Huijaamalla rakennettu unioni

Euroopan Unionia ei koskaan rakennettu kerralla valmiiksi vaan se sai nykymuotonsa hiljalleen hivuttamalla ja salavihkaisesti. Jos Euroopan valtioiden parlamentit olisivat äänestäneet keskusjohtoisesta liittovaltiosta, Unionia tuskin olisi syntynyt etenkään nykyisessä jälkidemokraattisessa muodossaan.

Virallisessa EU:n historiankirjoituksessa EU:n ensimmäisenä virstanpylväänä esitetään Euroopan hiili- ja teräsyhteisö. Sen julkilausuttuna tavoitteena oli estää Saksaa enää koskaan käymästä sotaa Euroopassa. Todellisuudessa sen pääarkkitehti Jean Monnet tavoitteli ylikansallista päätöksentekoa ja sai tavoitteensa läpi. Hiili- ja teräsyhteisöstä tuli ensimmäinen kansainvälinen järjestö, jonka päätökset sitoivat jäsenvaltioita ilman erillistiä ratifiointia kansallisessa parlamentissa.

Euroopan puolustusyhteisö

EU-projektin historiaan mahtuu myös takaiskuja. Vuoden 1950 Korean sodan jälkeen läntisessä Euroopassa lisääntyi paine puolustusyhteistyötä kohtaan. Yhdysvallat halusi kommunismin torjunnan nimissä, että Saksa aseistettaisiin uudelleen. Euroopan maat suhtautuivat kuitenkin epäluuloisesti Saksan aseistamiseen muutoin kuin eurooppalaisessa viitekehyksessä. Siksi Ranskan silloinen pääministeri Rene Plevén ehdotti suunnitelmaa, jossa luotaisiin ylikansallinen eurooppalainen armeija.

Armeija oli tarkoitus luoda hiili- ja teräsyhteisön mallin mukaan ylikansalliseen päätöksentekoon perustuvaksi ja yhteisö sai nimen Euroopan puolustusyhteisö. Yhdysvallat ja kuusi Euroopan yhteisön alkuperäistä jäsenmaata hyväksyivät ehdotuksen. Sen mukaan viiden jäsenmaan asevoimat olisivat kansallisesti johdettuja, mutta Saksan asevoimat toimisivat puolustusyhteisön alaisuudessa.

Vielä 1950-luvun alussa integraation edistämismenetelmät eivät olleet kehittyneet alkuperäiseen muotoonsa. Integraatiohankkeen puuhamiehet Monnet ja Robert Schuman kuvittelivat voivansa edistää integraatiota demokraattisesti kansallisten parlamenttien kautta.

Euroopan puolustusyhteisö epäonnistui, koska hanke kaatui sitä innokkaimmin ajaneen maan eli Ranskan parlamentissa, jossa gaullistit pelkäsivät, että hanke heikentäisi Ranskan kansallista suvereniteettia, joka vielä tuolloin oli poliitikoille tärkeä asia. Lisäksi pelättiin Saksan uudelleenaseistautumisen vaaroja.

Funktionalismi integraation perustana

Hiili- ja teräsyhteisön menestyksen sokaisemina Monnet ja Schuman yrittivät haukata liian suurta palaa. Tämän jälkeen integraatiota ei enää edistetty avoimin kortein vaan salaa kabineteissa ja käyttämällä hyväksi eteen tulevia kriisejä. Toisaalta juuri tämän epäonnistumisen takia Euroopan Unionilla ei edelleenkään ole omia asevoimia.

Amerikkalainen yhteiskuntatieteilijä James Burnham kirjoitti vuonna 1941 dystooppisen klassikon ”Managerial revolution”. Siinä ennustettiin, että läntiset demokratiat kehittyisivät 1900-luvun toisella puoliskolla kohti ”ohjattua demokratiaa”, jossa varsinaiset päätökset tehtäisiin erilaisissa byrokraattisissa verkostoissa julkisuudelta salassa.

Burnhamin mukaan kansallisvaltiot eivät lakkaisi olemasta vaan jatkaisivat elämäänsä nimellisinä kansakuntina, joilla on itsehallinto mutta ei todellista suvereniteettia. Vaalit säilyisivät edelleen, koska niiden avulla hallitseva eliitti saisi tietoa kuluttajakansalaisen mieltymyksistä. Burnham ennusti, että politiikasta tulisi teatteria, jossa kaikista perusasioista yksimieliset ehdokkaat olisivat näennäisesti eri mieltä valeparlamenteissa, joiden päätökset tiedettiin etukäteen, koska niistä oli jo sovittu.

Monnet omaksui funktionalismin integroitumisen strategiaksi. Siinä yksittäisellä osa-alueella tapahtuva integraatio luo sivuvaikutuksena tarvetta integraatioon myös muilla osa-alueilla. Integraatio itsessään on vääjäämätön historiallinen prosessi eikä tavoiteltava asiaintila, johon yksittäisen valtion poliittinen ja teknokraattinen eliitti päätyisi. Monnet ymmärsi, että integraatio on hitaasti etenevä prosessi mutta sen vääjäämättömyys on mallin suurin heikkous. Integraatio ei kestä takaiskuja tai ainakaan liian montaa samaan ajankohtaan osuvaa epäonnistumista.

