Milloin Suomeen saadaan sharia?

Kun noin kuukausi sitten kommentoin HS:n suomalaisia sharia-sovittelulautakuntia myönteiseen sävyyn kuvaavaa artikkelia, en arvannut, että näiden sovittelulautakuntien virallistaminen olisi vain ajan kysymys. Noin vuosi sitten pidin sharian hyväksymistä osaksi lainsäädäntöä monikulttuurin loogisena huipennuksena.

Kun perustamatta jääneen Suomen Islamilaisen Puolueen puheenjohtaja Abdullah Tammi kommentoi sharia-lakia sanoin ”Sehän olisi mahtavaa”, suomalaisissa tiedotusvälineissä nousi pienimuotoinen kohu. Tammi joutui puolustamaan näkemyksiään Arto Nybergin keskusteluohjelmassa ja maahanmuutto- ja eurabiaministeri Astrid Thors piti shariaa islamin vastaisena. Valtiovallan edustajat ministeri Thors etunenässä vaativat jopa Tammen puolueen kieltämistä.

Lisää monikulttuuria

Siksi on hieman yllättävää (tai oikeasti ei ole), kun Suomen tunnetuin imaami Khodr Chehab melko avoimesti puhuu sharia-tuomioistuinten virallistamisen puolesta Suomen evankelisluterilaisen kirkon ylläpitämällä pod.fi -sivustolla. Chehab kommentoi Britanniassa virallisen aseman saaneita sharia-tribunaaleja:

”Britannian malli on mielestäni hyvä asia.”

”...Silloin jokainen on vapaa valitsemaan sen mukaan, mikä on itselle hyvä systeemi. Se on monikulttuurisempi, avarampi. On vaikea sanoa suoraan tarvittaisiinko Suomeen virallisempaa shari´a –järjestelmää. Ainakin silloin tarvittaisiin hyvät sovittelijat käsittelemään asioita. Oma uskonto pitäisi ymmärtää hyvin ja tuntea myös Suomen lakia.”

Chehab tuntuu tietävän, mistä naruista kannattaa vetää. Sharia tuo Suomeen lisää monikulttuuria eli Presidentinlinnan itsenäisyysjuhlien vakiovieras vetoaa valtion viralliseen ideologiaan edistääkseen omia tavoitteitaan.

Mitään ei tietysti vaadita vaan annetaan ymmärtää. Chehab myös kertoo totuuden islamista:

”Islaminusko liittyy joka elämän alueeseen. Shari´aan kuuluu kaikki, koko elämä.”

Itse olen toistanut tätä samaa koko tämän blogin olemassaoloajan. Islam on kokonaisvaltainen uskonnollispoliittinen oppijärjestelmä, joka kattaa kaikki elämänalueet. Islam ei siis ole länsimaisessa mielessä uskonto. Siksi sille ei myöskään pidä antaa uskonnon asemaa vaan sitä on kohdeltava ja arvosteltava ekspansiivisena poliittisena ideologiana. Sharia koskee myös ei-muslimeja, joiden on "kunnioitettava" islamia. Islam taas kunnioittaa vain itseään.

Chehabin seuraava lause kuvastaa hyvin islamin suhtautumista vääräuskoisen kansallisvaltion instituutioihin:

”Joskus Suomen laki on samanlainen kuin meidän lakimme. Jos ei halua tyytyä Suomen lakiin, voi muuttaa pois. Toinen keino on, jos Suomen lakien sisällä saa toimia islamin lakien mukaisesti.”

Suomen laki siis ei ole ”meidän” laki eli sharia-laki ajaa Suomen lain yli. Toki Chehab toivoo, että hänen edustamansa yhteisö saisi toimia omien lakiensa mukaan Suomen lain sisällä. Joidenkin mielestä tämä voisi jopa olla hyvä asia, mutta silloin suljettaisiin silmät sharian epätasa-arvoiselta ja länsimaisten oikeusperiaatteiden vastaiselta luonteelta.

Suomen oikeuslaitos on itse asiassa jo soveltanut ja soveltaa parhaillaan sharian jumalanpilkkaa koskevia säädöksiä. Jussi Halla-aholle odotelllaan tuomiota profeetta Muhammadin pilkkaamisesta, vaikka Halla-ahon lausunnot profeetan suhteessa 9-vuotiaaseen Aishaan olivat islamilaisten lähteiden mukaisia.

Vastauksena otsikon kysymykseen ennustan, että ”sovittelulautakunnat” virallistetaan Suomessa vuoden sisällä. Alaikäisten avioliittoja koskevista lausunnoistaan huolimatta Khodr Chehab nähdään Tarja Halosen vieraana Presidentinlinnassa 6.12.2009.

Muovivasara

Koska aiempi vasaralogo aiheuttaa joissakin aggressiivisia mielleyhtymiä, olen vaihtanut logoksi kauniin keltavihreän muovivasaran. Blogi on siis ottanut askeleen kohti suvaitsevaisuutta, moniarvoisuutta ja ihmisarvon kunnioittamista.

Kiihotus ja tuomio

Jyrki Virolainen oli blogissaan kommentoinut kirjoitustani Jälkinäytös.

