Tieto Ruotsin ongelmista leviää maailmalla

Jos haluaa seurata Ruotsin tilannetta, kannattaa käydä Rähmispossun ja Paavo Tajukankaan sivuilla. Sieltä saa ajantasaista ja usein myös hauskasti kerrottua tietoa naapurimaamme tilanteesta. Ilman näitä sivustoja suomen kielellä kerrottu tieto Ruotsin asioista jäisi yksipuoliseksi. Itse olen viime ajat vältellyt Ruotsin asioiden käsittelyä, mutta asian nousu suurvaltapolitiikan ytimeen pakotti tarttumaan näppäimistöön.

Vähän aikaa sitten Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump kommentoi Ruotsin tilannetta Floridassa pitämässään puheessa. Hän pyysi yleisöä kiinnittämään huomiota siihen, mitä tapahtui Ruotsissa ”edellisenä iltana”.

Koska Ruotsissa ei ollut tapahtunut mitään erityistä edellisenä iltana, monet kommentoivat asiaa ihmettelevään sävyyn. Myöhemmin Trump korjasi lausuntoaan ja kertoi viitanneensa Fox Newsin Ruotsin tilannetta käsittelevään dokumenttiin. Vain päivä Trumpin lausunnon jälkeen tukholmalaisessa Rinkebyn lähiössä puhkesi mellakka, josta mm. Paavo Tajukangas raportoi.

Katerina Janouchin tapaus

Trumpin lausunto kiinnitti huomiota asiaan, josta maan valtaeliitti mielellään vaikenee. Tämä taas rikkoo Ruotsin puhtoista julkisuuskuvaa maana, jossa kaikki toimii ja kaikilla on hyvä olla. Jos joku ruotsalainen erehtyy mainitsemaan jotakin Ruotsin epäonnistuneeseen maahanmuuttopolitiikkaan liittyvää, hänet ristiinnaulitaan julkisuudessa.

Tshekkiläissyntyinen Katerina Janouch on Ruotsissa tunnettu kolumnisti ja lastenkirjailija. Hän erehtyi kommentoimaan tshekkiläisessä tv-lähetyksessä Ruotsin maahanmuuttotilannetta sanoilla, joita on aiemmin kuultu vain Ruotsidemokraateilta. Hän mm. väitti, että ”Ruotsi on romahtanut massamaahanmuuton takia”.

Lausuntonsa jälkeen Janouch joutui kovan kritiikin kohteeksi ruotsalaisessa valtamediassa. Myös Janouchin kirjakustantaja otti etäisyyttä suojattinsa lausuntoon. Yksi lastenkirjoja myyvä kauppaketju jopa poisti Janouchin kirjat valikoimistaan. Myös pääministeri Stefan Löfven kommentoi Janouchin puheita.

Pohjat veti kuitenkin ”totuusmedian” kolumnisti Hynek Pallas, joka Dagens Nyheterissä syytti lastenkirjailijaa epäsuorasti venäläisen propagandan levittämisestä:

”Tämän tapaisia uutisia tulee Tshekissä usein 40 venäläistä alkuperää olevalta sivustolta. Niiden valeuutisiaan pidetään niin hankalina, että hallitus on perustanut erityisen yksikön valvomaan niitä ja taistelemaan niitä vastaan.”

Luonnollisesti noitavainon kannalta Janouchin lausuntojen todellisuuspohjalla ei ollut merkitystä. Tärkeintä oli pitää pystyssä ruotsalaista konsensusta maahanmuutosta ja lytätä poliittisesti epäkorrekteja mielipiteitä lausunut julkisuuden henkilö muille varoitukseksi.

Ruotsin tilanteen kehittyminen ei toki ole jäänyt ulkomaillakaan vaille huomiota. Itse asiassa Ruotsista on tullut erityisesti vaihtoehtomediassa mutta myös konservatiivisessa mediassa tyyppiesimerkki epäonnistuneesta maahanmuuttopolitiikasta. Välillä ruotsalaisia säälitellään mutta heille myös nauretaan, koska ruotsalaiset ovat itse soppansa keittäneet.

Trumpin lausunto kertoi, että tietoisuus ruotsalaisen yhteiskuntamallin karilleajosta yltää jo suurvallan johtotasolle. Tällaista ei pelkällä hiljaisuudella korjata.

Maineen paikkailua

Ruotsin entinen pääministeri luuli Trumpin viitanneen puheessaan terrori-iskuun, kuten ”totuusmedia” virheellisesti asiasta kertoi. Bildt kysyi twiitissään, mitä Trump on mahtanut poltella. Myöhemmin Bildt puolusteli Ruotsin maahanmuuttopolitiikkaa Washington Postin julkaisemassa kolumnissa.

Bildt toimi itse pääministerinä, kun Jugoslavian hajoamissotien seurauksena turvapaikanhakijoita alkoi virrata Ruotsiin. Bildt puolustelee omia toimiaan ja sanoo, että entisen Jugoslavian pakolaiset ovat sopeutuneet hyvin Ruotsiin. Bild toteaa kolumninsa päätteeksi:

”Olen henkilökohtaisesti ylpeä siitä, mitä maamme teki muutaman vaikean vuoden aikana tarjomalla kodin Balkanin sotien kauhuja pakeneville. Se, että yhteiskuntamme hyötyi siitä, on myös osa Ruotsin menestystarinaa.”

