Ruotsin kielen valta

Vuonna 1994 Suomen tasavallan presidentti valittiin ensimmäistä kertaa suoralla kansanvaalilla. RKP:n ehdokas Elisabeth Rehn selvisi toiselle kierrokselle saatuaan 22 prosenttia annetuista äänistä ja olisi voinut jopa voittaa, jos Martti ja Eeva Ahtisaari eivät olisi esiintyneet niin hyvin Timo Koivusalon ja Joel Hallikaisen juontamassa Tuttu Juttu show'ssa.

Toisella kierroksella Rehn sai melkein 1,5 miljoonaa ääntä, mikä ei lopulta riittänyt. Rehn oli ennen vaaleja toiminut puolustusministerinä, ja siinä toimessa hänen sydämellinen persoonallisuutensa valloitti suomalaiset. Näin kevyen sarjan poliitikkona pidetystä Rehnistä tuli RKP:n presidenttiehdokas.

Kun palataan vuoteen 2011, ylivoimainen enemmistö suomenkielisistä vastustaa ruotsin kielen pakollisuutta kouluissa. Perussuomalaiset saavutti valtavan vaalivoiton ja 19 prosenttia äänistä eduskuntavaaleissa. Puolueen riveissä on useita näkyvästi pakkoruotsia vastustaneita poliitikkoja. Hufvudstadsbladetin toimittajat valittavat ruotsalaisissa sanomalehdissä, että ruotsia ei enää uskalla julkisesti puhua. Miten tähän on tultu?

Tassarna bort från Sibbo

Ruotsin kieli on pääkaupunkiseudulla ja lähikunnissa joutunut väistymään muuttoliikkeen tieltä. Aiemmat ruotsinkieliset enemmistöt ovat murtuneet Espoossa, Vantaalla, Kirkkonummella ja Siuntiossa. Helsingin itäpuolella sijaitseva Sipoon kunta onnistui sinnittelemään ruotsinkielisenä aina vuoteen 2003, jolloin suomesta tuli kunnan virallinen enemmistökieli.

Sipoon kunta pyrki säilyttämään maaseutumaisen luonteensa (=ruotsinkielinen enemmistö) mutta joutui lopulta taipumaan. Kunnan lounaisosat kiinnostivat rakennusmaata havittelevaa Helsingin kaupunkia, johon liitettiin Valtioneuvoston päätöksellä noin 30 neliökilometrin suuruinen alue Sipoon kunnasta.

Sipoon asukkaat käynnistivät tämän seurauksena näyttävän Tassarna bort från Sibbo –kampanjan, joka pysytteli Hufvudstadsbladetin ykkösuutisena useita kuukausia. Ruotsinkielinen media teki maa-alueiden liitoksesta kielikysymyksen mutta epäonnistui. Vuosikymmentä aikaisemmin moinen tunkeutuminen ruotsinkielisten reviirille olisi tuomittu epäonnistumaan.

Sipoon kunta tosin saa syyttää tapahtuneesta itseään. Yritykset säilyttää ”maaseutumainen olemus” eivät voineet pitkällä tähtäimellä kestää pääkaupunkiseudulle kohdistuvaa muuttopainetta. Jokainen Helsingistä itään matkustanut huomasi, että kaupunki loppui kuin seinään Helsingin itärajalla Mellunmäessä eikä moinen tilanne voinut jatkua loputtomiin.

Karlebybeslutet

RKP:n ja ruotsinkielisen median tapa tehdä tavanomaisista poliittisista päätöksistä kielikysymys näkyy selkeästi ns. Kokkola-päätöksessä. Hallituksen aluehallintouudistuksessa ei kuitenkaan puhuttu Kokkolasta tai sen ruotsinkielisestä vähemmistöstä. Tarkoituksena oli poistaa lääninhallinnot ja jakaa aluehallinnot uudelleen.

Keskipohjanmaan maakunta olisi uudistuksen myötä siirtynyt Oulussa sijaitsevan Pohjois-Suomen aluehallintoviraston alaisuuteen. Uudistuksesta tuli kuitenkin kielipoliittinen kysymys, kun kävi ilmi, että kaksikielisen Kokkolan kaupungin ruotsinkieliset asukkaat joutuisivat jatkossa hoitamaan asiansa Oulussa.

Uudistuksen veturina toimineen tuolloisen hallinto- ja kuntaministeri Mari Kiviniemen vakuuttelut siitä, että Oulussa sijaitsevan Pohjois-Suomen aluehallintoviraston työntekijöitä koulutettaisiin ruotsin kielessä eivät riittäneet. Kokkolan ruotsinkieliset nousivat kapinaan RKP:n ja paikallisten sanomalehtien Vasabladetin ja Österbottens Tidningin lietsomina.

Tilanne ratkesi lopulta RKP:n kannalta suotuisasti, kun eduskunnan perustuslakivaliokunta ja oikeuskansleri Jaakko Jonkka päättivät, että hallituksen on valittava vaihtoehto, jossa ruotsinkielisten perustuslailliset oikeudet toteutuvat parhaiten, eli käytännössä pidettävä Kokkola Vaasan alaisuudessa.

Päätös oli takaisku Keskustalle, joka oli investoinut poliittista pääomaansa aluehallintouudistukseen. Elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen totesi Hbl:n mukaan:

”Olen kannattanut pakkoruotsia, mutta tämän tapauksen seurauksena kantani on muuttunut.”

RKP onnistui kieliaktivismillaan kumoamaan hallituksen ”Kokkola-päätöksen”, joka oli paikallisesti iso asia mutta valtakunnallisesti vain vaivoin ylitti uutiskynnyksen. RKP:n menestys oli kuitenkin Pyrrhoksen voitto, koska se näytti konkreettisesti, miten turha asia pakkoruotsi on käytännössä. Oululaisten valtion virkamiesten ei kannata edes yrittää parantaa ruotsintaitoaan, koska siihen ei kuitenkaan luoteta. Voitto Kokkola-kysymyksessä oli RKP:lle jalkapallotermeillä oma maali.

Astrid Thors

Vaikka suomenruotsalaiset tuskin poikkeavat arvoiltaan ja asenteiltaan merkittävästi suomenkielisistä, RKP on puolueena valinnut tietoisesti arvoliberaalin linjan, jota se myös markkinoi avoimesti viime eduskuntavaaleissa. Tällä linjalla luultavasti tavoitellaan hallituskelpoisuutta kaikissa mahdollisissa tilanteissa vaalituloksesta riippumatta.