”Vasarahammer ei itse todellakaan sorru minkäänlaiseen pykälänikkarointiin, vaan askartelee vasaroineen "isojen kysymysten" kimpussa; koko helkkarin laki on väärä ja se on moukaroitava palasiksi! Minusta mielipidekirjoittajat kyllä oikein hyvin itse tietävät, mitä saa kirjoittaa ja mitä ei, kunhan vain käyttäisivät tervettä maalaisjärkeä. ”

Olen seurannut Mika Illmanin ristiretkeä sananvapautta vastaan siitä asti, kun Mikko Ellilä kertoi vähemmistövaltuutetun tutkintapyynnöstä, joka koski hänen kirjoitustaan ”Yhteiskunta koostuu ihmisistä”. Sen ja myöhempien ”sananvapausrikoksia” koskevien oikeustapausten perusteella olen päätynyt käsitykseen, että virhe tehtiin jo silloin, kun laki kiihotuksesta kansanryhmää vastaan laadittiin.

Siitä lähtien oli vain ajan kysymys, milloin Mika Illmanin kaltainen mies alkaa hyödyntämään lain koko potentiaalia. Kiihotus kansanryhmää vastaan on uhriton rikos, josta ei voida edes osoittaa mitään konkreettista haittaa kenellekään. Lisäksi rikoksen toteaminen edellyttää subjektiivista harkintaa, jonka lopputulos on enemmän harkitsijan omista asenteista kuin teon laadusta kiinni.

Miten muka kirjoitus olisi yhtään loukkaavampi, jos se on tehty loukkaamistarkoituksessa, verrattuna siihen, että kirjoittaja tekisi sen piloillaan? Kanadalainen Ezra Levant joutui Ihmisoikeuskomission kuultavaksi, kun hän oli julkaissut Muhammad-pilakuvat toimittamansa Western Standard -lehden sivuilla. Ihmisoikeuskomission virkailija kysyi Levantilta, missä tarkoituksessa kuvat julkaistiin. Kysymys ja Levantin vastaus on nähtävissä oheisella videolla.

Mika Illmanin väitöskirjan yksi tavoite on venyttää lain tulkintaa siten, että pienimmästäkin kansanryhmien välisestä vertailusta tulisi rikollista. Illman on lisäksi avoimesti myöntänyt Akkusatoori-lehdessä vuonna 2005:

”Tuskin millään rikosoikeuden lohkolla lainkäyttäjälle on jätetty yhtä paljon harkintavaltaa kuin sananvapausrikosten alueella.”

Demokraattisesti hallitussa valtiossa oikeuslaitoksen tehtävänä ei ole säätää lakia tuomioistuimessa eikä varsinkaan venyttää sanamuodoltaan epämääräisen lain tulkintaa. Illman sen sijaan avoimesti pyrkii tähän. Valitettavasti hänen toimintaansa on nykyisen lain puitteissa vaikea pysäyttää, vaikka mielestäni olisi oikeuslaitoksen arvovallan kannalta parasta, että Mika Illmanin ristiretki ajaisi karille mahdollisimman pian.

Järkevässä yhteiskunnassa Jussi Halla-ahon ei tarvitsisi puolustella kirjoitustaan tuomarin edessä vaan normaalissa julkisessa keskustelussa, jossa hänen kirjoituksensa ansiot ja puutteet tulisivat esille.

Lisäksi Halla-ahon tapauksessa kiihotuslakia on käytetty poliittiseen kiusantekoon, mitä Vihreiden Naisten tekemä tutkintapyyntö mitä suurimmassa määrin edusti. Laista on harvinaisen vähän hyötyä kenellekään etenkin niille ryhmille, joiden puolustamiseksi laki on kulttuurimarxistisessa hengessä laadittu. Vain kiusantekijät saavat ilmiannnostaa hetkellisen tyydytyksen.

Tuomio ei lisäksi poista tekstiä internetistä, vaan poistettavaksi määrätty teksti säilyy käytännössä ikuisesti ja leviää jopa laajemmalle Streisand-efektin vaikutuksesta.

Virolainen löytää kuitenkin perusteluja laille kirjoituksensa kommenttiosastossa:

”Muslimit ja somalit sen sijaan ovat vähemmistöihin kuuluvia kansanryhmiä, joiden syrjintää ja loukkaamista Suomikin on sitoutunut vastustamaan myös kv. Ihmisoikeussopimuksissa.”

Tätä perustelua Illman ja muut ”ihmisoikeuksien” puolustajat käyttävät. Ihmisoikeudet kuitenkin muuttuvat irvikuvakseen siinä vaihessa, kun niitä käytetään keppihevosena epämiellyttävien mielipiteiden vaientamiseen kansalaisen perusoikeuksia polkemalla. Tästä ovat esimerkkinä sekä Suomen ”sananvapausrikokset” että kanadalaisten ihmisoikeuskomissioiden toiminta.

Perustuslain takaaman sananvapauden tulisi olla vahvempi kuin Rikoslaissa määritetty kiihotus kansanryhmää vastaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että vain törkeimmät tapaukset eli suorat kehotukset väkivaltaan olisivat rangaistavia. Tähän taas ei edes tarvita mitään kiihotuslakeja vaan tekoa voidaan käsitellä yllytyksenä väkivaltaan.