Saksalaisamerikkalainen hallintotieteilijä Ernst Haas kirjoitti Euroopan integraatiosta 60-luvun lopussa seuraavaa:

”Meillä ei ole vaihtoehtoa. Funktionalismissa meidän täytyy turvautua asteittaisuuteen ja kiertoteihin, jos haluamme integroida alueen. Funktionalistin, joka luottaa asteittaisuuteen ja kiertoteihin tavoitteen saavuttamiseksi, on valittava strategia, joka yhdistää kansanjoukot ja vieraannuttaa mahdollisimman vähän ihmisiä. Vain pienin askein ja ilman selkeää ja loogista päämäärää hän voi edetä oikeaan suuntaan. Koska jos hän ottaa liian suuria harppauksia, hän menettää monien kannatuksen.”

Näin olemme päätyneet nykyiseen Euroopan Unioniin, eli kansallisvaltioiden näennäisesti spontaanin yhteistyön takaa löytyy mantereen kattava supervaltio, jota on rakennettu pienin askelin ja joka on piiloutunut Brysselin byrokratian lukemattomille käytäville. Asioista on jo päätetty komission kokouksissa ja takahuoneissa vuosia ennen niiden kirjaamista paperille. Jäsenvaltioiden liikkumavara suhteessa tehtyihin päätöksiin jää käytännössä olemattomaksi.

Funktionalismin seuraukset

Luonnollisesti Euroopan yhdentymisen seurauksena kansallisvaltioiden valta omiin asioihinsa on vähentynyt. Silti on vaikea sanoa tarkalleen, missä yksittäisen kansallisvaltion valta päättyy ja missä Euroopan Unionin valta alkaa. Asioita ei johdeta yhdestä keskitetystä paikasta vaan ennemminkin kansallisvaltioiden suvereniteetti on ikään kuin haihtunut ja hajaantunut. Kenelläkään ei ole käsitystä, mihin se on kadonnut.

Toki EU:lla on tarkat säädökset siitä, miten komissiolla on aloiteoikeus lainsäädäntöön, josta Eurooppa-neuvosto keskustelee julkisuudelta piilossa. EU:n ministerineuvostolla on oma sanansa sanottava kuten myös EU-tuomioistuimella sekä monella muodollisella ja epämuodollisella toimielimellä. Lisäksi myös Euroopan parlamentti saa puuttua asiaan väittäen edustavansa 650 miljoonaa EU-kansalaista. Lopputulos on painajainen, jota kukaan ei oikeasti ohjaa ja jota kukaan ei kykene uudistamaan.

Sanotaan, että unionissa on ”demokratiavaje”. Sana vaje antaa ymmärtää, että kyse on tilapäisestä ongelmasta, joka voidaan tarvittaessa korjata lisäämällä demokraattista päätöksentekoa. Näinhän ei tietysti ole. Burnhamin analyysi teknokraattien johtamasta valtiosta pitää paikkansa. EU ei ole epädemokraattinen vaan demokratianvastainen. Sen koko olemus perustuu kansallisvaltioiden demokraattisen päätöksenteon vähentämiseen. Unionia ei voi muuttaa demokraattiseksi, koska unionilla ei ole omaa kansaa vaan useita kansakuntia, jotka eivät ymmärrä toistensa kieltä. Yli 600 miljoonan väkiluku tekee demokratiasta mahdottoman hallita.

Poliitikkojen tehtäväksi jää teeskennellä, että heillä on jotakin vaikutusvaltaa EU:n päätöksiin. Näin he yrittävät vakuuttaa epäluuloista äänestäjää hyväksymään hänen kannaltaan epäsuotuisia päätöksiä. Todellisuudessa valtavirran poliitikot eivät niinkään ole vastuussa äänestäjilleen vaan pelkästään osa EU-järjestelmää. Vaikka kansallisvaltioiden parlamenteilta on riisuttu valtaa, nekin ovat osa järjestelmää, kun ne toimivat kumileimasimina siunatessaan EU-tason päätökset.

George Orwell arvosteli vuonna 1964 Burnhamin teorioita ja sanoi, että teknokraattinen hallinto ei pysty pitämään itseään yllä, koska se on pohjimmiltaan suljettu järjestelmä, joka tuottaa liian keskinkertaisia toimijoita pystyäkseen pitämään yllä järjestelmää. Lisäksi ihmisten vapaudenkaipuu on etenkin modernin tiedonvälityksen aikakaudella liian suuri, jotta järjestelmä voisi pysyä pystyssä.