Tämä linja ei välttämättä vastaa puolueen äänestäjien enemmistön toiveita, mutta äänestäjillä ei ole muuta vaihtoehtoa niin kauan, kun RKP esiintyy ruotsin kielen aseman puolustajana yksinoikeudella. Vaaleista toiseen RKP kerää 60 – 70 prosenttia suomenruotsalaisten äänistä.

Viime hallituksessa RKP sai maahanmuutto- ja eurooppaministerin salkun, johon istutettiin helsinkiläinen Astrid Thors. Hyvin nopeasti Thorsin avoimien ovien maahanmuuttopolitiikka herätti vastustusta etenkin internetissä. Huonosti suomea puhuvan Thorsin julkiset esiintymiset saivat lisäksi aikaan lähinnä myötähäpeää.

RKP ei koskaan irtisanoutunut Thorsin linjasta suoraan, mutta Jörn Donnerin valinta eduskuntavaaliehdokkaaksi voidaan tulkita sellaiseksi. Kahdesta syövästä toipunut 78-vuotias kulttuuripersoona värvättiin Thorsin vaalipiiriin. Lopulta vain muutama sata ääntä erotti Donnerin eduskuntapaikasta.

Thors on henkilönä täydellinen Elisabeth Rehnin vastakohta. Ylimielisesti esiintyvä ja huonosti suomea puhuva Thors muistuttaa enemmän Julmia Juonista (Cruella DeVil) kuin Muumimammaa. Thorsin ministerikausi huipentui uuteen ulkomaalaislakiin, jossa humanitaarisen suojelun takia myönnettävän oleskeluluvan ehtoja helpotettiin merkittävästi. Astrid Thors on RKP:n toinen oma maali viime hallituskauden aikana.

Kaksikielisyyden ongelma

Valtaosa suomenkielisistä hyväksyy ruotsinkielisten kansalaisten oikeudet saada julkisia palveluita omalla kielellään. Tähän yksimielisyys valitettavasti päättyy. Erimielisyydet alkavat suhtautumisesta Suomen valtion luonteeseen. Ruotsinkieliset korostavat kaksikielisyyttä ja maan kahta virallista kieltä, kun taas suomenkielisille suomenruotsalaiset edustavat kielivähemmistöä, jonka kieltä enemmistölle ei pitäisi pakolla opettaa.

Tämä näkökulmaero ei pääse julkiseen keskusteluun, koska valtapuolueiden poliitikot ovat suhtautuneet kielikysymykseen varsin maltillisesti eivätkä ole aktiivisesti haastaneet RKP:n näkökantoja. Suomenruotsalaisilla on lisäksi ollut todellisia ystäviä suomenkielisellä puolella kuten entinen pääministeri, Freudenthal-mitalisti Paavo Lipponen. Tosin Lipposen jälkeen yhtä aitoja suomenruotsalaisuuden ystäviä ei ole löytynyt. Huonosti ruotsia puhuneen Matti Vanhasen ensimmäisellä hallituskaudella ruotsin kielen pakollisuus ylioppilaskirjoituksissa poistettiin.

Kun Perussuomalaiset saivat viime vaaleissa suurvoiton, tämä tulkittiin RKP-aktiivien keskuudessa vakavaksi uhaksi ruotsin kielen asemalle. Tämä selittää RKP-aktiivin, professori Jan Sundbergin natsivertaukset, ja Hbl-journalistien avautumiset ruotsalaisessa valtamediassa.

Toisaalta RKP tarvitsee kielitaistelua oman asemansa säilyttämiseen. Jos kielikysymys ei jatkuvasti olisi pinnalla Suomen ruotsinkielisessä mediassa, RKP:n äänestäjät voisivat kenties harkita muitakin vaihtoehtoja. On täysin selvää, että suomenruotsalaiset eivät yksimielisesti jaa Astrid Thorsin maahanmuuttokantoja. Kuitenkin kynnys jättää oma puolue nousee korkeaksi, jos ruotsin kielen asema pysyy suomenruotsalaisten tärkeimpänä poliittisena kysymyksenä.

Likainen sota

Eilen blogiartikkelia väsätessäni en arvannutkaan, miten pitkälle professori Jan Sundbergin aloittama likainen sota perussuomalaisia vastaan yltyisi. Välineenä tässä sodankäynnissä ovat ulkomaiset, erityisesti ruotsalaiset mediat, joiden kautta pyritään luomaan painetta hallitusneuvotteluihin.

Tavoitteena on luultavasti tehdä perussuomalaisista samanlaisia hylkiöitä kuin Ruotsidemokraateista Ruotsissa. Kampanjan takaa löytyy Sundbergin lisäksi suomenruotsalainen media ja suomenruotsalaisia akateemikkoja.

Aftonbladet kiihottaa suomalaisia vastaan

Luonnollisesti ruotsalaisen PK-median kärki eli iltapäivälehti Aftonbladet tarttui ilomielin syöttiin. Otsikolla ”Ruotsinkieliset saattavat joutua pahoinpidellyksi Suomessa” lehti siteeraa Hufvudstadsbladetin päätoimittaja Marit af Björkesteniä:

”Nuoret pelkäävät puhua ruotsia ulkona pikkutunneilla.”

”Erään työntekijämme mukaan hänen kaksi teini-ikäistä poikaansa tietävät, että he eivät voi puhua keskenään ruotsia nakkikioskijonossa. Muuten he saavat turpiinsa.”

Kirjallisuustoimittaja Pia Ingström säestää:

”Kaikki Helsingissä ulkona liikkuvat nuoret tietävät, että heidän ei kannata puhua ruotsia kaupungilla. Tämä kuuluu kadun yleissivistykseen.”

En lainkaan epäile, että tuollaista tapahtuisi. Nakkikioskijonossa humalaiset eivät yleensä käyttäydy sivistyneesti ja jotkut saattavat äityä väkivaltaisiksi. On ylipäänsä viisasta olla provosoimatta ketään tuollaisessa tilanteessa.

Artikkelissa kuitenkin vedetään suora yhteys öisten katujen ja perussuomalaisten vaalimenestyksen välille. Ingström toteaa:

”Perussuomalaisten ansiosta kaikki aggressiot kohdistuvat vähemmistöihin mukaan luettuna maahanmuuttajat ja suomenruotsalaiset.”

Marit af Björkesten puolestaan varoittaa, että kiihotus pahenee vielä:

”On selvää, että perussuomalaisten menestyksen pelätään tekevän tällaisesta hyväksyttävämpää.”

