja hänen tapansa valikoida omaan narratiiviin sopivat faktat on yhteinen oppi-isän kanssa. Reime mm. kysyy:

”… keitä ovat Gazan kaistan asukkaat, joita vastaan Israel nyt käy häikäilemätöntä sotaansa. Miksi tälle pienelle alueelle on ahtautunut puolitoista miljoonaa ihmistä? Mikseivät he asu väljemmin?”

ja vastaa

” Gazan asukkaat ovat palestiinalaisia, osa Palestiinan arabikansaa, ja he asuvat Gazassa siksi, etteivät voi asua missään muuallakaan. Gaza on oikeastaan maailman suurin pakolaisleiri. Noin neljä viidesosaa sen asukkaista on pakolaisia, ensimmäisessä, toisessa, kolmannessa, jopa neljännessä polvessa. He jättivät kotinsa vuonna 1948, jolloin seitsemän ja puolisataa tuhatta ihmistä — yli puolet silloisen Palestiinan arabiasukkaista — pakeni tai karkotettiin sieltä, missä olivat asuneet lukemattomien sukupolvien ajan.”

Reime ei kuitenkaan kerro, miksi gazalaisia on nykyisin puolitoista miljoonaa, vaikka lähtijöitä oli aikanaan 750 000, joista läheskään kaikki eivät siirtyneet Gazaan. Vastaus on tietysti yksinkertainen eli hillitön väestönkasvu. Vuonna 1950 Gazan kaistaleella asui vain noin 240 000 ihmistä ja ennen Israelin itsenäisyyteen johtanutta sotaa vain 82 500 ihmistä.

Väestönkasvu tuskin olisi ollut mahdollinen, mikäli palestiinalaiset olisivat itse joutuneet huolehtimaan elämisen edellytyksistä, vaan kansainvälisen yhteisön taloudellinen ja humanitaarinen apu ovat suurelta osin vastuussa väestön lisääntymisestä.

Chomskymaista selektiivistä muistamista Reime osoittaa myös seuraavassa:

” mikä Israelille oli itsenäisyyssota, oli palestiinalaisille al-nakba, katastrofi, etninen puhdistus, jonka uhreiksi yli puolet heistä joutui. Palestiinalaisten kärsimyksiä ei lievennä se, että uuden Israelin valtion kansalaisista suuri osa oli holokaustista selvinneitä Euroopan juutalaisia. Palestiinalaisilla ei kansakuntana ollut pienintäkään osaa natsien rikoksiin.”

Ehkä palestiinalaisten kärsimyksiä lieventävät ne noin 800 000 Sefardi- ja Mizrahi-juutalaista, jotka joutuivat lähtemään arabimaista Israelin itsenäistyttyä. Heistä noin 600 000 muutti Israeliin. Käsitys etnisestä puhdistuksesta ei siis perustu historiallisiin tosiasioihin varsinkin, kun suurin osa ”palestiinalaisista” pakolaisista lähti vapaaehtoisesti sodan tieltä, koska ympäröivät arabimaat hyökkäsivät itsenäisyysjulistuksen antaneeseen Israelin valtioon.

Minäkään en pidä palestiinan arabeja kollektiivisesti Hitlerin kanssarikollisina, vaikka Jerusalemin suurmufti Mohammad Amin al-Husseini teki yhteistyötä natsien kanssa Toisen Maailmansodan aikana. Muftin rooli siionismin vastustajana huipentui vuosien 1936-39 arabikapinaan Palestiinan brittiläistä mandaattihallintoa vastaan.

Miksi Gaza on ”vankileiri”?

Reime ”analysoi” myös viimeisimmän sodan syitä:

” Israel poistui Gazasta. Eikö kaiken pitänyt tämän jälkeen olla hyvin? Eikö vika ole palestiinalaisten, jotka alkoivat ampua rakettejaan Israelin puolelle? Näillä melkein retorisiksi tarkoitetuilla kysymyksillä Israel selittää tähän asti ilmeisesti julminta sotaansa Gazan asukkaita vastaan.”

Minä kysyn Reimeltä: Pitäisikö Israelin vain katsoa vierestä, kun raketteja ammutaan? Rakettien joukosta on kotitekoisten Qassamien lisäksi Iranista peräisin olevia, kantomatkaltaan pitempiä Grad-raketteja. Raketeilla ei ole minkäänlaista sotilaallista merkitystä, ja niiden ainoa funktio on kylvää kauhua siviiliväestön keskuuteen.