Jos lakia käytetään herkästi loukkaantuvien erityisryhmien suojeluun, ajaudutaan tilanteeseen, jossa laki ei enää olekaan sama kaikille. Lisäksi ihmisen asema lain edessä on riippuvainen hänen edustamastaan ryhmästä. Valkoihoinen kantaväestöön kuuluva heteromies ei käytännössä voi vedota syrjintäpykäliin.

Virolaisen toinen perustelu kiihotuslain ja Jussi Halla-ahon tuomion puolesta on ihmisten holhoamista pahimmillaan:

”Vaikka Jussi Halla-aho ei ole rasisti, tulee toki ottaa huomioon, että hänen blogillaan on ollut tuhansia, ilmeisesti kymmeniä tuhansia, lukijoita. Näiden joukossa on varmuudella myös rasisteja sekä pienellä manipuloinnilla helposti rasismiin taipuvia ihmisiä. ”

Ensinnäkin sana rasisti on muuttunut niin epämääräiseksi käsitteenä ja kulunut leimakirveskäytössä, että se vastaa käytännössä 70-luvulta tuttua käsitettä ”neuvostovastainen”. Virolainen jatkaa:

”Nämä ei -älyköt lukijat voivat hyvinkin kiihottua (entisestään) Jussi sanottujen tekstinpätkien johdosta. Tämä voi lisätä rasismia Suomessa ehkä merkittävästikin, sillä, kuten sanottu, Jussilla on paljon näitä ns. opetuslapsia.”

Tämä on täysin spekulatiivista eikä Virolaisella ole mitään näyttöä väitteensä tueksi muuta kuin Jussin ns. opetuslapset, jotka ovat olemassa vain Virolaisen omassa mielikuvituksessa. Minusta Suomen nykyinen turvapaikkapolitiikka lisää rasismia moninkertaisesti enemmän kuin Jussin kirjoitukset yhteensä. Ja myös se, että Jussi viedään kirjoituksistaan oikeuteen, tekee omalta osaltaan rasisminvastaisesta taistelusta naurettavaa.

Virolainen lisäksi moittii allekirjoittanutta huumorintajuttomaksi tosikoksi. Olen aina noudattanut ikivanhaa news-etiketin periaatetta:

”Sarkasmi on vaativa tyylilaji. Mikäli et hallitse sitä, voi yrityksesi olla huvittava tai sarkastinen muuttua kirjoitettuna veriseksi loukkaukseksi. Kun äänenpaino ja ilmeet eivät ole tukemassa lausetta, sen merkitys muuttuu helposti.”

Virolaisen oma yritys huumorin saralla kompastui tuohon. Asiatekstin sekaan ei kannata sotkea hauskoja juttuja, koska ne ovat usein hauskoja vain kirjoittajan itsensä mielestä.

Sananvapaus ja muttamiehet

Rikon tekemäni lupauksen ja kirjoitan Jussi Halla-ahon tämänpäiväisestä oikeudenkäynnistä. En kuitenkaan käsittele oikeudenkäynnin farssimaista kulkua, koska se lienee useimmille tullut jo selväksi. Sen sijaan käsittelen nimimerkki IDA:n tavoin joitakin reaktioita oikeudenkäyntiin.

Muttamies

Muttamies (engl. buttman) on sellainen, joka periaatteessa kannattaa sananvapautta mutta ei sitä tavallista vaan ”vastuullista” sananvapautta. Näin toteamalla muttamies osoittaa olevansa korkeammalla tasolla kuin tavallinen rahvas, jonka edustajat joskus ilmaisevat mielipiteensä suoraan ja kiertelemättä.

Vihreän Langan kolumnisti ja kirjailija Jarkko Tontti on tyypillinen muttamies. Hän on myös sananvapausjärjestö Suomen Penin varapuheenjohtaja. Uusi Suomi -verkkolehti julkaisi artikkelin, jossa Tontti kommentoi Halla-ahon oikeudenkäyntiä. Jarkko Tontti osoittaa olevansa muttamies seuraavalla kommentillaan:

”Niin tärkeä ihmisoikeus kuin sanavapaus onkin, täytyy harkita ja punnita kommentteja.”

Niinpä niin. Olen lukenut useita Halla-ahon tekstejä ja muutaman Tontin kolumnin. Minusta Halla-aho ainakin punnitsee ja perustelee näkemyksensä huomattavasti paremmin kuin Jarkko Tontti. Googletin pikaisesti yhden Vihreän Langan artikkelin, jonka perusteella itse kukin voi miettiä, miten perusteltuja mielipiteitä Tontti laukoo.

Minusta Tontin mielipiteet kertovat ihmisestä, joka on vakuuttunut omasta moraalisesta erinomaisuudestaan ja jolle oman erinomaisuuden todistelu itselle ja muille tuo elämään sisältöä. Sananvapauden keskeisistä ongelmista Tontilla on vakaa käsitys:

”Tontille sananvapaus on sydämen asia. Hän kuuluu Suomen Peniin, eli toimittajien, kääntäjien ja kirjailijoiden sananvapausjärjestöön. Tontti kannattaa lämpimästi Penin piiristä lähtenyttä ajatusta, jonka mukaan kunnianloukkausrikos pitäisi poistaa kokonaan laista. Kunnianloukkausta käytetään liian usein tekosyynä, kun joku haluaa rajoittaa toisten ilmaisunvapautta.”