Bildtin kirjoituksessa annetaan luonnollisesti kaunisteltu kuva Jugoslavian pakolaisista. Monet heistä valitsivat rikollisen uran ja heidän joukossaan oli myös sotarikollisia. Toisaalta Bildtin kauden jälkeen massamaahanmuutto on tuonut Ruotsiin miljoonia tulijoita maailman väkivaltaisimmista ja huonoimmin toimivista yhteiskunnista. Tästä asiasta Bildt vaikenee hehkuttaessaan Balkanin pakolaisten menestystarinaa.

Bildt pyrki toiminnallaan korjaamaan Ruotsin julkisuuskuvaa. Taustatukea tuli mm. Alexander Stubbilta, jonka todellisuuspakoinen twiitti tarjosi viihdettä koko rahan edestä:

”Hyvä @realdonaldtrump, Ruotsi on maahanmuuttomyönteinen, kansainvälinen ja liberaali. Yksi maailman hyvinvoivimmista, rikkaimmista ja turvallisimmista paikoista maapallolla.”

Ruotsin ongelmat on pääsääntöisesti kielletty suomalaisessa valtamediassa. Tajukankaan ja Rähmispossun kaltaisilta sivuilta voi itse kukin käydä lukemassa sen toisen puolen, jota valtamedia ei kerro.

Suomalaisen median yksi älyllisesti alamittaisimmista Ruotsi-kuvauksista oli tämä Maria Petterssonin raportti, joka lukijoiden onneksi on piilotettu maksumuurin taakse. Uteliaat voivat lukea sen täältä. Suomen media vaikenee Ruotsin ongelmista ja parhaimmillaankin vähättelee niitä.

Miksi kaikki on tapahtunut?

Ruotsissa julkinen keskustelu maahanmuuton ongelmista yleensä tyssää syytöksiin rasismista ja muukalaisvihamielisyydestä. Asiallisia avauksia on nähty vuosien varrella. Yksi näistä on Gunnar Sandelinin artikkeli (maksumuuri) yhdeksän vuoden takaa.

Sandelin väitti täysin totuudenmukaisesti, että journalistit pimittävät totuuden maahanmuuttajista. Artikkeli vaiettiin kuoliaaksi ja sen kirjoittaja menetti maineensa ”hyvänä ihmisenä”. Nykyisin Sandelin pitää blogia yhdessä Karl-Olof Arnstbergin kanssa.

Toisinajattelijoiden kohtelu kertoo, että julkisessa keskustelussa on tabuaiheita, joihin ei voi puuttua joutumatta vaikeuksiin. Tällaista yhteiskuntaa ei voi pitää millään muotoa liberaalina muutoin kuin juhlapuheissa.

Jo vuonna 1971 brittiläinen kirjailija ja journalisti Roland Huntford analysoi ruotsalaisen yhteiskunnan totalitaristisia piirteitä kirjassaan ”The New Totalitarians”. Huntfordin kritisoi ruotsalaista sosialismia ja sanoi sen muistuttavan Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma -kirjassa kuvattua hyväntahtoista totalitarismia.

Tällainen ”pehmototalitarismi” ei niinkään hallitse väkivallan tai pelottelun avulla vaan käyttää ovelaa suostuttelua ja pehmeää manipulointia tavoitteidensa saavuttamiseen. Huntfordin mielestä sosiaalidemokraatit olivat levittäneet sosialistisen ajattelun kaikkiin valtiollisiin instituutioihin valtion virastoja ja oikeuslaitosta myöten.

Kirja myös analysoi ruotsalaista yhteiskuntaa historiallisessa viitekehyksessä. Huntfordin mukaan Ruotsista tuli jo varhain keskitetty valtio, jossa feodalismi historiallisena kehitysvaiheena sivuutettiin kokonaan. Ruotsissa ei koskaan kehittynyt individualismia korostavaa kansalaisyhteiskuntaa kuten muualla läntisessä Euroopassa.

Huntfordin kirjaa ei ole luonnollisesti koskaan julkaistu Ruotsissa. Internetistä kirja löytyy PDF-muodossa ja sen analyysit ovat kirjan iästä huolimatta kestäneet hyvin aikaa. Ruotsi on yhteiskunta, jossa voidaan toki keskustella ongelmista kapean ”mielipidekäytävän” sisällä mutta perusteita ei saa asettaa kyseenalaiseksi.

Siksi maahanmuuttoon liittyvät ongelmat voivat johtua ”epäonnistuneesta integraatiosta”, jolloin vastuu epäonnistumisesta on yhteiskunnalla. Maahanmuuton perusteita ei sen sijaan voi asettaa kyseenalaiseksi eli sitä, kuinka paljon tulijoita ruotsalainen yhteiskunta kestää tai onko järkevää tuoda kymmeniä tuhansia ihmisiä maailman väkivaltaisimmista maista.

Toisinajattelijoiden teokset jäävät usein kustantamatta. Näin kävi myös yhdelle ehkä tärkeimmistä ruotsalaisen yhteiskunnan ongelmakohtien analyysistä. Kirja ”Exit Folkhemssverige – ett samhällmodells sönderfall” löytyy vain internetistä. Kirja on kirjoitettu 2000-luvun alussa ja sen suomennettu esipuhe löytyy täältä.

Ruotsin kehitys ei sinänsä poikkea länsimaiden yleisestä kehityksestä muutoin kuin intensiteetin osalta. Ruotsi on ottanut vastaan väkilukuun suhteutettuna eniten maahanmuuttajia. Maassa vallitseva keskustelukulttuuri on kuitenkin ainutlaatuinen yhdenmukaisuudessaan ja kyvyttömyydessään sietää valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä.