” Miehittäjä vetäytyi Gazasta, mutta gazalaisista ei sen jälkeen tullut vapaita. Israel teki alueesta suuren vankileirin kontrolloimalla sen rajoja maalta, mereltä ja ilmasta. Gazalaisten ilmayhteyksistä ei tosin enää tarvinnut välittää, sillä Israel oli jo aikaisemmin pommittanut Jasser Arafatin kansainvälisen lentokentän kiitoradan hajalle.”

Miksi Egypti ei päästä Gazan asukkaita vapaasti liikkumaan Gazan ja Egyptin välisen Rafahin rajanylitysaseman kautta? Miksi egyptiläiset rajavartijat ampuivat rajan luvattomasti ylittäneitä palestiinalaisia?

Reime itse asiassa vastaa kysymykseensä Gazan eristämisestä itse ja siteeraa samalla israelilaista rauhanaktivisti Tanya Reinhartia:

” Gazan saartamisen perimmäinen motiivi on seuraava: Israel ei voi antaa Gazalle vapautta, jos se haluaa pitää Länsirannan siirtokunnat. Kolmasosa miehitettyjen alueiden palestiinalaisista asuu Gazassa. Vapaasta Gazasta tulisi hetkessä palestiinalaisten itsenäisyystaistelun keskus, josta olisi yhteydet avoinna sekä länteen että muualle arabimaailmaan, ja jossa palestiinalaiset voisivat vapaasti organisoida taisteluaan kansallisten oikeuksiensa puolesta kaikilla rintamilla.”

Itse kukin voi pohtia, mitä tarkoittaa ”taistelu kansallisten oikeuksien puolesta kaikilla rintamilla.” Pohtimisen voi aloittaa tarkastelemalla palestiinalaisten harjoittamaa terrorismia Oslon rauhanprosessin aikana ja sitä, mitä tapahtui Irakissa, kun amerikkalaiset valtasivat maan.

Gazan ”vapaus” tarkoittaisi Israelin kannalta terrorismin lisääntymistä. Koska Israelin johtajat eivät ole niin tyhmiä kuin Hannu Reime haluaisi, he pyrkivät estämään tällaisen tilanteen syntymisen. Itse asiassa Israelin oikeisto arvosteli Ariel Sharonin päätöstä vetäytyä Gazasta kesällä 2005, koska Gazasta muodostuisi ennen pitkää terrorismin keskus. Jälkikäteen tämä arvio on osoittautunut täysin oikeaksi.

Reimen viimeinen lause on tahatonta komiikkaa parhaimmillaan:

” Historiasta oppii paljon, eikä aina tarvitse muistella kovinkaan kaukaisia asioita. Eikä unohtaminen aina ole niin viatonta kuin miltä se näyttää.”

Reimen kohdalla unohtaminen ei varmasti ole viatonta.

Matti ja sananvapaus

Kullervo ja Yrjö ovat jo kirjoittaneet asiasta olennaiset asiat. Itse totean vain, että pääministerimme ajatusmaailma on muuttunut 24 vuodessa kovin vähän. Sama suomettunut keskustelun tukahduttaja hän on kuin vuonna 1985, jolloin hänen kirjoituksensa Baltic Star julkaistiin Suomenmaassa:

Baltic Star

Television uutisissa Baltic Star:n Suomeen tuomien mielenosoittajien varapuheenjohtaja perusteli mielenosoitustaan. Hän sanoi mielenosoituksella annettavan tukea Viron, Liettuan ja Latvian vapaustaistelulle ja että he puolustavat myös suomalaista veljeskansaa. En ole huomannut, että Suomesta olisi pyydetty näiden matkalaisten tukea itsellemme minkäänlaisissa asioissa.Suomen lain ja poliittisien johtajien avaruutta osoitti se, että tämä provokatoorinen mielenosoitus saatiin Suomessa järjestää. Arvelen jokaisen tv-uutisten katsojan ymmärtäneen mielenosoittajien tarkoitusperät ja asettaneen ne omaan sarjaansa.Mielenosoituksen suomalaisena järjestäjänä ja luvan hakijana toimi eräs SMP:n kunnallisvaalilistoilta valittu kunnanvaltuutettu. SMP:n edustajat sanoutuivat tästä henkilöstä erilleen ja selittivät hänen olevan puolueen ulkopuolisen. Vaalien jälkeen kyllä kai tämänkin “sitoutumattoman” äänet ja valtuustopaikka laskettiin SMP:lle annetuksi äänestäjien tueksi.Mielenosoittajien teemoista ja asenteista paistoi paitsi välinpitämättömyys sodan jälkeisen Euroopan todellisuudelle niin myös halu muuttaa Neuvostoliitossa vallitsevaa järjestelmää. Kumpikaan teemoista ei sovi suomalaiseen poliittiseen linjaan. Eräs ETYK-prosessin kulmakivistä on sodanjälkeisen tilanteen tunnustaminen. Toinen Suomen linjaan liittyvä erityispiirre on se, että me emme lausu mielipidettämme meihin ystävällisissä väleissä olevien muiden maiden sisäisistä asioista.En tiedä olisivatko mielenosoitusluvan hakijat olleet yhtä lailla innokkaita jos laivalastillinen eri Neuvostotasavaltojen kommunisteja olisi tullut tänne ja muihin Pohjoismaihin antamaan tukea Pohjoismaiden “vapauttamiselle”.Monet Suomessakin veljeskansojemme asioista huolta kantavat näkevät aiheensa huoleen Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmässä. Minusta paljon parempaa veljeskansojen yhteistyötä on esimerkiksi se työ, jota sadat kielen tutkijat tekevät parhaillaan Komin Neuvostotasavallassa suomalais-ugrilaisten kielten parissa. Myös Tallinnan valtava laulufestivaali osoitti juuri, että Neuvostovirossa vallitsee voimakas kansallinen kulttuuri. Eikä veljeskansojen monituhatvuotisessa historiassa kapitalismin ja sosialismin välinen ero ole merkitsevä.Minua harmitti, että joku tanskalainen ns. pakolainen tuli tänne sanomaan, että hän puolustaa suomalaista veljeskansaansa ja samaan hengenvetoon puhuu jostakin taistelusta Neuvostoliiton sisällä. Kaiken lisäksi he järjestivät laittoman mielenosoituksen Neuvostoliiton lähetystön vieressä.Muistan, kun rikollista mainetta saanut herra Roosna pakeni kotimaastaan. Muistaakseni neuvostoliittolaiset lähteet mainitsivat kyseessä olevan huliganismiin ja pikkurikoksiin taipuvaisen henkilön. Pohjolassa hänen pakonsa nähtiin poliittisena mielenosoituksena. Nyt hän ryösti Suomessa ja sanoi tarkoituksenaan olevan auttaa muita “pakolaisia”.Nyt nämä pakolaiset, jotka pääosin ovat toisen ja kolmannen polven amerikkalaisia, sanoivat tulevansa tukemaan suomalaisia. Olisi ollut parempi, että olisivat jääneet tulematta.Aivan oma lukuunsa on se, että parituhatta helsinkiläistä antoi tukensa provokaatiolle osallistumalla mielenosoituskokoukseen.

Matti Vanhanen Suomenmaa-lehdessä 30.7.1985

Lisäys 15.1.2009: Matin keskustelutyylistä lisänäyte oheisessa uutisessa vuoden 2007 helmikuulta (HT: Pikkupoika):

"Pääministeri Matti Vanhanen (kesk) pitää YK:n ilmastoraportin lukuja niin merkittävinä, että tämän jälkeen "kaikkien on otettava ne tosissaan".

"Ilmastonmuutoksen vähättely on lopetettava heti", hän sanoi."

Ei hassumpaa analyysia

Suomalaismediasta ei kenenkään kannata etsiä järkevää analyysia Lähi-idän tilanteesta. Jos hysteerinen voivottelu ja palestiinalaisten uhristatuksen pönkittäminen kiinnostaa, sisältöä löytyy sitäkin enemmän. Siksi kiinnitän huomiota harvinaiseen poikkeukseen, jossa ensimmäistä kertaa Helsingin Sanomien sivuilla mainitaan sana hudna.

Tätä ennen hudna on esiintynyt vain Helsingin Sanomien keskusteluissa, joissa valistuneet lukijat ovat tehneet tiettäväksi, miksi Hamasin kanssa ei kannata edes yrittää rauhantekoa. Ulkoasianministeriön kehityspoliittisella osastolla työskentelevä Olli Ruohomäki tuntuu HS:n Vieraskynä-palstalla ymmärtävän Hamasin todellisen luonteen ainakin osittain.

Kestääkö tulitauko?

Ruohomäki arvioi, että kansainvälinen yhteisö painostaa osapuolet lähitulevaisuudessa tulitaukoon, jonka pysyvyyttä kannattaa tosin epäillä. Ruohomäki kertoo myös syyn:

”Hamasin näkökulmasta kyseessä olisi hudna eli taktinen tulitauko. On merkittävää, että Hamasin jäsenten kaltaisille islamisteille hudna ei tarkoita irtisanoutumista väkivallasta. Pikemminkin kyse on tauosta, jonka aikana Hamas voi koota voimiaan ja varustautua uuteen väkivaltaiseen yhteenottoon Israelin kanssa.”