Toisin kuin kiihotuksessa kansanryhmää vastaan kunnianloukkauksessa on selkeä asianomistaja eli rikoksen uhri, jolle kunnianloukkaus on saattanut aiheuttaa konkreettista haitta eli muutakin kuin loukatut tunteet. Esimerkiksi Jussi Halla-ahon oikeudenkäynnissä ei ollut yhtään asianomistajaa paikalla, koska jutun esitutkinta sai alkunsa Vihreiden naisten rikosilmoituksesta ja jatkui, kun valtakunnansyyttäjänvirastossa päätettiin käydä läpi Halla-ahon koko tuotanto ja etsiä sieltä jotakin tarpeeksi kiihottavaa.

En myöskään pidä taiteilijan ilmaisunvapautta niin tärkeänä kuin poliittista sananvapautta. Sitä paitsi kunnianloukkauksesta kovimman tuomion on Suomessa saanut kansantaiteilija Seppo Lehto. En ole kuullut Tontin sanallakaan puolustaneen Seppo Lehdon ilmaisuvapautta tai kauhistelleen tämän saamaa kahden ja puolen vuoden ehdotonta vankeustuomiota.

Jarkko Tontti kannattaa siis sananvapautta silloin, kun se kuuluu hänenlaisilleen hyville ja omasta mielestään fiksuille ihmisille. Hän ei kannata sananvapautta ihmisille, jotka voivat käyttää sananvapautta väärin. Suomeksi sanottuna Jarkko Tontti ei kannata sananvapautta lainkaan. Hänelle sananvapauden puolustaminen on vain itsensä toteuttamista ja oman erinomaisuuden esittelyä. Jarkko Tontti on moraaliposeeraaja.

Olkiukko ja hurskastelua

Palataan Uuden Suomen artikkeliin, jossa Jarkko Tontti ilmaisee oman käsityksensä maahanmuuttokritiikin sisällöstä:

”Jos olen oikein Halla-ahon ja hänen kannattajiensa näkökantaa ymmärtänyt, he perustavat maahanmuuttokritiikkinsä esimerkiksi siihen, että muodollisesti muslimi toteuttaisi Halla-ahon ja hänen kannattajiensa Koraanista löytämiä ohjeita automaattisesti ja aina omassa elämässään. Näin ei onneksi ole.”

Tuo väite on olkiukko eli siinä pelkistetään islam-kritiikki karikatyyriksi, joka kumotaan yksinkertaisella toteamuksella. Tontin käsitys voi perustua tahalliseen tai tahattomaan väärinymmärrykseen. Kumpikaan vaihtoehto ei kerro hyvää väitteen esittäjästä.

Tonttia itseään on arvosteltu, kun hän on väittänyt Raamatun ”tursuavan vihapuhetta”. Uusi Suomi siteeraa Tonttia:

”Sitä ei voi käydä kieltämään, että Koraani ja Raamattu sisältävät hätkähdyttäviä väitteitä.”

”Jokaisen kristyttynä itseään pitävän olisi syytä pohtia Raamatun sisältämiä väitteitä.”

Tontin pinnallisen ja luvalla sanoen sivistymättömän uskontokritiikin voi käydä lukemassa täältä. Silti Tontti kehtaa Uuden Suomen artikkelissa hurskastella:

”Uskontoja ja maailmankatsomuksia täytyy kritisoida perustellulla tavalla.”

En kutsuisi Jarkko Tontin kolumnia perustelluksi kritiikiksi. Tontin jutussa lähinnä arvostellaan sitä, että Isä Mitron edustama Ortodoksinen kirkko ei noudata modernin vasemmistoliberalismin pyhää täydellisen syrjimättömyyden periaatetta (eli Tontin oman uskonnon tärkeintä opinkappaletta).

Todellisuudessa Jarkko Tontin banaali kolumni ei edes ansaitse syytettä, koska siinä esitetyt käsitykset paljastavat kirjoittajan ymmärryksen puutteen (tai tahallisen väärinymmärryksen) liian selkeästi. Nettikielellä Tontin räpellystä voisi kutsua nimityksellä ”surkea provo”. Harva viitsii moisesta provosoitua.

Elitismiä

Vihreä sananvapauden puolustus edustaa siis pelkkää elitismiä. Itse itsensä sivistyneiksi keskustelijoiksi korottaneet kannattavat omaa ”vastuullista” sananvapautta mutta eivät oikeutta ilmaista vääriä mielipiteitä ainakaan väärällä tavalla. Tontin kaltainen elitisti on myös Halla-ahon ilmaisutapaa usealla foorumilla arvostellut nimimerkki Surreal, joka Helsingin Sanomien Halla-aho -uutisen keskustelussa toteaa:

”...Taito missä Jussi Halla-aho on kunnostautunut, ja minkä hän on uskonut itselleen oikeudellisen suojan takaavan, vaikka kirjoituksiensa sisällöllisessä hengessä rikkookin kansanryhmiä vastaan kiihottamista koskevia lakipykäliä vastaan.