Miksi Ruotsin tilanne on tabu myös suomalaisessa valtamediassa? Miksi täällä ei käsitellä avoimesti Ruotsin ongelmia? Syy on tietysti siinä, että samat historialliset kehityskulut pätevät täälläkin. Monikulttuurin edistäminen kuului pitkään Yleisradion tehtäviin. Veronmaksajan rahoittama Yle on samalla tavalla valtiollisen tiedottamisen väline kuin Ruotsin SVT näennäisestä itsenäisyydestään huolimatta.

Myös Suomesta puuttuu aito individualismiin pohjautuva kansalaisyhteiskunta. Valtio kasvattaa ihmisiä usein kömpelösti ja näennäisen hyväntahtoisesti, mistä kertoo viranomaisten aloittama taistelu vihapuhetta vastaan. Kehitys on kuitenkin Ruotsiin verrattuna vasta alkuvaiheessaan.

Ruotsin kyky vastaanottaa siirtolaisia horjui pahasti syksyn 2015 pakolaiskriisin yhteydessä. Tästä syystä yli 30 000 turvapaikanhakijaa ohjattiin Tukholmasta kylmästi Luulajan junaan ja sieltä edelleen Haaparannan matkakeskukseen meneviin busseihin. Ruotsi dumppasi turvapaikanhakijat Suomeen ilman, että Suomen hallitus esitti asiasta näkyvää vastalausetta.

Pitkällä tähtäimellä asiat eivät pääty Ruotsissa hyvin. Jos nykyiset valtapuolueet blokista riippumatta jatkavat vallankahvassa tulijoiden virta jatkuu. Ruotsidemokraattien kannatus oli jo yhdessä mielipidemittauksessa huimat 26,9 prosenttia.

Ruotsin eliitti ei myöskään pysty enää kontrolloimaan maan julkisuuskuvaa yrityksistä huolimatta. Brittiläinen tabloid-lehdistö on jo parin vuoden ajan julkaissut säännöllisesti kauhuartikkeleita Ruotsin ongelma-alueilta ja erityisesti siitä, kuinka poliisiviranomaisten kyky selvittää rikoksia on romahtanut. Myös konservatiivinen laatulehti Telegraph kuvaa artikkelissaan Ruotsin tilannetta rehellisesti:

”… Ruotsissa hämmästyttää eniten se, kuinka puolustuskannalla poliittiset päätöksentekijät ovat, kun heiltä kysytään asiasta ja kuinka he vakuuttelevat asioiden olevan hallinnassa. Koska väkivalta koskettaa vain pientä yhteiskunnan lohkoa, Ruotsin yleiset rikoslukemat ovat melko pienet. Ongelmat voidaan haudata datan sekaan. Laajempaa keskustelua asiasta pyritään tukahduttamaan sillä, mitä Ruotsissa kutsutaan mielipidekäytäväksi eli kapeaksi määritetyiksi parametreiksi, joiden sisälle julkinen debatti rajoittuu. Ne, jotka astuvat käytävän ulkopuolelle, saattavat joutua syytetyksi muukalaisvihamielisyydestä tai mikä vielä pahempaa eli syytetyksi populistisen Ruotsidemokraattien tukemisesta, johon syyllistyy joka kuudes ruotsalainen.”

Tieto Ruotsin omalaatuisesta yhteiskunnasta leviää maailman medioissa Ruotsin poliittisen eliitin selittely-yrityksistä huolimatta.

Tulevaisuus kertoo, miten Ruotsin monikulttuurisen kokeilun lopulta käy. Itse pelkään, että se ei pääty hyvin.

Huijaamalla rakennettu unioni

Euroopan Unionia ei koskaan rakennettu kerralla valmiiksi vaan se sai nykymuotonsa hiljalleen hivuttamalla ja salavihkaisesti. Jos Euroopan valtioiden parlamentit olisivat äänestäneet keskusjohtoisesta liittovaltiosta, Unionia tuskin olisi syntynyt etenkään nykyisessä jälkidemokraattisessa muodossaan.

Virallisessa EU:n historiankirjoituksessa EU:n ensimmäisenä virstanpylväänä esitetään Euroopan hiili- ja teräsyhteisö. Sen julkilausuttuna tavoitteena oli estää Saksaa enää koskaan käymästä sotaa Euroopassa. Todellisuudessa sen pääarkkitehti Jean Monnet tavoitteli ylikansallista päätöksentekoa ja sai tavoitteensa läpi. Hiili- ja teräsyhteisöstä tuli ensimmäinen kansainvälinen järjestö, jonka päätökset sitoivat jäsenvaltioita ilman erillistiä ratifiointia kansallisessa parlamentissa.

Euroopan puolustusyhteisö

EU-projektin historiaan mahtuu myös takaiskuja. Vuoden 1950 Korean sodan jälkeen läntisessä Euroopassa lisääntyi paine puolustusyhteistyötä kohtaan. Yhdysvallat halusi kommunismin torjunnan nimissä, että Saksa aseistettaisiin uudelleen. Euroopan maat suhtautuivat kuitenkin epäluuloisesti Saksan aseistamiseen muutoin kuin eurooppalaisessa viitekehyksessä. Siksi Ranskan silloinen pääministeri Rene Plevén ehdotti suunnitelmaa, jossa luotaisiin ylikansallinen eurooppalainen armeija.