Tämän jälkeen lehti ottaa esille perussuomalaisten tunnetuimman ruotsin kielen vastustajan Heikki Talan, joka oli ehdokkaana puolueen riveissä Uudenmaan vaalipiirissä, sai muutaman sata ääntä eikä tullut valituksi. Talalta tarjotaan sitaatti, jonka aitoutta tai asiayhteyttä en pysty varmistamaan. Toisaalta internetistä löytyy helposti joukko sitaatteja, joiden perusteella voi päätellä, ettei Tala tunne minkäänlaista sympatiaa kielivähemmistöä kohtaan.

SAFKA-kampanjointia

Professori Jan Sundbergin ja Hufvudstadsbladetin toimittajien uhristatuksen tavoittelulla kuitenkin pyritään vaikuttamaan suomalaiseen politiikkaan ja Suomen sisäisiin asioihin varsin kyseenalaisella tavalla. Hallitusneuvottelut ovat käynnissä ja niihin luodaan painetta ulkomaisten tiedotusvälineiden kautta.

Johan Bäckmanin ja Juha Molarin Suomen Antifasistinen komitea käyttää hyväkseen venäläisiä tiedotusvälineitä ja erityisesti Russia Today -televisiokanavaa painostaakseen Suomen valtiota sulkemaan Kavkaz center -palvelimen.

Marit af Björkesten, Pia Ingström ja Jan Sundberg toimivat täsmälleen samalla tavalla. Russia Todayn sijasta käytetään vasemmistolaista Aftonbladetia sanoman välittämiseen. Tarkoituksena on parantaa RKP:n asemaa hallitusneuvotteluissa ja ehkä jopa painostaa muita suuria puolueita sulkemaan Perussuomalaiset ulos hallituksesta.

Suomenruotsalaiset ovat kansainvälisessä mittakaavassa maailman yksi paapotuimmista vähemmistöistä, jolla ei ole mitään todellista syytä valittaa kohtelustaan. Ainakaan suomenruotsalaisten kohtelua ei mitenkään voi verrata tapaan, jolla Ruotsi on historiansa aikana kohdellut suomenkielistä vähemmistöään. Siksi Hbl:n vaikuttamiskeinoja voi hyvällä syyllä pitää likaisina.

Toisaalta Aftonbladetin jutussa on kyllä siteeksi tottakin. Virallinen kaksikielisyys ei käytännössä toteudu, ja lisäksi moni suomenkielinen pitää ruotsinkielisiä etuoikeutettuna luokkana, joka pääsee suomenkielisiä helpommin yliopistoihin ja korkeakouluihin. Rehellisesti sanottuna kaksikielisyys on sisäistetty ainoastaan ruotsinkielisen vähemmistön keskuudessa. Suomenkielisten enemmistö ei siitä piittaa vaan pitää peruskoulussa opetettua ruotsin kieltä pääosin hyödyttömänä ajanhukkana.

YYA-aikana tärkeänä pidetty pohjoismainen yhteistyö on sekin haalistunut EU:n myötä pienen piirin puuhasteluksi. Pohjoismaisuus oli Suomelle tärkeä asia silloin, kun Neuvostoliitto hengitti niskaan. Nykyoloissa sillä ei ole enää samanlaista merkitystä.

Kieliryhmien väliset ristiriidat kätketään hymistelyn taakse eikä niistä puhuta julkisuudessa. Itsekin mieluummin vaikenen pakkoruotsista, koska tiedän, millainen tunkio sieltä alta löytyy etenkin, jos mennään historiaan. Hbl:n toimittajatkin tietävät tämän eivätkä kerro koko totuutta.

Jytkyn jälkeen

Perussuomalaiset saavuttivat lopulta kuitenkin yllättävän suuren vaalivoiton. Ennen vaaleja viimeisimmät gallupit näyttivät kannatuksen laskua ja alimmillaan perussuomalaisille tarjottiin 15,4 prosentin kannatusta.

Koska perussuomalaisten kannatus nousi niin nopeasti, mielipidetutkimusten tekijät yrittivät parhaansa mukaan arvioida puolueen kannattajien äänestystodennäköisyyttä. Jälkikäteen arvioituna ainakin kaksi viimeisintä ennen vaaleja tehtyä kyselyä epäonnistuivat niin pahasti, että allekirjoittaneelle heräsi epäilys tutkimusten rehellisyydestä.

Kyselyiden vaikutusta on mahdotonta tietää. Voi olla, että ne karkottivat perussuomalaisten potentiaalisia äänestäjiä tai sitten ne rohkaisivat heitä tulemaan uurnille. Joka tapauksessa niitä teettäneet tiedotusvälineet (Mtv3 ja Yle) saisivat hävetä oman journalistisen etiikkansa puolesta.

Suomen vaalit ulkomaisessa mediassa

Suomen vaaleja on käsitelty ulkomaisessa mediassa aivan kuten minkä tahansa pienen eurooppalaisen maan vastaavia. Suomalaiset tiedotusvälineet ovat ilmiselvästi paisutelleet vaalien merkitystä Euroopan taloudelle. Pelastuspaketit saadaan tarvittaessa aikaan ilman Suomeakin, jos sellaisia halutaan tehdä.

Ehdottomasti hauskinta on ollut seurata Suomen vaaleja ruotsalaisessa mediassa. Ruotsalaiset journalistit ainakin teeskentelevät hämmästystä, kun he ihmettelevät, miksi muut puolueet eivät eristä perussuomalaisia, joiden riveissä on ”avoimesti rasistinen” Jussi Halla-aho (öppet rasistisk).

Ruotsin tiedotusvälineet luonnollisesti palvelevat ruotsalaista yleisöä ja niiden tehtävänä on kertoa lukijoille, että ruotsalainen tapa eristää Ruotsidemokraatit ja kohdella heitä hylkiöinä on se oikea ja suomalainen tapa kunnioittaa kansan oikeutta valita edustajansa se väärä. Ruotsissa media on onnistunut demonisoimaan ainoan blokkien ulkopuolisen oppositiopuolueen erittäin tehokkaasti, vaikka puolue kaikesta vastustuksesta huolimatta selvisikin valtiopäiville viime vaaleissa.

Ruotsalaismedian liiallinen luottamus Suomen ruotsinkielisiin tiedotusvälineisiin on toinen tekijä, joka vääristää raportointia. Suomenruotsalaisia lehtiä lukiessa kannattaa muistaa, että vaalien alla ne keskittyvät nimenomaan ruotsinkielistä vähemmistöä ja sitä edustavaa puoluetta kiinnostaviin asioihin. Näistä tärkein on ruotsin kieli ja sen asema Suomessa.