Sivistyneen ja juridisesti johdonmukaisen järjestelmän tulee nähdä tällaisen "olen rikollinen olematta kuitenkaan rikollinen" -savuverhon lävitse ja annettava tuomionsa johdonmukaisesti.”

Surrealin kritiikkiä on vaikea pelkistää, mutta arvostelu kohdistuu pääasiassa Halla-ahon käyttämiin kärjekkäisiin ilmaisuihin ja artikkeleiden mustaan huumoriin. Surrealin mielestä Halla-ahon pitäisi miedontaa ilmaisuaan ja sanoutua irti vähemmän sivistyneistä kannattajistaan, jotta maahanmuuttokritiikki valtavirtaistuisi.

Kuitenkin surrealin yllä siteerattu kommentti edellyttäisi totalitaarista ajatuspoliisia. Nimittäin mikään muu ei pysty näkemään surrealin kuvaaman savuverhon läpi. On huomattavasti vähemmän vaarallista sallia laaja sananvapaus ja tuomita faktoihin perustumattomat mielipiteet vapaassa julkisessa keskustelussa kuin tutkia mielipiteiden kiihottavuutta käräjäoikeudessa.

Jälkinäytös

Tiistaina 25.8. klo 9.00 Helsingin käräjäoikeus päättää, saako Jussi Halla-aho tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta artikkelistaan ”Muutama täky Illmanin Mikalle”.

Olen itse jo puhaltanut jutusta suurimmat ilmat, kun syyteharkinnan tulos julkistettiin. Jukka Hankamäki kirjoitti asiasta kirjoituksen ”Viimeinen voitelu”, jossa syytteen mielettömyys perusteltiin erittäin hyvin. Hankamäellä on oma käsityksensä syytteen motiiveista:

”Halla-ahoa koskeva syytemääräys perustunee valtakunnansyyttäjänvirastossa työskentelevän valtionsyyttäjä Mika Illmanin hermostumiseen häntä itseään koskevasta arvostelusta. Siten syyte on poliittinen ja sisältää henkilökohtaista ajojahtia. Moititut lauseet on irrotettu asiayhteydestään ja hämärretty niiden tarkoitus.”

Kyllä asia on näinkin, mutta syytteen ajoitus Perussuomalaisten eurovaaliehdokkaiden nimeämisajankohtaan kertoo poliittisesta motiivista. Siksi näen varsinaisen oikeudenkäynnin lähinnä pakollisena jälkinäytöksenä.

Entinen tuomari, oikeustieteen professori Jyrki Virolainen käsitteli Halla-ahon syytekirjelmää viime huhtikuussa. Virolainen yrittää punnita syytettä oikeusopilliselta kannalta sekä syyttäjän että Halla-ahon kannalta, mutta mielestäni takertuu epäolennaisuuksiin ja käsittelee asioita suppeasta pykälänikkarin näkökulmasta.

Ei ole olemassa objektiivista kriteeriä, jonka mukaan jokin yksittäinen kirjoitus voitaisiin määrittää kiihotukseksi kansanryhmää vastaan. Mielipideartikkelin kirjoittaja ei voi etukäteen tietää, milloin hän menee lain väärälle puolelle. Siksi laki itsessään on kehotus itsesensuuriin, mikä nakertaa vapaan yhteiskunnan perustaa.

Virolainen myös osoittaa henkisen pienuutensa artikkelin lopussa, kun hän sanoo:

”...juuri hän itse provosoi "Illmanin Mikaa" - kaivoi niin sanotusti oikein verta nenästään - mainitulla täkykirjoituksellaan 3.6.-08. Jos siis todella kävisi niin onnettomasti, että fatwaa alkaisi sataa niskaan, niin siitä Jussi kyllä saa syyttää vain itseään.”

Jos länsimaalaiset alistuvat suosiolla muslimien uhkailun edessä, he saavat syyttää kohtalostaan vain itseään. Suomen hallituksen käyttäytyminen Muhammad-pilakuvakriisin yhteydessä osoitti selkeästi, että valtiovalta ennemmin alistuu uhkailun edessä sekä sensuroi ja kurittaa omia kansalaisiaan kuin puolustaa sanavapauden kaltaista perusarvoa.

Jos nyt sattuisi käymään, että joku satunnainen muslimi toteuttaisi fatwan, Virolainen ja hänen kaltaisensa vain toteaisivat, että Halla-aho itse kerjäsi sitä. Minä kutsun tuota pelkuruudeksi ja selkärangattomuudeksi, joka Suomessa tosin periytyy suomettumisen ajalta. Tuolloin eräät vaativat neuvostovastaisuuden kriminalisointia, ja kommunistit ajoivat erityistä ”Rauhanlakia”, jonka avulla olisi käytännössä kielletty kaikenlainen Neuvostoliiton arvostelu.