Armeija oli tarkoitus luoda hiili- ja teräsyhteisön mallin mukaan ylikansalliseen päätöksentekoon perustuvaksi ja yhteisö sai nimen Euroopan puolustusyhteisö. Yhdysvallat ja kuusi Euroopan yhteisön alkuperäistä jäsenmaata hyväksyivät ehdotuksen. Sen mukaan viiden jäsenmaan asevoimat olisivat kansallisesti johdettuja, mutta Saksan asevoimat toimisivat puolustusyhteisön alaisuudessa.

Vielä 1950-luvun alussa integraation edistämismenetelmät eivät olleet kehittyneet alkuperäiseen muotoonsa. Integraatiohankkeen puuhamiehet Monnet ja Robert Schuman kuvittelivat voivansa edistää integraatiota demokraattisesti kansallisten parlamenttien kautta.

Euroopan puolustusyhteisö epäonnistui, koska hanke kaatui sitä innokkaimmin ajaneen maan eli Ranskan parlamentissa, jossa gaullistit pelkäsivät, että hanke heikentäisi Ranskan kansallista suvereniteettia, joka vielä tuolloin oli poliitikoille tärkeä asia. Lisäksi pelättiin Saksan uudelleenaseistautumisen vaaroja.

Funktionalismi integraation perustana

Hiili- ja teräsyhteisön menestyksen sokaisemina Monnet ja Schuman yrittivät haukata liian suurta palaa. Tämän jälkeen integraatiota ei enää edistetty avoimin kortein vaan salaa kabineteissa ja käyttämällä hyväksi eteen tulevia kriisejä. Toisaalta juuri tämän epäonnistumisen takia Euroopan Unionilla ei edelleenkään ole omia asevoimia.

Amerikkalainen yhteiskuntatieteilijä James Burnham kirjoitti vuonna 1941 dystooppisen klassikon ”Managerial revolution”. Siinä ennustettiin, että läntiset demokratiat kehittyisivät 1900-luvun toisella puoliskolla kohti ”ohjattua demokratiaa”, jossa varsinaiset päätökset tehtäisiin erilaisissa byrokraattisissa verkostoissa julkisuudelta salassa.

Burnhamin mukaan kansallisvaltiot eivät lakkaisi olemasta vaan jatkaisivat elämäänsä nimellisinä kansakuntina, joilla on itsehallinto mutta ei todellista suvereniteettia. Vaalit säilyisivät edelleen, koska niiden avulla hallitseva eliitti saisi tietoa kuluttajakansalaisen mieltymyksistä. Burnham ennusti, että politiikasta tulisi teatteria, jossa kaikista perusasioista yksimieliset ehdokkaat olisivat näennäisesti eri mieltä valeparlamenteissa, joiden päätökset tiedettiin etukäteen, koska niistä oli jo sovittu.

Monnet omaksui funktionalismin integroitumisen strategiaksi. Siinä yksittäisellä osa-alueella tapahtuva integraatio luo sivuvaikutuksena tarvetta integraatioon myös muilla osa-alueilla. Integraatio itsessään on vääjäämätön historiallinen prosessi eikä tavoiteltava asiaintila, johon yksittäisen valtion poliittinen ja teknokraattinen eliitti päätyisi. Monnet ymmärsi, että integraatio on hitaasti etenevä prosessi mutta sen vääjäämättömyys on mallin suurin heikkous. Integraatio ei kestä takaiskuja tai ainakaan liian montaa samaan ajankohtaan osuvaa epäonnistumista.

Saksalaisamerikkalainen hallintotieteilijä Ernst Haas kirjoitti Euroopan integraatiosta 60-luvun lopussa seuraavaa:

”Meillä ei ole vaihtoehtoa. Funktionalismissa meidän täytyy turvautua asteittaisuuteen ja kiertoteihin, jos haluamme integroida alueen. Funktionalistin, joka luottaa asteittaisuuteen ja kiertoteihin tavoitteen saavuttamiseksi, on valittava strategia, joka yhdistää kansanjoukot ja vieraannuttaa mahdollisimman vähän ihmisiä. Vain pienin askein ja ilman selkeää ja loogista päämäärää hän voi edetä oikeaan suuntaan. Koska jos hän ottaa liian suuria harppauksia, hän menettää monien kannatuksen.”

Näin olemme päätyneet nykyiseen Euroopan Unioniin, eli kansallisvaltioiden näennäisesti spontaanin yhteistyön takaa löytyy mantereen kattava supervaltio, jota on rakennettu pienin askelin ja joka on piiloutunut Brysselin byrokratian lukemattomille käytäville. Asioista on jo päätetty komission kokouksissa ja takahuoneissa vuosia ennen niiden kirjaamista paperille. Jäsenvaltioiden liikkumavara suhteessa tehtyihin päätöksiin jää käytännössä olemattomaksi.

Funktionalismin seuraukset

Luonnollisesti Euroopan yhdentymisen seurauksena kansallisvaltioiden valta omiin asioihinsa on vähentynyt. Silti on vaikea sanoa tarkalleen, missä yksittäisen kansallisvaltion valta päättyy ja missä Euroopan Unionin valta alkaa. Asioita ei johdeta yhdestä keskitetystä paikasta vaan ennemminkin kansallisvaltioiden suvereniteetti on ikään kuin haihtunut ja hajaantunut. Kenelläkään ei ole käsitystä, mihin se on kadonnut.

