MV-lehden (aiemmin
mitavittua.fi) suosio on herättänyt valtamedian
norsunluutornissaan. Luonnollisesti uuden kilpailijan uskottavuutta
pyritään horjuttamaan. Katsotaan, miten ”vastuullisen
journalismin” lipunkantajat onnistuvat tässä.
Yle
Veronmaksajan
rahoittama Yleisradio yrittää valistaa lukijaa. Tämä tehdään
selittämällä asia tyhmille ihmisille opettajamaiseen tyyliin.
Otsikolla ”Valheenpaljastaja:
Uutista on helppo matkia” Yle valistaa:
”Verkon
lukemattomat satiiri-, salaliittoteoria-, propaganda- ja
huijaussivustot osaavat pätevästi esittää uutisjournalismia,
mutta eivät ole sitä.”
Tähän voisi sanoa
ilkeästi, että kyllä Ylekin osaa harrastaa propagandaa. Miten
muuten voidaan selittää Ylen loppumaton tarve esittää
historiadokumentteja natseista? Miksi noin 13 vuoden jakso
historiassa tarvitsee enemmän lähetysaikaa kuin koko muu
maailmanhistoria?
MV-lehden
tarjonnasta kenenkään ei tarvitse maksaa. Sen sijaan Ylen 480
miljoonan euron tuotantokustannuksiin osallistuu jokainen
suomalainen veronmaksaja. Miksi jättiläinen lähtee ampumaan yhden
miehen toimittamaa sivustoa tykillä?
Yle luonnehtii
MV-lehteä feikkisivustoksi ja yrittää näin mitätöidä kaikki
lehden jutut palturina:
”...suomalainen
Mitä vittua -sivusto (vastedes tässä tekstissä
MV), joka yhdistelee keksittyjä "uutisia", huhuja,
huuhaata ("ruokasooda parantaa syövän") ja
salaliittoteorioita (erityisesti WTC-iskuihin liittyviä).”
Tuossa ei kuitenkaan
ole kerrottu lehden olennaisesta sisällöstä mitään. Yle
harrastaa kirsikanpoimintaa, kun se mainitsee vähän ennen viime
joulua julkaistun ruokasoodajutun.
Tämä uskottavuudeltaan kyseenalainen uutinen edustaa ns.
vaihtoehtoista lääketiedettä ja tällaisia juttuja on netti
pullollaan. Miksi Yle ei uutisoi Subtv:n ennustajaohjelmasta, jossa
ennustajat kertovat tulevaisuuden tarot-kortteja selaamalla kolmen
euron minuuttihintaan? Ylen juttu julkaistiin
Kuningaskuluttaja-nimikkeen alla.
Yle jatkaa:
”Sillä ei
tietenkään ole mitään tekemistä journalismin kanssa, eikä
mihinkään sen julkaisemaan pidä mennä luottamaan.”
Sama pätee
Yleisradion omaan uutisointiin. Tietyissä asioissa sen uutisoinnin
totuudenmukaisuus pitää tarkistaa muista lähteistä mm. MV-lehden
sivuilta. Esimerkiksi tämä
uutinen on jo salaeditoitu sen jälkeen, kun ei ollut itsestään
selvää, että somalipojan väitetty yliajaja olisi
kantasuomalainen. Ylen ja muut poliittisesti korrektit valtamediat
uutisoivat kissan kokoisin kirjaimin, jos näyttääkin siltä, että
maahanmuuttaja on joutunut kantasuomalaisen rikoksentekijän uhriksi.
Jos asetelma on toisin päin, rikoksentekijän tausta pääsääntöisesti
piilotetaan. Juuri tähän perustuu MV-lehden suosio, ja tämäkös kismittää suomalaista valtamediaa.
Turun Sanomat
Turun Sanomat ei
suoraan saarnaa vaan valistaminen jää auktoriteettina toimivan
THL:n tutkimusprofessori Hannu Lauerman tehtäväksi. Lauerma on
huolissaan valesivustojen vietävissä olevista ihmisistä:
”Jos jutut ovat
hyvin luettuja, ongelmaksi riittää se, että yksi kymmenestä
uskoo. Meillä löytyy suuri joukko vietävissä olevia ihmisiä.”
Jos ihmiset nielevät
”valeuutisten” välittämän sisällön, seuraukset voivat olla
vakavat:
”Seuraukset ovat
ikäviä, jos hoitoja jätetään käyttämättä tai väkivalta
lisääntyy, kun synnytetään mielikuvia vaarallisista
kansanryhmistä, vaikka pitäisi kiinnittää huomiota vaarallisiin
yksilöihin.”
Lauerma lisäsi
sanoo, että koulutetutkin ihmiset ovat taipuvaisia uskomaan
disinformaatiota, jos se myötäilee omia ennakkoluuloja ja
maailmankatsomusta:
”Tämä näkyy
jopa hyvin koulutetuilla ihmisillä, joiden luulisi olevan kykeneviä
kriittiseen ajatteluun. Uutinen, joka joko pönkittää omaa
maailmankuvaa tai herättää huolta, se tyypillisesti nielaistaan
yllättävän helposti ja vailla kritiikkiä.”