Vyshinskin komissio

Mika Illman puolestaan jatkaa stalinistista myyräntyötään oikeusnimisteri Tuija Braxin nimittämässä Rasistiset rikokset -työryhmässä. Odotettavissa on lisää epämääräisiä lakeja, joiden pelotevaikutuksen toivotaan yltävän kolmansiin osapuoliin eli internetin palveluntarjoajiin:

”Ainoa EU:n rasisminvastaisen puitepäätöksen edellyttämä selvä muutostarve rikoslainsäädäntöön on, että oikeushenkilön rangaistusvastuu on ulotettava kiihottamiseen kansanryhmää vastaan. ”

Oikeushenkilöllä tarkoitetaan tässä nimenomaan kolmatta osapuolta kiihottajan ja Valtakunnansyyttäjän viraston lisäksi. Mahdollisia nimettömiä ilmiantajia tai kiihotuksen oletettuja kohteita en laske osapuoliksi. Huomatkaa myös, miten sensuurin edistämisessä EU palvelee suojakilpenä mahdollista arvostelua vastaan.

Kuten alkuperäisellä lailla myös tulevalla ”tarkennuksella” tavoitellaan pelotevaikutusta ja erityisesti sitä, että internetin palveluntarjoajat tekisivät likaisen työn oikeuslaitoksen puolesta eli siivoaisivat ”rasistisen” aineiston pois näkyvistä ilman ikäviä näytösoikeudenkäyntejä.

Tie auki sharialle

Suomettumisen aikana suomalaiset poliitikot, viranomaiset ja media yhdessä karsivat ”neuvostovastaisuuden” Suomesta itsesensuurilla ja työntämällä liian kriittiset poliitikot syrjään päätöksenteosta. Venäläiset itse tuskin uskoivat, miten pitkälle suomalaiset voisivat mennä halussaan miellyttää suurta naapuriaan.

Nykyinen monikulttuuria edistävä eliitti puolestaan tekee saman radikaalin islamin puolesta ja tasoittaa tietä sharia-lain etenemiselle. Uskonrauhan rikkomisesta rangaistaan vain Muhammadin pilkkaajia ja lehdistössä kirjoitetaan myönteiseen sävyyn sharia-lain soveltamisesta Suomessa. Suomen noin 10 000 -päisestä somalivähemmistöstä tehdään etuoikeutettu rälssi, jonka sopeutumista suomalaiseen yhteiskuntaan ei voi käsitellä kriittisesti syyllistymättä rasistiseen rikokseen.

Erona entiseen on se, että nykyisin arvostelusta voi joutua oikeasti vankilaan. Suomettumisen aikana ei tietääkseni ketään tuomittu Neuvostoliiton arvostelusta.

Hesari valehtelee, levikki laskee

Ääliövasemmiston ajatuksia ei yleisesti kannata kommentoida, koska ne edustavat sellaista typeryyden tasoa, johon moni ei pysty edes ponnistelemalla. Kaksi Vapaa Liikkuvuus -järjestön aktivistia on päässyt kirjoittamaan pääosin veronmaksajan rahoilla kustannettuun Voima-lehteen artikkelin ”R niin kuin rasismi”.

Blogikollegani Kullervo on lanseerannut termin ”työmarkkinatukivallankumouksellinen” kuvaamaan näitä todellisesta elämästä vieraantuneita arjen sankareita. Termi on hyvä, koska työssä käyvä veronmaksaja viime kädessä kustantaa vallankumouksellisten yritykset horjuttaa yhteiskunnan perustuksia.

Rasismi lyömaseena

Sanan rasismi merkitystä on viime vuosina kovasti laajennettu. Kun rasismi ennen tarkoitti ihmisten konkreettista syrjintää rodun perusteella, sillä yoidaan tarkoittaa lähes mitä tahansa negatiivista sanaa pyhän toiseuden edustajasta. Jopa tilastollisten tosiasioiden esittäminen rasismia, jos tilastot osoittavat vähemmistöryhmän syyllistyvän suhteellisesti useammin rikoksiin kuin valtaväestö.

Sitten on vielä rakenteellista rasismia, joka estää vähemmistöjen nousun yhteiskunnassa ansaitsemalleen tasolle, ja ”piilorasismia” eli sellaista, joka ei salaisen luonteensa takia tule esille. Yhteistä näille rasismin muodoille on, että niistä voidaan syyttää vain valkoihoista heteromiestä. Vähemmistöjen edustajat itse eivät voi syyllistyä rasismiin. Jos syyllistyvätkin, se on täysin hyväksyttävää, koska se on vain reagointia valkoihoisen heteromiehen harjoittamaan sortoon ja oikeutettua valkoisen heteromiehen hallitsemien siirtomaavaltojen aikanaan tekemien vääryyksien valossa.

Rasismin lavennettu määritelmä käy hyvin ilmi Anna Rastaan kirjoittamasta esseestä ”Rasismi – oppeja, asenteita, toimintaa ja seurauksia”. Rastaan kirjoitus on kaikkiaan pitkäpiimäistä luettavaa, mutta teksti kertoo halusta laajentaa rasismin rajoja ja nähdä sitä mahdollisimman monella eri elämänalueella.