Toki EU:lla on tarkat säädökset siitä, miten komissiolla on aloiteoikeus lainsäädäntöön, josta Eurooppa-neuvosto keskustelee julkisuudelta piilossa. EU:n ministerineuvostolla on oma sanansa sanottava kuten myös EU-tuomioistuimella sekä monella muodollisella ja epämuodollisella toimielimellä. Lisäksi myös Euroopan parlamentti saa puuttua asiaan väittäen edustavansa 650 miljoonaa EU-kansalaista. Lopputulos on painajainen, jota kukaan ei oikeasti ohjaa ja jota kukaan ei kykene uudistamaan.

Sanotaan, että unionissa on ”demokratiavaje”. Sana vaje antaa ymmärtää, että kyse on tilapäisestä ongelmasta, joka voidaan tarvittaessa korjata lisäämällä demokraattista päätöksentekoa. Näinhän ei tietysti ole. Burnhamin analyysi teknokraattien johtamasta valtiosta pitää paikkansa. EU ei ole epädemokraattinen vaan demokratianvastainen. Sen koko olemus perustuu kansallisvaltioiden demokraattisen päätöksenteon vähentämiseen. Unionia ei voi muuttaa demokraattiseksi, koska unionilla ei ole omaa kansaa vaan useita kansakuntia, jotka eivät ymmärrä toistensa kieltä. Yli 600 miljoonan väkiluku tekee demokratiasta mahdottoman hallita.

Poliitikkojen tehtäväksi jää teeskennellä, että heillä on jotakin vaikutusvaltaa EU:n päätöksiin. Näin he yrittävät vakuuttaa epäluuloista äänestäjää hyväksymään hänen kannaltaan epäsuotuisia päätöksiä. Todellisuudessa valtavirran poliitikot eivät niinkään ole vastuussa äänestäjilleen vaan pelkästään osa EU-järjestelmää. Vaikka kansallisvaltioiden parlamenteilta on riisuttu valtaa, nekin ovat osa järjestelmää, kun ne toimivat kumileimasimina siunatessaan EU-tason päätökset.

George Orwell arvosteli vuonna 1964 Burnhamin teorioita ja sanoi, että teknokraattinen hallinto ei pysty pitämään itseään yllä, koska se on pohjimmiltaan suljettu järjestelmä, joka tuottaa liian keskinkertaisia toimijoita pystyäkseen pitämään yllä järjestelmää. Lisäksi ihmisten vapaudenkaipuu on etenkin modernin tiedonvälityksen aikakaudella liian suuri, jotta järjestelmä voisi pysyä pystyssä.

Jälkikäteen voi sanoa, että Orwell oli oikeassa ainakin ensimmäisessä kohdassa. EU:n johtoelimiin ei valita kansakuntiensa pätevimpiä edustajia vaan ennemminkin epäonnistuneita poliitikkoja. Lisäksi varsinainen johtopaikka menee yleensä merkityksettömän pikkuvaltion edustajalle, josta hyvänä esimerkkinä on EU:n komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker. Tätä viinaan menevää miestä ei voi myöskään pitää erityisen terävänä ajattelijana vaan hän olisi riittävän pätevä Luxemburgin kaupungin pormestariksi, kuten Ted Malloch sanoi. Junckerin mahdollinen seuraaja ei myöskään edusta maanosan terävintä kärkeä, sillä manttelia sovitetaan joidenkin tietojen mukaan Suomen entiselle pääministerille Jyrki Kataiselle. Lienee turha sanoa, että Junckerilla tai Kataisella tuskin olisi mahdollisuuksia tulla valituksi vaalien kautta.

Kansanäänestykset kaatavat unionin

Tämän kirjoituksen pääasiallisena lähteenä olevassa tekstissä Thierry Baudet kirjoitti, että kansanäänestykset ovat byrokraattisen hallinnon akilleen kantapää. Poliitikkojen on mahdotonta teeskennellä demokraattia, jos he sivuuttavat kansanäänestyksen tuloksen tuosta vain.

Takavuosina EU on erittäin hyvällä menestyksellä torpannut kansanäänestyksiä. Ranskan ja Hollannin äänestäjät kieltäytyivät vuonna 2005 hyväksymästä EU:n perustuslakia. Muutama vuosi myöhemmin sama perustuslaki hyväksyttiin Lissabonin sopimuksena. Tämän jälkeen hiljaiseloa kesti kymmenen vuotta, kunnes Kreikan säästöohjelma hylättiin kansanäänestyksessä. EU syrjäytti tuolloin pääministeri Papandreoun ja korvasi hänet säästöille myötämielisemmällä entisellä Euroopan keskuspankin varapääjohtaja Papademoksella.

EU-byrokratia ei kuitenkaan ole pystynyt kokonaan estämään kansanäänestyksiä tai neutralisoimaan niiden vaikutuksia. EU-kärsi toistaiseksi pahimman tappionsa, kun Britannian äänestäjät äänestivät EU-eron puolesta. Itse eroprosessi on vielä aloittamatta mutta EU:n edustajien käytös kertoo hämmennyksestä ja kyvyttömyydestä ymmärtää tapahtunutta.

Toisaalta Brexit luultavasti olisi saattanut jäädä tapahtumatta, mikäli EU ei olisi epäonnistunut kahdessa keskeisessä hankkeessaan. EU:n perustuslakihuijaus meni läpi ilman vastalauseita, koska EU:n keskeiset hankkeet eivät vielä vuonna 2005 olleet ajaneet karille.