Perussuomalaisten riveissä on ehdokkaita, jotka vastustavat äänekkäästi pakkoruotsia. Suomenruotsalainen media tarttuu tähän ja RKP saa joukkonsa liikkeelle. Tämä taktiikka onnistui taas kerran, sillä RKP:n paikkamäärä eduskunnassa säilyi ennallaan.

Jan Sundberg vaaliasiantuntijana

Helsingin Yliopiston valtiotieteen professori Jan Sundberg kirjoitti pari viikkoa ennen vaaleja Hufvudstadsbladetiin mielipidekirjoituksen, jossa hän näki perussuomalaisten vaaliohjelmassa kaikuja natsismista. Sundberg kirjoitti:

”Perussuomalaisten vaaliohjelma on paljastava. Perhepolitiikkaan liittyen puolue katsoo, että Suomessa syntyy liian vähän lapsia. Ongelmaa ei ratkaista maahanmuutolla, sillä se johtaa ongelmiin, eivätkä maahanmuuttajat kuulu tänne. Nuorten opiskelijoiden pitäisi opintojen sijaan panostaa lasten tekemiseen ja rikastuttaa kansakuntaa aidoilla suomalaisilla.”

”Yhtäläisyydet natsien pää-äänenkannattajaan Völkischer Beobachteriin ovat ilmeisiä, sillä saksalaisia rouvia kehotettiin synnyttämään lisää saksalaisia arjalaisia. Kummallista, että feministiset liikkeet eivät ole reagoineet tähän.”

Sundbergin natsikortti vaikuttaa hysteeriseltä ylireagoinnilta. Onneksi internet on keksitty ja perussuomalaisten natsihenkiset tavoitteet voi itse kukin tarkistaa suoraan vaaliohjelmasta:

”Perussuomalaisten mielestä suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuus on lapsissa ja nuorissa. Tällä hetkellä maassamme syntyy n. 1,8 lasta yhtä naista kohden. Samaan aikaan parhaassa hedelmällisyysiässä olevista valtaosa opiskelee pienen opintotuen turvin, ja elää siis suomalaisen mittapuun mukaan köyhyysrajan alapuolella tehden opintoja opintorahansa eteen. On erikoista, että lääkkeeksi Suomen väestön ikääntymiseen tarjotaan kuitenkin vain lähinnä maahanmuuttoa. Yhteiskunnan tulisi taata sellaiset olosuhteet, että nykyistä useammilla nuorilla suomalaisilla olisi todelliset mahdollisuudet perustaa perhe ja hankkia lapsia. Lapset ovat aina tervetulleita, sillä lapset ovat luonnollinen osa elämää ja edellytys kansakunnan tulevaisuudelle.

”Koska opintoajat ovat maassamme venyneet pitkiksi lähinnä siksi, että suomalaisia ylikoulutetaan ja opiskelua tuetaan samaan aikaan yksilötasolla alimitoitetusti, on Perussuomalaisten mielestä opiskelijoiden muodostamalle perheelle kohdistettava nykyistä enemmän tukea. Muuten parhaassa lastensaanti-iässä olevilla pareilla on liian heikot edellytykset hankkia lapsia. Jos kaikki lykkäävät lastenhankintaa lähes 30-vuotiaiksi, kuten nyt tapahtuu, niin lapsiluku jää auttamattomasti keskimäärin alle kahden ja väestörakenteemme vääristyy. ”

Tuosta voi helposti päätellä, että Jan Sundberg puhuu täyttä roskaa. Sundbergin loanheitto kuitenkin levisi maailmalle, koska ulkomaiset mediat luottivat lehdistötilaisuudessa päivystävänä dosenttina esiintyneeseen Sundbergiin. Mitään laatutakuuta päivystävän dosentin lausunnoilla ei tietystikään ole.

Sundberg kertoi tarinoitaan brittiläiselle BBC-televisioyhtiölle ja ne päätyivät kansainväliseen levitykseen. BBC tulkitsi asian näin:

”He [perussuomalaiset] uskovat, että alhaista syntyvyyttä ei ratkaista maahanmuutolla, koska tämä johtaa ongelmiin ja ulkomaalaiset eivät sopeudu suomalaiseen kulttuuriin. Sen sijaan nuorten naisten tulisi opiskella vähemmän ja käyttää enemmän aikaa puhtaiden suomalaislasten synnyttämiseen. Tämä on kuin heikko kaiku natsi-ideologiasta.”

Valehtelu ja vääristely kuuluvat perinteisesti entisten ja nykyisten taistolaisten repertuaariin. Sundberg on kuitenkin minulle uusi tuttavuus enkä ole tietoinen, mikä hänen poliittinen taustansa on.

Hallitusneuvottelut

Jos palataan itse jytkyyn ja sen seurauksiin, vaalitulos oli perussuomalaisten kannalta kahdella tapaa ihanteellinen. Ensinnäkin puolue ei saanut eniten ääniä, joten hallitustunnustelut eivät ole sen vastuulla. Toiseksi enemmistöhallitusta ei käytännössä saa aikaiseksi ilman perussuomalaisia, mikäli ei lähdetä ruotsalaisen poliittisen kulttuurin tielle.

Toisaalta useiden uusien perussuomalaisten kansanedustajien hinku ministeriksi (jota media tietysti muistaa korostaa) vaikuttaa huolestuttavalta. Jos perussuomalaiset eivät mahdu hallitukseen luopumatta keskeisistä tavoitteistaan, he voivat aivan hyvin jäädä hallituksen ulkopuolelle. Puolue voi myös toimia kuten Tanskan kansanpuolue eli tukea vähemmistöhallitusta menemättä itse hallitukseen. Epäilen kuitenkin, että ”vanhat puolueet” haluavat perussuomalaiset hallitukseen, jotta puolueen kannatus putoaisi seuraaviin vaaleihin mennessä.

Missä viipyy SAK:n äänestysaktiivisuuskampanja?

Ehkä äänet menisivät väärälle puolueelle.

Heräämisiä

Yllätyin positiivisesti, kun luin Tiede-lehden kolumnisti Marko Hamilon avautumisen ”Lapsesi ei äänestä vihreitä”. Artikkelissa käydään läpi syitä, miksi kirjoittaja on luopunut viha-rakkaussuhteestaan vihreisiin. Itseään klassiseksi liberaaliksi nimittävä Hamilo on huomannut vihreiden arvoliberalismin todellisen luonteen ja onnistuu melkein ymmärtämään, mistä siinä on kyse.