Tekstin joukosta löytyy toki helmiä. Seuraava näyte kertoo, miten esoteerisella tasolla rasismia käsitellään:

"Juuri rodullistamisprosessien seurauksena etnisyys ei ole kaikille samalla tavalla näyttäytyvä valinnainen identiteetti." Kyseessä ovat katseet, jotka diskriminoivat jonkun etnisen hierarkian alimmille portaille. Kun katsotte ulkomaalaista, rodullistatte häntä, koska "Toinen ei voi koskaan olla samanarvoinen"

Tuon keksimiseen tarvitaan akateeminen loppututkinto. Vääränlainen katse edustaa rasismia.

Seuraavaksi otetaan näyte Könösen ja Himasen Voima-lehdessä julkaistusta artikkelista:

”Rasismi on viime kädessä länsimaiselle politiikalle tyypillinen tapa luoda eroja ja hierarkioita väestön sisälle.”

Kirjoittajat tuntuvat kuvittelevan, että toiseutta edustavissa yhteiskunnissa ei ole samanlaista tendenssiä tai että toiseuden edustajat eivät itse luokittelisi ihmisiä. Myös Könösen ja Himasen kaltaiset luokittelevat ihmisiä hyviin ja pahoihin. Hyvät ajattelevat kuin he itse, ja pahat ovat eri mieltä.

Maahanmuuttokritiikki on rasismia

Könonen ja Himanen tuntuvat olevan käärmeissään maahanmuuttokritiikin saamasta vähäisestäkin julkisuudesta:

”Onneksi Suomessa ei ole rasisteja vaan ainoastaan maahanmuuttokriitikoita. Poliitikot ja media ovat omaksuneet varauksetta uusrasistien vaatimuksen avoimesta maahanmuuttokeskustelusta. ”

Termi uusrasisti on hyvä. On mahdollista, että sen käyttö leimakirveenä lisääntyy jatkossa. Teksti jatkuu:

”Tämä ”asiallinen ja kiihkoton” väittely toimii internetin keskustelupalstojen suosikkiavauksen ”en ole rasisti, mutta...” -logiikalla. Yleisellä tasolla käyty keskustelu ”maahanmuuton ongelmista” paikantaa nämä ongelmat aina maahanmuuttajien syyksi ja luo siten osaltaan tilaa pommi-iskuille vastaanottokeskuksiin. ”

Tuota ”En ole rasisti, mutta” -avausta käyttävät nykyisin vain noviisit eli se on jo passé. Mitä enemmän Anna Rastas laajentaa rasismin määritelmää, sitä vähemmän tuollaista avausta edes tarvitaan. Me ollaan rasisteja kaikki, kun oikein silmiin katselee, tai ainakin piilorasisteja.

Maahanmuuton ongelmista ei lisäksi syytetä maahanmuuttajia vaan poliitikkoja ja virkamiehiä, kuten oikein onkin. Ei ole rikollista etsiä itselleen ja perheelleen parempaa elämää tai hyödyntää hyväuskoisia hölmöjä, jotka haluavat osoittaa oman moraalisen erinomaisuutensa elättämällä onnenonkijoita veronmaksajan rahalla ja ihmisoikeuksien nimissä.

Uusrasismin seurauksista kirjoittajilla on vankka käsitys:

”Yleisellä tasolla käyty keskustelu ”maahanmuuton ongelmista” paikantaa nämä ongelmat aina maahanmuuttajien syyksi ja luo siten osaltaan tilaa pommi-iskuille vastaanottokeskuksiin.”

Kirjoittajat sälyttävät vastuun Syvälammen vastaanottokeskuksen ulkopuolella räjähtäneestä pommista uusrasististen maahanmuuttokriitikkojen niskoille. Tästä tietysti seuraa, että sensuroimalla keskustelu maahanmuuton ongelmista, pommi-iskut voitaisiin välttää. Tässä kirjoittajat osoittavat kannattavansa nykyistä valtion virallista politiikkaa, jossa lakia kiihottamisesta kansanryhmää vastaan käytetään keskustelun vaientamiseen.

Miten asioiden pitäisi olla

Könösen ja Himasen Vapaa liikkuvuus -järjestön sivuilta löytyy maahanmuuttopoliittinen sanakirja, jossa ääliövasemmisto esittää oman käsityksensä asioiden tilasta. Teksti on jo vähän vanhentunut, koska siinä haukutaan entistä sisäministeriä Kari Rajamäkeä.

Muutama herkullinen pala sieltäkin löytyy:

”Raja

Mielivaltaisesti maahan piirretty viiva, jonka puolesta voidaan vuodattaa niin omien kansalaisten kuin varsinkin vihollisten ja muukalaisten verta rajattomasti.”

”Suomalainen

Etnis-poliittinen kategoria muinaisajoilta, jolloin ihmisen olemuksen ajateltiin olevan kiinni yhteisöön kuulumisessa eikä pärjäämisessä kapitalistisilla markkinoilla. Käytetään nykyään lähinnä, kun haluttaan osoittaa, että joku ei ole suomalainen.”