Nyt ollaan tilanteessa, jossa yhteisvaluutta euron perusongelmat näkyvät talousvaikeuksina ja velkaantumisena euroalueen reuna-alueilla. Yhä useamman maan kansalaiset ymmärtävät yhteisvaluutan ja köyhtymisen välisen yhteyden. EU:n pelikirjan sivuilta löytyy ratkaisuksi yhteisvaluutan ongelmiin integraation syventäminen eli tulonsiirrot rikkaammista EU-maista köyhempiin. Tässä onkin edistytty mutta uskallus ei ole riittänyt täysimittaiseen tulonsiirtounioniin.

Pakolaiskriisissä EU-ratkaisu Balkanin halkijuoksuun oli turvapaikanhakijakiintiöt. Äänestys asiasta ei ollut yksimielinen, vaan läntisen Euroopan maat pakottivat Lissabonin sopimuksen mukaisella äänniemmistöllä niskoittelevat itäisen Euroopan maat kiintiöjärjestelmään. Käytännössä kiintiöitä ovat noudattaneet vain muutamat maat näiden mukana Suomi. Läntisen Euroopan maat voisivat kiristää Puolaa, Unkaria, Tshekkiä ja Slovakiaa EU-tukien menetyksellä, jos ne haluaisivat. Näin ei luultavasti tapahdu, koska riski unionin hajoamisesta olisi liian suuri.

EU on nyt tilanteessa, jossa sen olemassaolo on ensimmäistä kertaa oikeasti vaakalaudalla. Sen keskeiset toteemit eli yhteisvaluutta ja Schengenin sopimus eivät ole kestäneet vaikeuksia. Yhteisvaluutta toimisi, jos euroalue olisi homogeeninen. Schengenin sopimuskin olisi vallan mainio, jos ulkorajoja valvottaisiin eikä hallitsematon maahantulijavirta pääsisi vapaasti liikkumaan rajattoman unionin sisällä.

Kriisin syvetessä EU:lta puuttuu johtajuutta. Järjestelmä on lisäksi sellainen, että kukaan ei varsinaisesti johda järjestöä. Ehkä George Orwell oli oikeassa, kun hän sanoi teknokraattivaltion muodostavan suljetun silmukan, joka tuottaa liian heikkoja johtajia, jolloin järjestelmä ei kykene pitämään itseään kasassa. EU:lla ei myöskään ole armeijaa, joka pakottaisi ihmiset tarvittaessa tottelemaan.

"Muslimikammo" onkin valtavirtaa?

Helsingin Sanomien toimittaja Pekka ”Psycho” Mykkänen kirjoitti artikkelin, jossa kerrottiin useimpien eurooppalaisten maiden väestön vastustavan muslimien maahanmuuttoa. Asiasta ei enää voitu vaieta sen jälkeen, kun Chatham House julkaisi mielipidetutkimuksen, jossa kysyttiin yhdeksän Euroopan maan kansalaisilta: ”Pitäisikö maahanmuutto enimmäkseen muslimienemmistöisistä maista lopettaa?”

Yhdeksästä maasta kaikissa vastaajien enemmistö kannatti maahanmuuton lopettamista (siis lopettamista, ei rajoittamista). Vain Espanjassa ja Britanniassa vähemmän kuin 50 prosenttia vastaajista kannatti maahanmuuton lopettamista muslimienemmistöisistä maista. Tosin Mykkänen ei olisi Mykkänen ja Hesari ei olisi Hesari, jos asiaa ei seliteltäisi ns. suvaitsevaisten kannalta parhain päin:

”...mistään muslimien invaasiosta ei voi järkevästi ottaen puhua.”

Niinpä niin. Kun rajojen yli vyöryy yli miljoona muslimimiestä, miksi sitä pitäisi kutsua? Turistimatkaksiko? Jos nämä yli miljoona muslimimiestä saisivat vielä tuoda perheensäkin mukanaan, tulijoiden määrä moninkertaistuisi.

Mikäli rajatarkastuksia ei olisi otettu käyttöön, vyöry olisi todennäköisesti ollut paljon pahempi. Tästä kuuluu suurelta osin kiitos Unkarin pääministeri Viktor Orbanille, joka ensimmäisenä ryhtyi patoamaan maahantuloa. Valtamedia ja EU:n johtavat poliitikot moittivat kuorossa Orbania, vaikka hän teki vain sen, mitä piti tehdä.

Muutaman viime vuosikymmenen aikana nähty muslimien muutto Eurooppaan o n historiallisesti ainutlaatuinen kuten myös muslimiväestön lisääntyminen, joka näkyy katukuvassa jokaisessa Euroopan suurkaupungissa. Vain 80-luvun lopulla kommunismista vapautuneet itäisen Keski-Euroopan maat ovat poikkeus säännöstä.

Mykkänen jatkaa:

”Tämä muistuttaa osaltaan siitä, miten huikea ja kauaskantoinen tärsky runsaan miljoonan turvapaikanhakijan saapuminen Eurooppaan vuonna 2015 oli.”

Median edustajilta sopii kysyä, miksi he eivät ymmärtäneet tuota syyskesällä 2015 vaan pyrkivät tunteisiin vetoavilla valokuvilla vaikuttamaan ihmisten asenteisiin.