Irrationalismi

Melkein heti käy selville, missä kohdassa sukset menevät ristiin. Nimenomaan vihreiden vahvaksi mielletty alue eli ympäristöpolitiikka saa Hamilon karvat nousemaan pystyyn:

”Vihreät ovat ennemminkin tuoneet ympäristönsuojeluun irrationalismia, epätieteellistä asennetta ja kustannustehottomuutta. 2000-luvulla olemme saaneet todistaa sellaisia asioita kuin jätevesiasetus, hehkulamppudirektiivi, hyperturvallisten uusien ydinvoimaloiden vastustus (ja vanhojen suomalaisten ja venäläisten laitosten hiljainen hyväksyminen), biopolttoainebuumi ja mitä kaikkea niitä olikaan.”

Hamilo kuuluu niihin tiedeuskovaisiin, jotka pitävät ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta toteen näytettynä mutta eivät ymmärrä sen torjumiseen käytettyjä järjettömiä keinoja. Erottava tekijä vihreisiin syntyy nähdäkseni ydinvoimasta, joka on lyhyellä tähtäimellä ainoa tehokas keino vähentää radikaalisti hiilidioksidipäästöjä.

Muitakin vastaavia ns. järkivihreitä löytyy. Yhteen tällaiseen Hamilo viittaakin kirjoituksessaan. Hamilo ei puhu suoraan Fukushiman onnettomuudesta, mutta nimenomaan suhtautuminen siihen erottaa järkivihreät aidoista uskovaisista. Fukushiman reaktorit sijaitsivat maanjäristyksille alttiilla alueella ja olivat yli 40 vuotta vanhoja. Säteilyvuodot ja vaikeudet reaktorien jäähdyttämisessä edustivat vihreille uskovaisille suurta mahdollisuutta, kun taas järkivihreä näki, että voimalaonnettomuus oli suuri voitto fossiilisille polttoaineille.

Ns. järkivihreät näkevät ilmastonmuutoksen todellisena uhkakuvana, kun taas uskovaisille kyse on enemmän maailmanlopun kultista. Ihmiskunta parantuu synneistään siirtymällä utopistiseen ”kestävän kehityksen yhteiskuntaan”, jossa ei syödä lihaa, käytetään kestovaippoja ja eletään ilman hiilijalanjälkeä.

Arvoliberalismi

Hamilo repii auki vihreiden valheellisen arvoliberalismin kiitettävällä tehokkuudella. Sydäntä suorastaan lämmittää, kun hän ymmärtää konservatismin oleelliset periaatteet ja tuntuu myös hyväksyvän ne.

”Minä aloin kannattaa konservatismia kun ymmärsin, että moderni konservatiivinen asenne voi sisällyttää itseensä sen yhteiskuntafilosofian - klassisen liberalismin - jonka elinvoimaisuuteen en ole lakannut uskomasta. Tämän ajattelutavan mukaan konservatismin vastakohtana ei ole liberalismi, vaan radikalismi. Konservatismin ydin on silloin, että a) jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä ja b) jos se on rikki, korjaa se jollakin, josta on jo aiemmin hyvää näyttöä. Uusia asioita pitää tietysti kokeilla, mutta - insinöörikielellä sanottuna - kokeiluja ei pidä tehdä tuotantojärjestelmässä.”

Itse en olisi osannut sanoa tuota yhtä hyvin. Olen myös antanut itselleni ymmärtää, että tässäkin blogissa vaikuttava nimimerkki Tiedemies on käynyt ajattelussaan läpi samankaltaiset vaiheet. Tosin konservatismia hän vierastaa, koska kokee sen liittyvän lähinnä kristinuskoon eikä hän ateistina ymmärrä kristinuskon merkitystä. Ei pidä tieten tahtoen tuhota sellaista, joka on ollut kulttuurimme yhtenä peruskivenä jo satojen vuosien ajan. Kristinuskon tilalle tulee kuitenkin joku muu oppijärjestelmä tai iso joukko sellaisia, joiden toimivuudesta ei ole takeita.

Hamilo näkee myös vihreiden uskottavuusongelman:

”Joka tapauksessa vihreiden ongelmana on roolisekaannus. He mielellään haluavat vedota varsinkin nuoriin jonkinlaisena kriittisenä, erilaisena ja kapinallisena vaihtoehtona. Vihreillä ei ole rohkeutta sanoa kuten demarit, että katsokaa, me olemme rakentaneet hienon yhteiskunnan, tule jatkamaan upeaa perinnettämme. Valtavirtaistuneena ja vanhentuneena puolueena vihreät eivät voi kuitenkaan uskottavasti esiintyä enää kapinallisenakaan. ”

Pohjimmiltaan 60-lukulaisesta vastakulttuurista on tullut valtavirtaa, mutta sen harjoittajat eivät vielä tätä ymmärrä vaan jatkavat kapinointiaan kaikesta huolimatta. On toisaalta väärin syyttää yksinomaan vihreitä koko länsimaista yhteiskuntaa vaivaavasta ilmiöstä. Vihreiden arvoliberalismi, jota itse kutsun moderniksi vasemmistoliberalismiksi, on levinnyt useimpiin valtapuolueisiin ja yhteiskunnallisiin instituutioihin. Vihreät ei puolueena ole keksinyt tätä ideologiaa eikä ole vastuussa sen leviämisestä, vaikka se onkin poliittisella kentällä ideologian selväsanaisin puolustaja.

Hamilo ei myöskään ole päässyt irti sokeasta luottamuksesta tieteen puolueettomuuteen. Hän ei voi ymmärtää ns. "denialisteja", jotka eivät pidä ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta vakavana uhkana. Hän ei ymmärrä, että myös tiede voi politisoitua ja että sitä harjoittavat ihmiset voivat syyllistyä epäeettiseen toimintaan, jos rahoituksen jatkuminen on siitä kiinni. Ns. Climategate näytti, että luotettavana pidettyä vertaisarviointiakin voidaan manipuloida ja väärät tutkimustulokset mitätöidä auktoriteettiaseman avulla.

Helsingin Sanomat ja viha

Totuuden penaali Hanna Kaarto kirjoitti sunnutain Helsingin Sanomiin lehden ja sen toimituksen nykylinjaa erinomaisesti kuvaavan kolumnin Viha on kasvanut Suomessa. Minun on pakko myöntää, että olen samaa mieltä otsikon kanssa. 

Itsekin huomaan vihan kasvavan ja otsasuonten pullistuvan, kun luen Kaarron artikkelia. Tämä ei johdu tapahtumista, joihin artikkeli viittaa, vaan Kaarron tavasta käsitellä niitä. Tuntuu uskomattomalta, että Kaarron kaltainen toimittaja voi olla poliittisen toimituksen uutispäällikkönä. Miten voin olla niin typerä, että maksan Totuuden sunnuntainumerosta?