Hudna perustuu profeetta Muhammadin esimerkkiin eli Hudaybiyyan sopimukseen, jonka Muhammad teki Mekkaa hallitsevan Quraysh-heimon kanssa. Sopimus oli eräänlainen hyökkäämättömyyssopimus, jossa osapuolet sitoutuivat olemaan taistelematta keskenään kymmenen vuoden ajan. Samalla muslimeille taattiin oikeus tehdä pyhiinvaelluksia Mekkaan.

Merkittävintä sopimuksessa oli kuitenkin tapa, jolla Muhammad tulkitsi sitä. Muslimiosapuolen kannalta sopimus merkitsi mahdollisuutta vahvistaa omia joukkojaan. Lisäksi Muhammadin esimerkki antaa muslimeille koska tahansa luvan rikkoa sopimus, jos he tuntevat itsensä riittävän voimakkaaksi jatkamaan pyhää sotaa.

Jos Israelin ja Hamasin välinen tulitauko on hudna, se tuskin lepää kestävällä pohjalla.

Rauhan edellytykset

Toki itse näen asiat jonkin verran eri tavalla kuin Ruohomäki. Hänen mielestään rauha edellyttää palestiinalaisten yhtenäisyyttä. Toki näin on, jos lähtökohtana pidetään ns. kahden valtion ratkaisua. Tästä ollaan livetty kauas, kun Hamas otti Gazan kaistaleen hallintaansa ja lakkautti palestiinalaishallinnon toiminnan alueella. Gazaan siis syntyi Hamastan ja Länsirannalle Fatahstan.

Ruohomäki selvästikin suhtautuu liian optimistisesti Hamasin kykyyn lieventää islamin pyhiin kirjoituksiin perustuvia kantojaan:

”Hamas ei alun perin ollut poliittinen puolue, vaan Muslimiveljeskunnan ideologiaan pohjautuva uskonnollinen liike, jolle Israelin-vastainen toiminta on aina ollut symbolisesti tärkeää.”

Tuossa minua häiritsevät ainoastaan sanat ”symbolisesti tärkeää”. Hamasin peruskirjan perusteella voi kohtuudella päätellä, että Hamasin ainoa olemassaolon tarkoitus on Israelin tuhoaminen. Kun harjoitetaan terrorismia, kyse on jostain muusta kuin ”symbolisesta” toiminnasta.

Ruohomäki ei suostu näkemään kahden valtion ratkaisun ulkopuolelle. Hän ei suostu ymmärtämään, että kahden erillisen maa-alueen muodostama Palestiinan valtio ei välttämättä ole elinkelpoinen. Mieleen tulee Intian jako vuonna 1947, jolloin brittien aiemmin hallitsema Intia jakautui Intiaan ja Pakistaniin. Tällöin Pakistan muodostui maantieteellisesti erillisistä Itä- ja Länsi-Pakistanista, jotka myöhemmin jakautuivat kahdeksi erilliseksi valtioksi Pakistaniksi ja Bangladeshiksi.

Ruohomäki ei myöskään pyri analysoimaan Israelin tavoitteita. Tämä on puolestaan tehty erinomaisesti oheisessa Martin Kramerin kirjoituksessa. Israel pyrkii viestittämään palestiinalaisille, että aseellinen vastarinta ei kannata. Tämä tehdään pönkittämällä taloudellisesti Länsirannan palestiinalaisia ja vastaavasti pitämällä Hamas tiukasti kurissa Gazan kaistaleella.

Muita ratkaisuja palestiinalaiskysymykseen on esittänyt Daniel Pipes myöskin Jerusalem Post –lehden kolumnissa. Gaza siirtyisi Egyptin valvontaan ja Länsiranta Jordanian yhteyteen. Valitettavasti Egypti ja Jordania ovat tähän saakka halunneet pestä kätensä palestiinalaisten asioista, mikä on osin ymmärrettävää. Hamasin edustama Muslimiveljeskunta on Egyptin ehkä merkittävin Hosni Mubarakin hallintoa uhkaava oppositiovoima. Jordanialla taas oli omat ongelmansa PLO:n kanssa ns. Mustan Syyskuun aikana vuonna 1971.