Todellisessa maailmassa elävät ihmiset joutuvat kohtaamaan utopististen maailmanparantajien haaveet ja niiden kariutumisen samalla, kun utopistinen maailmanparantaja vain jatkaa hyveellisyyden signalointiaan.

”Ääri-islamistien tekemiä terrori-iskuja on ollut Euroopassa liikaa, mutta pitkän aikavälin tarkastelussa maanosa ei ole minkään terrorismin tsunamin kohteena. Saksassa kuoli viime vuonna 22 ihmistä terrori-iskuissa.”

Taas valtamedian edustaja vähättelee terrorismia. Hän mainitsee vain Saksassa kuolleet ikään kuin Saksa olisi ainoa Euroopan maa, joka on kärsinyt terrorismista. Terrorismi on sitä paitsi vain jäävuoren huippu eikä ole läheskään ainoa syy vastustaa muslimien laajamittaista maahanmuuttoa.

Miksi muslimien maahanmuuttoa vastustetaan?

Mykkänen unohtaa turvapaikanhakijoiden tekemät rikokset, erityisesti väkivalta- ja seksuaalirikokset, joiden määrä on räjähtänyt syksyn 2015 jälkeen. Lisäksi Euroopan maiden veronmaksajat joutuvat pitkälti elättämään kasvavan muslimiväestön, joiden työllisyysaste on kauttaaltaan matala ja tukiriippuvuus suurta.

Ihmiset näkevät laajamittaisen muslimien maahanmuuton vaikutukset arjessaan turvattomuuden lisääntymisenä, kouluopetuksen laadun heikkenemisenä ja elinympäristön muuttumisena tunnistamattomaksi aiempaan verrattuna. Kehityksen nopeus on ollut huima ja saavutti lakipisteensä syksyllä 2015.

Vuosien varrella hyssyttelijät ovat kertoneet, kuinka muslimit sopeutuvat ja heidän suhteellinen väestönkasvunsakin talttuu kantaväestön tasolle. Todellisuudessa muslimit menevät nuorempana naimisiin ja tekevät enemmän lapsia kuin kantaväestö, eli sukupolvikierto on nopeampaa. Lisäksi naiset on usein alistettu synnyttäjän ja lasten kasvattajan rooliin, mikä pitää heidät pysyvästi poissa työmarkkinoilta. Sen sijaan, että katsottaisiin muslimien kokonaismäärää, kannattaisi tarkastella myös ikärakennetta, joka kertoisi Mykkäsen kaltaisille, että muslimien suhteellinen osuus nuoremmissa ikäluokissa on paljon suurempi kuin Mykkäsen mainitsema kuusi prosenttia.

Mykkänen melkein myöntää tässä jotakin:

”Muslimeihin ja muihin maahanmuuttajiin liittyviä ongelmia hyssyteltiin, koska ei haluttu leimata suurempaa kunniallisesti elävää väkijoukkoa. Mielestäni asioiden suhteellistaminen on vastuullista sekä reilua, ja kansanryhmien syyllistäminen yksilöiden virheistä väärin, mutta oheistuotteena on kylvetty epäluottamuksen siemen.”

”Asioiden suhteellistaminen” on valtamedian osalta tarkoittanut systemaattista asioiden kaunistelua, ongelmien peittelyä ja kantaväestön syyllistämistä. Tätä ihmiset joutuvat katsomaan televisiosta ja lukemaan lehdistä, jos he vielä vaivautuvat etsimään uutisia asiasta valtamedian sivuilta. Helsingin Sanomatkin on tässä pahasti myöhässä ja tullut vasta puolitiehen totuutta vastaan.

Lisäksi Mykkänen tyypilliseen vasemmistoliberaaliin tapaan sekoittaa yhteisö- ja yksilötason ilmiöt keskenään, ikään kuin se kunnollinen muslimi riittäisi oikeuttamaan muslimien massamaahanmuuton ja sen tuomat ongelmat, jotka pahimmillaan voivat tuhota eurooppalaisten valtioiden talouden ja vaarantaa eurooppalaisten kansojen olemassaolon pitkällä tähtäimellä.

Valtamedia jatkuvasti jättää huomiotta islamin aggressivisen perusluonteen ja ylivaltapyrkimykset. Se ei kysy, miksi maahan pitää päästää ihmisiä, jotka vihaavat isäntäyhteiskuntaa ja sen asukkaita, koska nämä eivät ole muslimeja eivätkä usko Allahiin. Valtamedia sen sijaan keskittyy islamin valkopesemiseen jokaisen terrori-iskun yhteydessä. Tekijä ei muka ollut kunnollinen muslimi ja hänellä oli mielenterveysongelmia.

Epäluottamus mediaa ja poliittista eliittiä kohtaan lisääntyy koko ajan. Tämä näkyy juuri tällä hetkellä mediassa paniikinomaisena Donald Trumpin mollaamisena, joka ei vaikuta millään tavalla muihin kuin tosiuskovaisiin.

Kun valtamedia ja eliitti kuorossa ylistävät muslimien tuomaa monikulttuurista rikkautta, kansalainen tuntee itsensä petetyksi. Luottamus Hesariin on mennyt jo aikoja sitten ja pettyneiden määrä sen kuin lisääntyy. EU:n ulkoasian ”kansankomissaari” Federica Mogherini totesi äskettäin:

”Mielestäni eurooppalaisten pitää ymmärtää, että tarvitsemme maahanmuuttajia taloudellisista syistä, koska väestö vähenee.”