Hän myös kertoo,
mistä luotettavat uutiset tunnistaa:
”Ihmiset ovat
jossain määrin tottuneet siihen, että jokainen, joka asiasta
kertoo, vasta siitä omalla nimellään ja maineellaan. Kun jutussa
on kirjoittajan oikea nimi mainittuna, ollaan todennäköisemmin
tekemisissä totuuden kanssa.”
Valistunut
internetin käyttäjä tietää, että asia ei ole näin
yksioikoinen. Lauerma ja ”vastuullinen” media haluavat tietysti
uskotella tätä ”totuutta” lukijoilleen, mutta he ovat väärässä.
Lauerma on
valtamedian tavoin enemmän huolissaan kuvitelluista kuin
todellisista rikoksista:
”Tietyillä
maahanmuuttajaryhmillä on isompi rikosriski kuin muilla, mutta on
äärimmäisen absurdia, jos kostoksi tarkoitetun pahoinpitelyn
kohteeksi joutuu viaton henkilö, jolla on tekijän kanssa
samanlainen ihonväri tai joka on lähtöisin samasta viiteryhmästä.”
Lauerma ja
valtamedia eivät halua uskoa, että ihmiset pystyisivät
käsittelemään todenmukaista tietoa. Taustalla on myös poliittinen
näkökulma. Jos ihmiset ymmärtävät monikulttuurisen yhteiskunnan
todellisuuden, he eivät välttämättä pidä sitä tavoittelemisen
arvoisena asiana. tavoitteena. Lauerman kaltaisten ansiosta MV-lehti
elää ja voi hyvin.
Sekä Yle että
Turun Sanomat uskovat, että ihmiset voi parhaiten karkottaa
MV-lehden sivuilta saarnaamalla heille oikeaa totuutta ylhäältä
päin. Näinhän ei asia tietystikään ole vaan MV-lehti menettää
lukijansa, jos sen sisältö lakkaa kiinnostamasta. Internetiin
mahtuu monenlaista sivustoa eikä valtamedialla ole mitään
monopolia määrittää, mikä sivusto on asiallinen ja mikä ei.
Ihmiset luottavat
valtamediaan historiallisista syistä. Maine on ansaittu menneinä
vuosikymmeninä mutta todellisuudessa luottamus pitää ansaita joka
päivä aina uudelleen. Sanomalehtien laskevat levikkiluvut kertovat,
että halukkaita maksajia on vuosi vuodelta vähemmän. Toimiala on
murroksessa ja uusille toimijoille on todellakin tilaa. Melko
kevyellä otteella toimitetun MV-lehden suosio kertoo tästä.
Helsingin Sanomat
Yllättäen
Helsingin Sanomilta ja hallintopäällikkö Jaakko Lähteenmaalta
löytyy rohkeutta myös varovaiseen
itsekritiikkiin:
”Sosiaalinen media
asettaa tiedotusvälineiden pidättyvälle uutisointilinjalle
uudenlaisia paineita. Rikoksentekijöiden henkilöllisyydet ja
kasvokuvat leviävät keskustelupalstoilla kulovalkean tavoin
samalla, kun media puhuu vain nuorten miesten joukosta. Kun
kahvipöytäkeskustelut ja uutisten maailma eivät kohtaa, voi syntyä
epäluottamusta ja epäilyjä tarkoituksellisesta pimittämisestä.”
Tuohon korjaisin
vain, että pimittäminen on tarkoituksellista ja tietoista. Se
perustellaan journalistin ohjeilla mutta liittyy usein poliittiseen
korrektiuteen ja siihen, että rikoksentekijän tausta jätetään
kertomatta, koska pelätään kuviteltua vähemmistön edustajiin
kohdistuvaa vastareaktiota.
Lähteenmaa toteaa
lopuksi:
”Median ei pidä
vastata nettikeskustelujen nimimerkkien huutoon, mutta jos
Journalistin ohjeet ja Julkisen sanan neuvoston tulkinnat estävät
asiallista keskustelua, niitä on päivitettävä.”
Journalistin
ohjeiden päivitys ei riitä. Media-alan on pystyttävä
käsittelemään ikäväkin totuus ajattelematta liikaa totuuden
julkistamisen seurauksia. Lukijoiden aliarvioinnin on loputtava, jos
valtamedia haluaa pitää hupenevat lukijansa.
Media-alan
kannattaisi myös pysähtyä miettimään, millaisia ihmisiä se
palkkaa toimittajiksi. Tampereen yliopiston broileritehtaan tuotteet
noudattavat kyllä journalistin ohjeita ja omaavat jo valmiiksi
oikeat, poliittisesti korrektit mielipiteet. Seppo Heikinheimo
siteerasi Mätämunan
muistelmat -kirjassaan edesmenneen päätoimittaja Keijo
Kylävaaran lausumaa vuodelta 1980:
”Parasta
toimittaja-ainesta ovat huonosti sopeutuvat ja rähinöintiin
taipuvaiset yksilöt.”
Heikinheimo joutui
uransa aikana kohtaamaan 1970-luvulla puhaltaneen
vasemmistovirtauksen. Missä ovat ne nykytoimittajat, jotka
suhtautuvat poliittisesti korrektiin monikulttuuriaatteeseen samalla
tavalla kuin Heikinheimo Neuvostoliiton kritiikittömään ihailuun?