Jukka Relander kuutamolla

Tuottelias kolumnisti Jukka Relander iskee jälleen, tällä kertaa Helsingin Sanomissa otsikolla Maahanmuuttokeskustelu kuutamolla. Kirjoituksessaan Relander onnistuu kertomaan ainoastaan omista utopistisista ajatuksistaan eikä lainkaan maahanmuuttokeskustelusta tai edes maahanmuuttokritiikin sisällöstä.

Relanderin käsitys maahanmuuttokeskustelusta

Relander osoittaa selkeästi, ettei hän ymmärrä eikä välttämättä edes ole lukenut maahanmuuttokritiikkiä:

”Rintamalinja on jokseenkin se, että maahanmuuttoon sallivasti suhtautuvat perustelevat mielipiteensä suvaitsevaisuudella, heidän kriitikkonsa taas arvostelevat suvaitsevaisuutta kykenemättä tarjoamaan mitään muuta arvopohjaa tilalle.”

Suvaitsevaisuus ei ole mikään arvo vaan enneminkin osoitus arvopohjan puutteesta. Suvaitsemattomuutta on, jos jollakin on joku moraalinen arvopohja esimerkiksi kristillinen vakaumus.

Lisäksi hän rakentelee olkiukkoja väittämällä maahanmuuttokriitikoita ”monokulttuurin kannattajiksi”:

”… omiin silmiini ei ainakaan ole osunut perusteluita sille, miksi monokulttuurisuus olisi parempi. Minkälaista suomalaisuutta monokulturalistit kannattavat, mitä he tarjoavat nykyisen tilalle?”

Tähän kysymykseen ei voi vastata, koska sen perusolettamat ovat syntyneet Relanderin omassa päässä. Relander ilmeisesti kuvittelee, että hänen edustamansa ”kulttuuriton kulttuuri” –ajattelu edustaa valtavirtaa ja modernia suomalaisuutta. Se kuitenkin edustaa vain pienen median ja akateemisen ”älymystön” arvomaailmaa eikä kerro suomalaisuudesta mitään. Myös hänen käsityksiään kansallisvaltiosta ja sen perustasta voidaan pitää lähinnä karikatyyreina.

Relander myös paljastaa, mistä traumoista hänen edustamansa suvaitsevaisuus ja moderni vasemmistoliberalismi ponnistavat:

” Yksi kieli, yksi mieli? Onko ajatus kansallisesti rajautuvasta ja toiseutta ulossulkevasta identiteetistä enää ylipäätään mielekäs? Eikö se homma katsottu Euroopan tasolla loppuun jo 1939–45, tai viimeistään kylmän sodan poteroissa?”

Ns. suvaitsevaiset ajattelevat edelleen maailmaa Toisen Maailmansodan kautta ja näkevät sen romuttaneen kansallisvaltion mielekkyyden. Tämä näkökulma on erittäin pinnallinen ja yksipuolinen, koska Toinen Maailmansota voidaan nähdä myös kahden eri utopistisen sosialismin (natsismi ja kommunismi) kamppailuna. Kylmässä sodassa läntinen maailma (lähinnä Yhdysvallat) taisteli maailmansodasta selvinnyttä kommunistista utopiaa vastaan.

Utopisti Relander

Kuten useimpien ns. suvaitsevaisten, myös Relanderin ajattelu perustuu yksinkertaistettuun ja modernin vasemmistoliberalismin melko vetelällä pohjalla lepäävään eettiseen normistoon, josta käsin hän perustelee omat ajatuksensa:

”…monissa väreissä hymyilevän Benetton-kansainvälisyyden kääntöpuolena se tuo kolmannen maailman kurjuutta läntisiin lähiöihin, mutta samalla myös avartaa kansallisia identiteettejä ja luo moneutta sinne, missä aiemmin vallitsi ykseys. ”

”Vallitsevassa järjestelmässämme maahanmuutto on myös eettinen välttämättömyys. Jos tavarat ja pääomat saavat liikkua vapaasti, saman oikeuden on koskettava myös ihmisiä.”

Moneus on siis itseisarvoisesti jotakin tavoiteltavampaa kuin ykseys ja ilmeisesti nimenomaan sellainen moneus, jossa yhteiskunnan jäsenillä on vain vähän yhteistä arvopohjaa. Moneuteen kuitenkin sisältyy ääneenlausumaton ajatus siitä, että lopulta moneus pelkistyy moderniksi vasemmistoliberalismiksi jättäen jäljelle vain ne jännät ja värikkäät osat moneudesta.
Maahanmuutto ei ole mikään eettinen välttämättömyys. Relander on keksinyt tämän omasta päästään. Tosin monet ns. suvaitsevaiset näkevät maahanmuuton Relanderin tavoin ”eettisesti”.