Jälkikäteen voi sanoa, että Orwell oli oikeassa ainakin ensimmäisessä kohdassa. EU:n johtoelimiin ei valita kansakuntiensa pätevimpiä edustajia vaan ennemminkin epäonnistuneita poliitikkoja. Lisäksi varsinainen johtopaikka menee yleensä merkityksettömän pikkuvaltion edustajalle, josta hyvänä esimerkkinä on EU:n komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker. Tätä viinaan menevää miestä ei voi myöskään pitää erityisen terävänä ajattelijana vaan hän olisi riittävän pätevä Luxemburgin kaupungin pormestariksi, kuten Ted Malloch sanoi. Junckerin mahdollinen seuraaja ei myöskään edusta maanosan terävintä kärkeä, sillä manttelia sovitetaan joidenkin tietojen mukaan Suomen entiselle pääministerille Jyrki Kataiselle. Lienee turha sanoa, että Junckerilla tai Kataisella tuskin olisi mahdollisuuksia tulla valituksi vaalien kautta.

Kansanäänestykset kaatavat unionin

Tämän kirjoituksen pääasiallisena lähteenä olevassa tekstissä Thierry Baudet kirjoitti, että kansanäänestykset ovat byrokraattisen hallinnon akilleen kantapää. Poliitikkojen on mahdotonta teeskennellä demokraattia, jos he sivuuttavat kansanäänestyksen tuloksen tuosta vain.

Takavuosina EU on erittäin hyvällä menestyksellä torpannut kansanäänestyksiä. Ranskan ja Hollannin äänestäjät kieltäytyivät vuonna 2005 hyväksymästä EU:n perustuslakia. Muutama vuosi myöhemmin sama perustuslaki hyväksyttiin Lissabonin sopimuksena. Tämän jälkeen hiljaiseloa kesti kymmenen vuotta, kunnes Kreikan säästöohjelma hylättiin kansanäänestyksessä. EU syrjäytti tuolloin pääministeri Papandreoun ja korvasi hänet säästöille myötämielisemmällä entisellä Euroopan keskuspankin varapääjohtaja Papademoksella.

EU-byrokratia ei kuitenkaan ole pystynyt kokonaan estämään kansanäänestyksiä tai neutralisoimaan niiden vaikutuksia. EU-kärsi toistaiseksi pahimman tappionsa, kun Britannian äänestäjät äänestivät EU-eron puolesta. Itse eroprosessi on vielä aloittamatta mutta EU:n edustajien käytös kertoo hämmennyksestä ja kyvyttömyydestä ymmärtää tapahtunutta.

Toisaalta Brexit luultavasti olisi saattanut jäädä tapahtumatta, mikäli EU ei olisi epäonnistunut kahdessa keskeisessä hankkeessaan. EU:n perustuslakihuijaus meni läpi ilman vastalauseita, koska EU:n keskeiset hankkeet eivät vielä vuonna 2005 olleet ajaneet karille.

Nyt ollaan tilanteessa, jossa yhteisvaluutta euron perusongelmat näkyvät talousvaikeuksina ja velkaantumisena euroalueen reuna-alueilla. Yhä useamman maan kansalaiset ymmärtävät yhteisvaluutan ja köyhtymisen välisen yhteyden. EU:n pelikirjan sivuilta löytyy ratkaisuksi yhteisvaluutan ongelmiin integraation syventäminen eli tulonsiirrot rikkaammista EU-maista köyhempiin. Tässä onkin edistytty mutta uskallus ei ole riittänyt täysimittaiseen tulonsiirtounioniin.

Pakolaiskriisissä EU-ratkaisu Balkanin halkijuoksuun oli turvapaikanhakijakiintiöt. Äänestys asiasta ei ollut yksimielinen, vaan läntisen Euroopan maat pakottivat Lissabonin sopimuksen mukaisella äänniemmistöllä niskoittelevat itäisen Euroopan maat kiintiöjärjestelmään. Käytännössä kiintiöitä ovat noudattaneet vain muutamat maat näiden mukana Suomi. Läntisen Euroopan maat voisivat kiristää Puolaa, Unkaria, Tshekkiä ja Slovakiaa EU-tukien menetyksellä, jos ne haluaisivat. Näin ei luultavasti tapahdu, koska riski unionin hajoamisesta olisi liian suuri.

EU on nyt tilanteessa, jossa sen olemassaolo on ensimmäistä kertaa oikeasti vaakalaudalla. Sen keskeiset toteemit eli yhteisvaluutta ja Schengenin sopimus eivät ole kestäneet vaikeuksia. Yhteisvaluutta toimisi, jos euroalue olisi homogeeninen. Schengenin sopimuskin olisi vallan mainio, jos ulkorajoja valvottaisiin eikä hallitsematon maahantulijavirta pääsisi vapaasti liikkumaan rajattoman unionin sisällä.

Kriisin syvetessä EU:lta puuttuu johtajuutta. Järjestelmä on lisäksi sellainen, että kukaan ei varsinaisesti johda järjestöä. Ehkä George Orwell oli oikeassa, kun hän sanoi teknokraattivaltion muodostavan suljetun silmukan, joka tuottaa liian heikkoja johtajia, jolloin järjestelmä ei kykene pitämään itseään kasassa. EU:lla ei myöskään ole armeijaa, joka pakottaisi ihmiset tarvittaessa tottelemaan.