Mogherini osoittaa tällä lausunnollaan, että hän on menettänyt täysin kosketuksensa todellisuuteen. Muslimiväestön huoltosuhde on niin alhainen, että se ei ratkaise ikääntymisen aiheuttamaa ongelmaa varsinkin, kun tulijoita ei oteta maahan tarpeen tai osaamisen perusteella vaan kaikki rajan yli päässeet saavat yleensä jäädä. Jos he eivät viranomaisen mielestä saa, he jäävät silti. Kylmä tosiasia on se, että suurin osa tulijoista on parhaimmillaan hyödyttömiä ja pahimmillaan merkittävä taloudellinen rasite eurooppalaisille yhteiskunnille.

Kirjoituksen loppupuolella itseään avarakatseisena kosmopoliittina pitävä Mykkänen yrittää ymmärtää myös vastapuolen näkökantoja mutta tekee sen ylenkatseella, kuten omasta ylivertaisuudestaan ja oikeassa olemisestaan vakuuttunut vasemmistoliberaali yleensä tekee:

”Se, mikä valtamedialla ja valtapuolueiden poliitikoilla on jäänyt huomaamatta on, että valtaosa ihmisistä ei jaa heidän maailmoja halaavaa elämäntapaansa. Suurin osa ihmisistä elää koko elämänsä kotimaissaan ja heille vieras on kerta kaikkiaan vierasta.”

Ylenkatse tulee esiin jälkimmäisessä virkkeessä. Mykkänen pitää muslimien maahanmuuton vastustajia takapajuisina juntteina. Tietyllä tavalla hän on oikeassa, koska muslimiväestön kasvu ja sen aiheuttamat ongelmat näkyvät ensimmäisenä kaikkein köyhimmillä asuinalueilla, joilta kantaväestön edustajat pakenevat monikulttuurisuuden lisääntymisen myötä. Yleensä ne, jotka kiihkeimmin kannattavat laajamittaista muslimien maahanmuuttoa, eivät joudu kärsimään sen lieveilmiöstä. Poikkeuksiakin toki on. Joulukuun alussa Afganistanista saapunut maahanmuuttaja raiskasi ja murhasi korkea-arvoisen EU-virkailijan tyttären.

Mykkänen ei kannata sitä, että valtapuolueiden edustajat ryhtyvät matkimaan populistien retoriikkaa vaan pitää sitä tuhon tienä:

”Järkevämpää olisi opetella, mitkä ovat vähemmistöjen lisäksi enemmistöjen kulttuurisiin marginaaleihin ajautuneiden ihmisten huolenaiheet, ja vastata niihin.”

Asia on niin, että Mykkänen ja hänen kaltaisensa edustavat sitä marginaalia. He luulevat edustavansa edistystä ja kaikkea hyvä, mutta saavat aikaiseksi vain tuhoa. Se tie on nyt loppuun asti kuljettu. Postmoderni filosofia foucaulteineen ei auta ymmärtämään todellisuutta vaan pelkästään selittämään selittelyä. Suurin syy vastustaa vasemmistoliberaalia politiikkaa on sen tuhoisat seuraukset.

Mykkänen tuntuu ajattelevan, että ongelma ratkeaa ymmärtämällä. Ei ratkea vaan se ratkeaa konkreettisilla teoilla, joihin vasemmistoliberaali ryhtyy vasta sitten, kun on pakko. Silloinkin se tapahtuu siksi, että oma isopalkkainen työpaikka on vaarassa. EU alkaa vasta nyt perustamaan maahantulokeskuksia Euroopan ulkopuolelle, vaikka Australian esimerkki toimivasta politiikasta on ollut tiedossa jo pitkään. Tähän saakka Australia on saanut osakseen moitteita tulijoiden ”ihmisoikeuksien loukkaamisesta”, vaikka Australia on onnistunut lopettamaan maahan pyrkivien hukkumiskuolemat lähes kokonaan.

Kuka todellisuudessa edustaa marginaalia?

Lopussa Mykkänen sentään myöntää vastentahtoisesti totuuden:

”Kuten Yhdysvalloissa saatiin viime vuonna todistaa, marginaaliksi luullusta voi tulla valtavirtaa, ja silloin enemmistön ja vähemmistön käsitteet heittävät kuperkeikkaa.”

Mykkäsen kaltaiset eivät koskaan ole olleet enemmistössä. Heillä vain on ollut valtaa yhteiskunnan eri instituutioissa kuten virkakoneistossa, mediassa, oikeuslaitoksessa ja veronmaksajan tukemissa järjestöissä. Mykkäsen edustama valtamedia on ollut se valheen moottori, joka on pitänyt pyörät öljyttyinä ja estänyt tapahtuneen kehityksen arvostelun.

Ihmisiltä ei ole koskaan kysytty, haluavatko he oikeasti monikulttuurista yhteiskuntaa ja laajamittaista muslimien maahanmuuttoa. Jos joku on ilmoittanut vastustavansa näitä, hän on heti saanut päällensä syytöksiä rasismista ja ksenofobiasta. Kun ihmiset laajemmin ymmärtävät, miten heitä on petetty ja miten heidän huolensa kuitataan ”vihapuheena”, silloin muutos voi tapahtua hyvinkin nopeasti. Pysyviksi luullut instituutiot kuten Euroopan Unioni alkavat horjua ja lopulta kaatuvat. Utopistinen maailmanparannus siirtyy vihoviimeiseen marginaaliin, jonne se tosiasiassa kuuluukin.