Relander jatkaa eettistä aivopiereskelyään

”Saan valita asuinpaikkani. Ja minun hyvinvoivat, liberaalit pienet vapauteni ovat toisarvoisia sen rinnalla, millaisia vapauksia pitäisi olla niillä, joilla ei ole aitoja vaihtoehtoja. Sodat, terrori, sortuvat valtiot ja taantuvat taloudet ajavat ihmisiä liikkeelle.”

Todettakoon, että en pidä kolmannen maailman ihmisten halua parantaa omaa elintasoaan maastamuutolla mitenkään moraalittomana. Toisaalta Suomella ei ole mitään moraalista velvollisuutta ottaa vastaan kaikki halukkaita maahantulijoita. Relander myös käsittämättömällä tavalla rinnastaa länsimaiset yksilönvapaudet kolmannen maailman ihmisten kärsimyksiin.

Relander kysyy myös:

” Pitäisikö palata suvereenien kansallisvaltioiden aikaan, sulkea rajat, palauttaa talouden voimat poliittisten koneistojen kaitsettaviksi ja jälleenrakentaa kansakunnat vanhalle normatiiviselle perustalle?”

En kannata talouden kahlitsemista valtion valvontaan, mutta demokratian kannalta ainoa toimivaksi todettu vaihtoehto länsimaissa on kansallisvaltio muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta. Jos joku haluaa vaihtaa toimivan demokratian johonkin muuhun, hänen on perusteltava käsityksensä muillakin kuin ”eettisillä periaatteilla”. Ylikansallinen EU ei edusta demokratiaa.

Relander edustaa seuraavan lauseen perusteella ”skeptistä utopismia” eli hän yrittää olla ”puoliksi raskaana”:

” Vai pitäisikö perustaa maailmanhallitus, joka takaa resurssien oikeudenmukaisen jakautumisen siten, ettei liikkuvuuteen ole tarvetta? Itse voisin ajatuksen epärealistisuudesta huolimatta olla jälkimmäisellä kannalla.”

Tässä vaiheessa lukijalle on käynyt jo selväksi, millaista ajattelua Relander itse edustaa. Maahanmuuttokeskustelusta tai –kritiikistä hän ei ole lausunut halaistua sanaa, jos ei alun Jussi Halla-ahoa koskevia kommentteja sellaiseksi lasketa.

Valitettavasti Relanderin maailmanhallitusvisio edustaa poliittisen, akateemisen ja mediaeliitin vallitsevaa ideologiaa. Tämä ajatus ei kuitenkaan ole laajalti kannatettu tavallisten ihmisten keskuudessa juuri missään päin maailmaa, ellei se maailmanhallitus samalla ole islamilainen kalifaatti.

Resurssien jakaja Relander paljastaa myös olevansa sosialisti, mikä tuskin on kenellekään hänen teksteihinsä tutustuneelle yllätys. Relander on siis yhteiskunnallinen utopisti ja hän kaipaa myös muilta yhteiskunnallisia utopioita seuraavan lauseen perusteella:

” Mutta ehkä perussuomalaisten poliittiset teoreetikot osaavat minua paremmin esittää kattavan analyysin nykyisestä maailmanjärjestelmästä, ja siitä, miten sitä pitäisi korjata.”

Relander ja hänen kaltaisensa eivät koskaan esitä mitään kattavia analyyseja nykyisestä maailmanjärjestelmästä vaan toistavat papukaijan lailla tuttuja klisheitä globaalista eriarvoisuudesta ja siitä, kuinka on nimenomaan meidän tehtävä poistaa se tai lievittää sitä. Maailma kaipaa Relanderin kaltaisten mielestä korjausta ja parhaiten sellaiseen ovat valmiita Relanderin kaltaiset eettiset sosialistit ja spesialistit työkaluinaan YK, EU ja muut ylikansalliset järjestöt. Massojen tehtävänä on vain totella.

Mitä enemmän HS ja Relander nostavat kohua, sitä enemmän Perussuomalaisten kaltaiset terveeseen käytännön järkeen perustuvat puolueet nostavat kannatustaan. Nähkääs meillä on varsin rajalliset keinot käytössä maailman muuttamiseksi. Emme voi merkittävästi muuttaa maailmaa, vaan maailma on hyväksyttävä sellaisena kuin se on. Se muuttuu mutta useimmiten meistä huolimatta. Kokemus on lisäksi opettanut, että suurisuuntaiset yhteiskuntautopiat johtavat lopulta katastrofiin. Tämä ei tarkoita, ettemmeko omalla pienellä panoksellamme voi tehdä lähiympäristöä paremmaksi paikaksi elää.