Vahvoja ja heikkoja signaaleja

Kun Tampereella poltettiin pitseria, kaikkein suvaitsevaisimpina itseään pitävät aloittivat noitavainot kansanedustaja Päivi Lipponen etunenässä. Oli aika marssia rasismia vastaan. Lopulta paljastui, että pitserian omistajat olivat itse syyllistyneet murhapolttoon vakuutusrahojen toivossa. Päivi Lipponen joutui nöyrtymään ja pyytämään anteeksi ”rasisteilta”.  Päivi Lipponen poisti blogikirjoituksensa, jossa hän sanoi:

” Haluaisin olla järjestämässä kunnon mielenosoitusta tai marssia rasismia vastaan. Jossa ilmenisi joukkovoiman vahvuus. Tällaista toimintaa ei enää voida hyväksyä ja näin ajattelevia ihmisiä on VALTAVASTI. Liian paljon pahaa on maailmassa aiheutunut sen tähden, että ihmiset ovat olleet hiljaa.

Varsin hyvin muistetaan kuinka 1930-luvulla Saksassa juuri näin ulkoparlamentaarisin toimin aiheutettiin pelkoa.

Nyt on osoitettava solidaarisuutta maahanmuuttajia kohtaan.”

Suvaitsevaisina itseään pitävien pettymykseksi Tampereen pitserian tuhopoltto ei aiheuttanut minkäänlaista vastareaktiota. Maahanmuuttajien pitämät pitseriat eivät joutuneet klanipäisten nuorten miesten kostoiskujen kohteeksi.

Nyt on Oulusta löytynyt kolme oikeaa rasistia, jotka häiriköivät väkivaltaisesti vaalitilaisuudessa. Lopputuloksena oli yksi irronnut nappi. Kukaan ei joutunut paikkauttamaan vammojaan sairaalassa eikä kuolleita ollut lainkaan toisin kuin Tampereen tuhopoltossa.

Silti penaali Hanna Kaarto näkee ”heikkoja” signaaleja:

” Miksi Oulun kahakka ei oikeastaan yllättänyt kovin paljon? Siksi, että vihamielinen tunnelma on kytenyt ja vahvistunut Suomessa jo jonkin aikaa. Pelottavaa siinä on sekin, että se ei ole mitattavissa oleva asia. Se on monen jakama tunne, joka syntyy heikoista signaaleista ja erillisistä, myös eriasteisista, havainnoista.”

Minä taas näen vahvoja signaaleja. Sanomalehtien toimituksissa työskentelevät punavihreät toimittajat ovat menettäneet järkensä, jos sitä ylipäänsä kovin paljon on ollutkaan. Kaarron fiilikset riittävät todistamaan, että ”viha” on lisääntynyt. Faktoja ei tarvita, koska ne vain häiritsevät toimittajien postmoderneja tunteenpurkauksia.

Syy ja seuraus

Kaarron kaltaiset penaalit ovat käsittäneet syyn ja seurauksen omalla tavallaan. Vihapuhe aiheuttaa väkivaltaa:

” Ylätasolla se ei näy, vaan kierrokset näyttävät käyvän kansan pariin perhosen siiveniskun tavoin. Kun poliitikko sanoo "maassa maan tavalla", kansalainen aloittaa ostarilla rähinän pakolaisen kanssa. Kun poliitikot alkavat puhua sukupuolineuraalista avioliittolaista, jotkut hyökkäävät Setan Pride-kulkueeseen.”

Samalla he kieltävät yksilön vastuun omista teoistaan.  Syyllisiä ovat ne, jotka puhuvat väärin. Eivät tekijät itse eikä se, että media ja poliitikot tietoisesti provosoivat, kun ne tuovat etnisiä ja sukupuolisia vähemmistöjä esille pelkästään positiivisessa valossa oman moraalisen sädekehän kiillottamiseksi ja samalla muistuttavat, kuinka takaperoista ja kehittymätöntä suomalainen kulttuuri on ja kuinka junttimaisia suomalaiset heteromiehet ovat.

Ne, jotka puolustavat perinteisiä arvoja, demonisoidaan. He ovat suvaitsemattomia ja vihaavat homoja. Päivi Räsäsen on aivan turha yrittää puolustella sanomalla, että hän ei vihaa homoja ihmisinä vaan homot ovat samanlaisia Jumalan luomia kuin Räsänen itsekin. Jos et ajattele kuten Hanna Kaarto, olet paha ihminen ja haluat todellisuudessa kaasuttaa homoja. Olet aivan yhtä huono kuin ne, jotka tekivät kaasuiskun Setan Pride-kulkueeseen. Siksi sinut pitää vaientaa:

” Yksittäistapauksia, joihin puuttuminen ulkopuolisena voi tuntua liioittelulta. Vai olisiko vihdoin aika madaltaa puuttumisen kynnystä? Onhan aikakin muuttunut.”

Ajat ovat muuttuneet. Helsingin Sanomien levikki on syöksykierteessä suurelta osin lehden paremmintietävän toimittajakunnan kirjoitusten ansiosta.  Lehti ei enää kerro maailman tapahtumista ja valota niiden taustaa vaan opastaa, miten sinun pitää ajatella. Kertojina ovat Hanna Kaarron kaltaiset maailmaa ja elämää sinua paremmin ymmärtävät toimittajat.

Vaalit 2011: Media ja poliittinen eliitti

Ajankohtaisen kakkosen netti-illassa melkö ärsyttävästi esiintynyt Jussi Lähde on yhtenä harvoista valtamedian kirjoittajista päässyt jäljille perussuomalaisten menestyksen syihin. Mikään täydellinen ei hänen listansa ole, mutta hän on kuitenkin ymmärtänyt, että kyse ei ole vain Timo Soinin karismasta tai perussuomalaisten politiikasta vaan enemmänkin valtapuolueista ja niiden vieraantumisesta tavallisista ihmisistä.

Vähemmistöjä suositaan

Lähteen ensimmäisen teesin mukaan politiikka on unohtanut enemmistöt:

”Viimeisen vuosikymmenen aikana poliittiset puolueet ovat kenties kilpailleet enemmän median kuin äänestäjien huomiosta. Median huomio on ollut helppo saada marssittamalla politiikan lämpölamppujen alle erilaisia vähemmistöjä, joiden kohtelussa ja oikeuksissa on varmasti ollut myös parantamista.”

