Viharikokset ja puolueellinen oikeudenkäyttö

Tässä Thomas Landenin kirjoittamassa artikkelissa on kerrottu sama asia, jonka itse halusin sanoa artikkelissani ”Ohjattu demokratia 2” mutta en osannut. Viharikoslainsäädäntö tuo oikeusjärjestelmään subjektiivisen elementin.

”..Siinä missä oikeuden jumalatar on sokea, ottaa vain tosiasiat huomioon ja jättää osallisten aseman ja mielipiteet huomiotta, lakia voidaan nykyisin soveltaa epätasa-arvoisesti ja selektiivisesti. Yhteiskuntamme ovat menettämässä tärkeän länsimaisen oikeusperiaateen eli yhdenvertaisuuden lain edessä.”

Omassa artikkelissani arvostelin selektiivistä oikeudenkäyttöä ja käytin esimerkkinä Sana ja ylistys –seurakunnan saarnaaja Veli Saarikallea, jonka osalta Mika Illman päätti olla nostamatta syytettä Saarikallea ja hänen seurakuntaansa pilkanneita henkilöitä vastaan. Seppo Lehto sen sijaan tuomittiin uskonrauhan rikkomisesta, kun hänen ylläpitämissään blogeissa pilkattiin islamin profeetta Muhammadia.

Kotimaa-lehden mukaan Illman ei nostanut syytettä, koska

”… pilkkaaja on ilmoittanut julkaisseensa aineiston huumorimielessä ja koska hän oli pitänyt seurakunnan toimintaa niin ylitseampuvana.”

Se, että pilkka on julkaistu huumorimielessä, riittää syytteen nostamatta jättämiseen. Tietysti on täysin mahdotonta objektiivisesti osoittaa, että teko oli tehty huumorimielessä. Sen sijaan Illman päätti aikanaan ottaa Seppo Lehdon törkyblogit tosissaan ja tuomitsi miehen ehdottomaan vankeuteen. Syytteestä päätetään siis puhtaasti subjektiivisen mielipiteen perusteella.

Subjektiivisuus

Landen käyttää esimerkkinä subjektiivisuudesta amerikkalaista Matthew Shepard –lakia, joka antaa liittovaltion viranomaisille oikeuden tutkia viharikoksia, joita paikalliset viranomaiset eivät halua tutkia.

Laki on saanut nimensä Matthew Shepardista, nuoresta homoseksuaalista, joka murhattiin Wyomingin Laramiessa vuonna 1998. Ilmeisesti kaksi heteroseksuaalista miestä murhasi hänet, koska he ”vihasivat” Shepardia tämän homoseksuaalisuuden takia. Vaikka tekijät tuomittiin kahteen peräkkäiseen elinkautiseen, ”vihaa” ei otettu huomioon raskauttavana tekijänä tuomiosta päätettäessä. Tämä taas suututti homoaktivistit, joiden mielestä viharikoksista pitäisi tuomita ankarammin kuin muista rikoksista.

Tässä kuitenkin subjektiivinen elementti tulee kuvaan mukaan, eli täsmälleen samasta rikoksesta voi saada erilaisen rangaistuksen. Objektiivisesti voidaan päätellä, että joku kidnappasi, kidutti ja sen jälkeen murhasi uhrin. Kuitenkin on käytännössä mahdotonta todistaa, onko kyseessä pahempi rikos silloin, jos tekijä vihaa uhria (tai hänen edustamaansa ryhmää), kuin silloin, jos tekijä suhtautuu uhriin välinpitämättömästi ja tekee rikoksensa huvin vuoksi.

Euroopassa ollaan näissä asioissa Yhdysvaltoja pitemmällä, koska täällä kansalaisilta puuttuu Perustuslain ensimmäisen lisäyksen tarjoama suoja. Euroopassa viharikoksesta voidaan tuomita, jos pelkästään ilmaisee negatiivisen mielipiteen vähemmistöstä. Toisin kuin Yhdysvalloissa Euroopassa viharikoksen käsite on järkevä, koska mielipiteet ja tunteet on kriminalisoitu ja viha on nimenomaan tunnetila. Yhdysvalloissa Mathew Shepard –laki sisältää lisäyksen, jossa erikseen korostetaan, että laki ei koske Perustuslain ensimmäisen lisäyksen tarkoittamaa sananvapautta.

Enemmistö ei voi olla uhri

Landen esittää lukuisia esimerkkejä tuomituista julkisuuden henkilöistä ja vaaleissa valituista poliitikoista, jotka ovat saaneet rangaistuksen mielipiteidensä perusteella. Landen toteaa:

”Yksi selkeä tosiasia viharikossyytteissä on se, että syytetyt edustavat säännönmukaisesti eurooppalaisia enemmistöryhmiä kuten heteroseksuaaleja, ei-muslimeja tai ei-sosialisteja. Enemmistöön kohdistuvat kiihotuspuheet, rasistiset herjat tai uskonnon pilkkaamiset eivät näytä olevan samalla tavalla rangaistavia kuin vähemmistöihin kohdistuvat vastaavat rikokset.”

Joskus enemmistönkin edustajat reagoivat. Vuonna 2006 belgialainen heteromies teki valituksen mediakampanjasta ”Likainen hetero”. Belgian rasismin ja syrjinnän vastainen viranomainen kuitenkin hylkäsi valituksen seuraavalla perustelulla:

”Enemmistön leimaaminen on mahdotonta. Syrjintä koskettaa määritelmän mukaan ainoastaan vähemmistöjä.”

On siis täysin selvää, että yhdenvertaisuus lain edessä on lakannut olemasta ja että tämä johtuu rasismia ja syrjintää vastaan luodusta lainsäädännöstä. Syytteen saamiseen ja tuomioon vaikuttaa siis tekijän edustama ryhmä ja se, mitä ihmiset tuntevat toisiaan kohtaan, eikä se, miten he toisiaan kohtelevat. Ehkä sittenkin olisi parempi pitäytyä vanhoissa ja hyviksi havaituissa länsimaisissa oikeusperiaatteissa. Oikeuden pitäisi nimittäin olla sokea eikä harjoittaa itse syrjintää ainakaan tarkoituksella.