Lopuksi totean, että vähän hävettää kommentoida Relanderin kaltaisen ilmaisjakelulehdistä tutun tusinakolumnistin jorinoita. Relanderin uskottavuus nimittäin putosi nollille tämän Uudessa Suomessa julkaistun kolumnin jälkeen.

Kannattaako palestiinalaisia auttaa?

Minulle heräsi tällainen kysymys, kun luin Helsingin Sanomista, kuinka arkkipiispa Jukka Paarma vetosi suomalaisiin Gazan takia. Alkuperäisessä jutussa muistan nähneeni Kirkon Ulkomaanavun tilinumeron, jonne kansalaiset voivat lahjoittaa rahaa. Itse pidän rahan antamista moraalisesti kyseenalaisena.. Väitän, että Gazan hätää liioitellaan ja lisäksi Gazaa hallitseva Hamas-järjestö on itse vastuussa kärsimyksistä. Suurin osa iskuissa kuolleista on ollut Hamasin jäseniä.

Apu lisää väkivaltaa?

Avun tarkoitus voi olla hyvä. Silti apu ei ratkaise perusongelmaa vaan voi jopa pahentaa sitä. Palestiinalaisten kohdalla on aiheellista kysyä, ruokkiiko apu itsessään väkivaltaa.

Palestiinalaiset ovat nimittäin jo vuosia saaneet eniten humanitaarista apua henkeä kohden maailmassa. Oheisesta vuodelta 2007 peräisin olevasta artikkelista käy ilmi, että vuonna 2005 humanitaarista apua annettiin 304 dollaria henkeä kohden.

Artikkelista löytyy lisäksi joukko taulukoita, joissa on esitetty murhien ja budjettiavun välinen korrelaatio. Taulukot eivät ole mukavaa luettavaa niille, jotka uskovat rahallisen avun auttavan konfliktien ratkaisemisessa.

Avokätisen rahallisen avun seurauksena suuri osa varoista hukkuu korruptioon ja väärinkäytöksiin. Palestiinalaishallinnon entisen presidentin Jasser Arafatin huhutaan siirtäneen satoja miljoonia ulkomaisille pankkitileille. Lisäksi Arafatin leski Suha saa miljoonien arvosta elatusapua Palestiinalaishallinnolta vuosittain.

Taloudellinen apu palestiinalaisille muuttui budjettiavuksi toisen intifadan jälkeen. Sitä ennen Palestiinalaishallinto pystyi rahoittamaan toimintansa itse, ja ulkomaiset avustukset keskitettiin infrastruktuurihankkeisiin. Palestiinalaisten verotulot kuitenkin romahtivat 40 prosenttia, kun Israel kiristi turvatoimia lisääntyneen terrorismin seurauksena. Tämä vähensi verotuloja, koska palestiinalaisten työskentely Israelissa vaikeutui. Samalla palestiinalaisten väkivalta alkoi muuttua yhä enemmän jäsentenväliseksi.

Kansainvälinen yhteisö muutti tämän jälkeen rahoitusta suoraksi budjettiavuksi, mikä poisti Palestiinalaishallinnolta käytännössä kaikki kannustimet kehittää alueen taloutta ja esti sitä kohtaamasta väkivallan taloudellisia seurauksia. Ennen vuotta 1999 Palestiinalaishallinto ei saanut lainkaan budjettitukea, kun taas vuonna 2001 58 prosenttia avusta meni Palestiinalaishallinnon budjettiin.

Kaiken lisäksi budjettivaroja käytettiin terrorismin tukemiseen. Israelin armeija on tutkinut, miten Palestiinalaishallinto käytti varoja vuonna 2002 ja havaitsi, että noin 100 miljoonaa dollaria kului terrorismin tukemiseen. Tämä siis koski Fatahin hallitsemaa Palestiinalaishallintoa. Hamas hallitsee nykyisin Gazaa yksin sen jälkeen, kun Fatah ajettiin väkivaltaisesti ulos Gazan kaistaleelta kesäkuussa 2007.