Tässä Lähde itse asiassa osuu napakymppiin. Johtavat poliittiset puolueet haluavat näyttää hyvältä mediassa, ja median valtaideologia on ”vihreä homoseksualismi-feminismi”, kuten Aarno Laitinen on monesti kolumneissaan maininnut.

Toimittajat koulutetaan Helsingin ja Tampereen yliopistoissa, jossa he omaksuvat yleensä vasemmistolaisemman maailmankuvan, kuin mitä lehtien lukijoilla on. Ilmastonmuutos, vähemmistöt, kehitysmaat ja maahanmuuttajat ovat toimittajille tärkeitä asioita, joista toimittajat kirjoittavat paljon. Euroopan Unionia pidetään lisäksi itsestään selvästi hyvänä asiana, jota ei arvostella eikä aseteta kyseenalaiseksi.

Toimittajakunta on lisäksi naisistunut, ja nykytoimittajan karikatyyrinä voi pitää kaikkitietävää vihervasemmistolaista naista, joka ei epäröi sotkea mielipiteitä uutisten sekaan. Kun tähän yhtälöön lisätään broileripoliitikko, jolta puuttuu aito kosketus tavallisiin ihmisiin, ei kannata ihmetellä, miksi poliitikot pyrkivät esiintymään suvaitsevaisina ja ympäristötietoisina.

Johtajat liberaaleja, kannattajat konservatiiveja

Lähde näkee liberalismin ja konservatismin välisen jakolinjan puolueiden sisällä eikä puolueiden välillä:

”Monessa puolueessa puheenjohtajiston Helsingissä lausumat näkemykset tuntuvat vierailta. Ei siksi, että oltaisiin eri mieltä, vaan siksi että ne tuntuvat tulevan aivan vieraasta maasta. Kokoomusta, Keskustaa, SDP:tä, Vihreitä ja Vasemmistoliittoa johtavat varsin arvoliberaalit ihmiset. Minulle tämä sopii hyvin, mutta kansakunnan hiljainen enemmistö tuntuu olevan hämmentynyt.”

Tämä sopii hyvin yhteen Lähteen ensimmäisen teesin kanssa. Median oma agenda ja arvomaailma vaikuttavat myös poliitikoihin. Arvoliberaali ei joudu puolustelemaan julkisesti omia valintojaan, mutta esimerkiksi Timo Soinia grillataan hänen katolisuudestaan ja aborttikannastaan. On täysin mahdotonta kuvitella, että joku ”vanhojen puolueiden” johtajista vastustaisi homoliittoja tai aborttia puhumattakaan skeptisyydestä ilmastonmuutoksen suhteen.

Nuoret broilerit puheenjohtajina

Katainen, Urpilainen ja Kiviniemi ovat noin nelikymppisiä ja selkeästi olemukseltaan täysin erilaisia kuin Timo Soini. Lähde toteaa:

”Soinilla on riittävästi ikää ollakseen luotettu ja uskottu myös vanhemmalle väelle. Siihen muiden on vaikea yltää. Kaikkien puolueiden ei olisi pitänyt tehdä nuorennusleikkaustaan kerralla. ”

Toki suurten puolueiden puheenjohtajissa on eroja. Katainen on joukon ainoa mies. Hän esiintyy sujuvasti mutta hänen rasitteenaan on ajoittainen imelyys ja yltiöpositiivisuus. Kataisen ulkoista olemusta voisi luonnehtia sanoilla pikkupoika, jolla on liian suuri puku päällä.

Sekä Urpilainen että Kiviniemi ovat kauniita ja tyylikkäitä naisia. Urpilaisella on kuitenkin ollut ylittämättömiä vaikeuksia saada itselleen uskottavuutta mediassa. Hän ei ennen puheenjohtajaksi tuloaan ollut päässyt riittävän vaativiin tehtäviin, joten hänen asioiden hallintaansa ei luoteta. Kiviniemellä on taas ministerikokemuksen tuoma etu puolellaan Urpilaiseen verrattuna. Hän tosin esiintyy puisevasti ja ilmiselvästi yrittää antaa itsestään asiantuntevan vaikutelman.

Kaikkia kolmea yhdistää se, että he ovat nuoresta asti rakentaneet poliittista uraa. He ovat sisäistäneet järjestelmän ja sen säännöt, eikä heillä ole aitoa kosketusta kansan syviin riveihin. Aiempiin poliitikkosukupolviin verrattuna he pärjäävät paljon paremmin televisiossa.

Myös Soini on ammattipoliitikko, vaikka hän onkin luonut uransa vaikean kaavan kautta SMP:n raunioilta perussuomalaisten nykyiseen gallup-suosioon. Soini on myös hyvä televisiossa, mutta hänen esiintymistyylinsä poikkeaa täysin kolmesta edellä mainitusta. Soini puhuu selkeästi, kun taas ”vanhojen puolueiden” puheenjohtajat tärkeilevät, kiertelevät ja puhuvat poliittista jargonia.

Mitä Lähde jättää huomiotta

Lähteen kirjoituksessa ei mainittu mitään viimeisen neljän vuoden aikana tapahtuneita asioita tai hallituksen päätöksiä. Lyhyesti voi sanoa, että poliitikot ovat eläneet kuin pellossa. He ovat haalineet itselleen etuja veronmaksajan kustannuksella ja tuputtaneet ihmisille asioita, joita nämä eivät halua.

Edellisestä hyvä esimerkki on vaalirahaskandaali ja sen jälkeen paljastuneet Nuorisosäätiön kähminnät. Toista kuvaa parhaiten ns. paskalaki, jossa ihmiset pakotetaan hankkimaan kallis ja toimimaton jätevesien käsittelyjärjestelmä ympäristönsuojelun nimissä. Ilmastohumpan kustannukset tulevat nekin kuluttajan ja veronmaksajan maksettaviksi.

Poliitikkojen ajamilla asioilla ei myöskään ole juurikaan tekemistä kansalaisten tärkeiksi kokemien asioiden kanssa. Poliitikot esiintyvät tiedotusvälineissä maailman pelastajina, kun he säätävät ilmastonmuutoksen nimissä lisää veroja maksettaviksi ja pakottavat autoilijat käyttämään uutta E10-polttoainetta. Poliitikkojen ja median agenda tulee jostain muualta eli joko järjestelmän sisältä tai ylhäältä päin pakotettuna Euroopan Unionista.

Juopa politiikassa ei nykyisin enää kulje poliittisten puolueiden välillä vaan poliittisen eliitin ja tavallisen kansan. Jutta Urpilaisella tai Mari Kiviniemellä on paljon enemmän yhteistä Jyrki Kataisen kanssa kuin Kataisella ja Kokoomuksen keskivertoäänestäjällä. Politiikasta on tullut ammatti ja poliittista uraa tehdään eläkkeelle asti. Ammattilainen ajattelee ensisijaisesti omaa tulevaisuuttaan, jossa ministeritaipaleen jälkeen häämöttä rahakas europarlamentti tai sopiva poliittinen virkanimitys.

Koraanin polttamisesta taas

Yhdysvalloissa Dove World Outreach Center -kirkon pastori Terry Jones järjesti omassa kirkossaan ”oikeudenkäynnin” ja ”tuomitsi” sen jälkeen Koraanin poltettavaksi. Jonesin julkisuustemppu onnistui herättämään väkivallan purkauksia niissä, joilta sellaisia odotetaan. Länsimaiden johtajien ja tiedotusvälineiden reaktiot puolestaan osoittavat, miten islamilaisen barbarismin syyt eivät koskaan löydy islamista tai barbarismiin syyllistyneistä muslimeista vaan länsimaalaisesta yksityishenkilöstä ja hänen provokaatiostaan.

Jones ”aiheutti” YK-työntekijöiden kuoleman

Brittiläisen vasemmistolehti Guardianin sivuilla lukijoilta kysytään, onko Koraanin polttanut pastori moraalisessa vastuussa mellakoissa kuolleiden YK-työntekijöiden kuolemasta? Toistaiseksi niukka enemmistö on sitä mieltä, että Jonesin tekoa tulisi pitää laillisena sananvapauteen kuuluvana kannaottona.

Minustakin näin on, vaikka illmanistisessa Suomessa julkisesta Koraanin poltosta saisikin varmasti tuomion uskonrauhan rikkomisesta. Raamattua voi sen sijaan viskellä tv-studiossa pitkin lattioita, kuten kirjailija Jari Tervo teki Uutisvuoto-lähetyksessä. Minusta amerikkalaisten perustuslakiin kirjattu sananvapaus pitäisi saada Suomeenkin. Kaikki vihapuhepykälät kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta pitäisi poistaa lainsäädännöstä. Valitettavasti kehitys kulkee päinvastaiseen suuntaan, sillä Eduskunta tiukensi äskettäin sananvapauden rajoituksia.

Minusta ne, jotka pitävät Jonesia vastuullisena YK-työntekijöiden kuolemasta, ovat rasisteja. He eivät odota muslimeilta impulssikontrollia tai vähintäänkin pidättäytymistä vääräuskoisten pään katkaisemisesta. He olettavat muslimien olevan zombeja, jotka reagoivat väkivaltaisesti aina, kun heille tai heidän pyhinä pitämilleen asioille osoitetaan liian vähän kunnioitusta.

Ne muslimit, jotka vaativat kunnioitusta Muhammadille tai Koraanille, eivät halua aitoa syvällistä kunnioitusta islamia ja sen pyhinä pitämiä asioita kohtaan. Heille riittää ulkoinen hymistely ja ”alistuminen” islamin ylivertaisuuteen. He haluavat samanlaista kunnioitusta kuin koulupihan väkivaltainen kiusaaja alistamiltaan oppilailta.

Lännen liennytys

Länsimaiden johtajatkin pyrkivät lähinnä lepyttelemään raivoavaa muslimijoukkoa. Barack Obama tuomitsi Terry Jonesin teon:

”Minkä tahansa pyhän tekstin häpäisy, Koraani mukaan lukien, osoittaa äärimmäistä suvaitsemattomuutta ja kiihkoilua.”

Obama tuomitsi myös väkivaltaisuudet:

”Kuitenkin hyökkääminen viattomien ihmisten kimppuun ja heidän tappamisensa on törkeä loukkaus ihmisarvoa kohtaan. Mikään uskonto ei suvaitse viattomien ihmisten teurastusta ja pään katkomista eikä mikään voi oikeuttaa tällaista kunniatonta ja halveksittavaa tekoa.”

Aiemassa kirjoituksessani ”Koraanit roviolle” käsittelin tätä samaa asiaa. Tuolloin pastori Jones jätti Koraanin polttamatta, kun presidentti Obama oli ensin soittanut hänelle. Liennytykseen ja lepyttelyyn liittyy kuitenkin ongelmia, koska sellainen pakottaa hyväksymään vastapuolen näkökulman ja sopeutumaan siihen. Jos länsi sopeutuu liikaa islamin vaatimuksiin, se joutuu antamaan periksi omista keskeisimmistä periaatteistaan kuten sananvapaudesta ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta.

George W. Bushin käynnistämästä terrorisminvastaisesta sodasta lähtien lännen johtajat ovat sulkeneet silmänsä islamilaiseen ideologiaan sisältyviltä ylivaltapyrkimyksiltä. On teeskennelty, että islam on pohjimmiltaan rauhanomainen uskonto ja että vain ääriryhmät ovat ongelma. Siksi Obamakin väitti, että mikään uskonto ei hyväksy päiden katkomista. Todellisuudessa islam hyväksyy tämän, ja päiden katkomisesta onkin tullut jihadistien tavaramerkki profeetta Muhammadin esimerkin innoittamana.

Afganistanissa tapahtunut YK-työntekijöiden joukkomurha kuitenkin osoittaa nämä luulot harhaisiksi. Lännen tukema presidentti Hamid Karzai piti päivää ennen murhia puheen, jossa hän tuomitsi Koraanin polton ja vaati Jonesin pidättämistä tämän takia. Imaamit jatkoivat kiihottamista moskeijoiden perjantairukouksissa, mikä sai vihasta juopuneen roskajoukon toimimaan.

Ideologinen taistelu

Edesmennyt Samuel Huntington kirjoitti sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä kertovassa kirjassaan 90-luvulla seuraavaa:

”Lännen varsinainen ongelma ei ole islamilainen fundamentalismi vaan islam, erilainen kulttuuri, jossa elävät ihmiset ovat vakuuttuneita oman kulttuurinsa ylivertaisuudesta.”

Ideologista kamppailua ei edes haluta käydä, koska islam halutaan nähdä kunnioitusta ansaitsevana uskontona eikä poliittisen ideologian ja uskonnon hybridinä, joka pyrkii islamisoimaan koko maailman. Islamia vastaan pitäisikin pyrkiä taistelemaan eri tasoilla. Sen poliittiset pyrkimykset ja sharia-laki pitää haastaa kuten myös islamin materialistinen uskontokäsitys, jossa paperista tehdyn kirjan polttaminen johtaa väkivaltaisuuksiin.