Tässä vaiheessa täytyy todeta, että Kirkon Ulkomaanavun kaltaisten järjestöjen apu ei mene Palestiinalaishallinnon budjettitukeen vaan suoraan tarvitsijoille. Silti se on omalta pieneltä osaltaan mukana lisäämässä palestiinalaisten riippuvuutta ulkomaisesta avusta ja estämässä palestiinalaisia ottamasta itse vastuuta omasta yhteiskunnastaan.

Ihmiset kärsivät Gazassa?

Avustusjärjestöjen edustajien suusta kuulee usein, kuinka elämä Gazassa on ankeaa. Gazan kaistaletta sanotaan raflaavasti ”maailman suurimmaksi avovankilaksi”. Tällaista liioittelua esiintyy usein suomalaisissa tiedotusvälineissä. Harvalla meistä on mahdollisuus käydä Gazassa, mutta virtuaalimatkailua voi harrastaa esim. katsomalla oheisen melko tuoreen (3.12.2008) videon. Tuon perusteella Gaza vaikuttaa varsin tavalliselta Lähi-idän kaupungilta. Ihmiset eivät vaikuta erityisen kurjasti pukeutuneilta tai nälkää näkeviltä.

Tosin tämän BBC:n uutisen perusteella Gazan sairaalat ”ovat lähellä romahdusta”. Jutussa siteerataan YK:n alaisen pakolaisjärjestö UNRWA:n edustajia. Kyseinen järjestö perustettiin Israelin itsenäistymisen jälkeisen sodan jälkeen joulukuussa 1949 tarjoamaan hätäapua palestiinalaispakolaisille, jotka asutettiin pakolaisleireille Gazaan, Länsirannalle ja Libanoniin.

Nykyisin nuo pakolaisleirit muistuttavat enemmän pieniä kaupunkeja kuin leirejä. UNRWA kuitenkin toimii edelleen pääasiallisena avun jakelijana 4,6 miljoonalle rekisteröidylle palestiinalaispakolaiselle. Sopii kuitenkin kysyä, miksi yhä 50 vuotta alkuperäisen konfliktin jälkeen noin paljon ihmisiä asuu ”pakolaisleireissä”.

Israel ei ole pakottanut palestiinalaisia asumaan ”pakolaisleireissä”, vaan palestiinalaisten järjestöt ovat itse aktiivisesti estäneet pakolaisia muuttamasta pois niistä. Israel yritti 70-luvulla rakentaa pakolaisille uusia asuntoja, joihin nämä voisivat muuttaa. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään, koska PLO vastusti pakolaisten poismuuttoa ja uhkasi jopa tappaa leirit jättäneet pakolaiset. Jopa YK tuki päätöslauselmallaan pakolaisten palauttamista takaisin leireille.

Sitä paitsi Gazan asukkaista valtaosa ei asu pakolaisleireissä. Vuonna 2005 Gazan 1 275 000:sta asukkaasta 471 555 asui leireissä, vaikka rekisteröityjä pakolaisia oli 961 645.

Vuonna 2004 UNRWA:n budjetti oli noin 440 miljoonaa dollaria ja sen toimenkuvaan kuuluu terveydenhuolto, koulutus, hätapu- ja sosiaalipalvelut sekä mikrolainaohjelmat. UNRWA:n palveluksessa työskentelee 25 000 ihmistä, joista 99 prosenttia on paikallisia palestiinalaisia. Jostain olen myös lukenut, että UNRWA vie kaksi prosenttia koko YK:n budjetista.

En väitä, että elämä Gazassa välttämättä olisi mukavaa tai että itse haluaisin muuttaa sinne. Kuitenkin maailmasta löytyy paljon kurjempiakin paikkoja, jotka eivät ole samanlaisen jatkuvan mediahuomion kohteena.

Tiedotusvälineet myös muistavat kertoa, kuinka humanitaarinen apu ei pääse Gazan ”avovankilaan”. Myös toisenlaisia tietoja löytyy. Humanitaarista apua kuljetetaan Gazaan ja vaikeimmin loukkaantuneet pääsevät hoidettaviksi israelilaisiin sairaaloihin. Kirkon Ulkomaanavun näkemys tilanteesta löytyy täältä.

Loppujen lopuksi kukin päättää itse, haluaako avustaa Gazaan humanitaarista apua lähettäviä järjestöjä vai ei. En pidä auttamista tai auttamattomuutta kumpaakaan pahana asiana. Sen sijaan suomalaisten, eurooppalaisten ja amerikkalaisten veronmaksajien rahojen kantaminen kaivoon pitäisi lopettaa. Tähän tosin on tavallisen suomalaisten vaikea vaikuttaa, koska päätökset avustuksista tehdään EU:n tasolla.