Könösen ja Himasen kaltaiset ääliövasemmistolaiset vaikuttavat päällisin puolin harmittomilta, huomionkipeiltä hölmöiltä, joiden radikalismin tarkoituksena on herättää huomiota. Jos he esittäisivät asiansa kiihkottomasti, heidän äänensä hukkuisivat taustakohinaan.

Toisaalta he saavat auliisti palstatilaa vihervasemmistolaisesta mediasta. Toimittajat ovat keskimäärin muuta väestöä vasemmistolaisempia, eli osa toimittajakunnastaa jakaa Könosen ja Himasen ajatusmaailman. Entiset taistolaiset lisäksi näkevät Könösen ja Himasen toiminnassa oman nuoruutensa ja kuvittelevat, että Könösestä ja Himasesta kasvaa samanlaisia yhteiskunnan tukipylväitä, kuin taistolaiset itse luulevat olevansa.

Toisaalta tavallisten ihmisten ei kannata aliarvioida Könösen ja Himasen kaltaisten vaikutusvaltaa. Pikainen googletus paljastaa, että he toimivat Amnestyn kaltaisissa järjestöissä, joita kuunnellaan asiantuntijoina maahanmuuttoon liittyvän lainsäädännön valmistelun yhteydessä. Rasisteja ja uusrasisteja ei tietysti tarvitse kuunnella.

Sieltä ja täältä

Kuten moni on varmasti huomannut, tämän blogin päivitystahti on harventunut. Osin tämä on ollut tarkoituskin, koska tekstin tuotanto kuluttaa henkisiä voimavaroja. Lukijamäärät ovat myös pudonneet, joten mitäpä sitä turhaan näppäimistöä kuluttamaan. En keksinyt mitään yksittäistä aihetta, joten kirjoittelen niitä ja näitä sieltä sun täältä.

Chuck Johnson

Hommafoorumilla nimimerkki Tommi kysyi, mitä tapahtui LGF:lle? LGF eli Little Green Footballs on Charles Foster Johnsonin perustama varsin suosittu blogi, jossa alkujaan keskusteltiin pyöräilystä ja tietokoneohjelmoinnista. 9/11-terrori-iskujen jälkeen sivusto nousi maineeseen, koska Johnson heräsi islamilaisen terrorismin aiheuttamaan uhkaan (New York on Johnsonin entinen kotikaupunki).

Tänä päivänä Johnson on onnistunut vieraannuttamaan lähes kaikki entiset ystävänsä ja blogikolleegansa kutsumalla heitä vuorollaan joko fasisteiksi tai fasistien sympatisoijiksi. Hän on myös tehnyt aiemmin suositusta blogistaan ”blogtatuurin” eli rekisteröityneitä käyttäjiä on mielivaltaisesti poistettu, jos he ovat erehtyneet sanomaan väärän mielipiteen tai olemaan eri mieltä blogia itsevaltaisesti hallitsevan Johnsonin kanssa.

LGF ei koskaan perustunut omaan sisällöntuotantoon vaan lähinnä uutislinkkeihin, joita täydennettiin muutamalla lauseella. Viestien kommenttiosiokin koostui lähinnä läpänheitosta, joka ilmeisesti vetosi tiettyyn netin käyttäjäkuntaan mutta jota kukaan ulkopuolinen ei juuri viitsinyt lukea. LGF:n maine perustui osaltaan siihen, että Charles oli mukana paljastamassa CBS:n uutisankkuri Dan Ratherin näyttämiä, George W. Bushin sotilaspalveluksesta kertovia asiakirjoja väärennetyiksi.

Johnsonin sensuuritoimet kuitenkin vieraannuttivat suuren joukon vakiokäyttäjiä ja jättivät jäljelle vain Charlesille uskollisen hännystelijäjoukon. Osa entisistä LGF-aktiiveista perusti LGF 2.0 -blogin, jossa Johnson saa kuulla kunniansa. Kuuluisimmat LGF-blogista bännätyt kirjoittajat ja heidän tarinansa on kirjattu tänne. Alkuperäiseltä LGF-blogilta heidän kirjoituksiaan ei välttämättä löydy, koska Charles on hävittänyt ainakin osan heidän teksteistään. Kunnostautuminen sensuroinnissa toi Charlesille vuoden 2008 Pro Censorship Ass Hat -palkinnon Infidel Blogging Awards -sivustolta. Blogosfääriin on lisäksi vakiintunut englanninkielinen termi ”chuck johnson” (heittää johnsonit), jonka määritelmä kuuluu:

”...to label a person, group or philosophy with the reductio ad Hitlerum tag as means to close down debate. ”

Oheisella videolla on kuvattu LGF-blogin tuhon hetket jossain Yhdysvaltojen länsirannikolla sijaitsevassa bunkkerissa. Entinen jazz-kitaristi Charles ”Icarus” Johnson lensi liian lähelle aurinkoa ja poltti itsensä. Johnsonin jazz-kitarointia voi kuunnella tässä Stanley Clarken kanssa Montreauxin jazz-festivaaleilla 80-luvun alussa ja tässä saksalaisessa tv-lähetyksessä Al Jarreaun kanssa vuonna 1994.

Mitä sitten Charlesille tapahtui? Itse olen tulkinnut, että Charles oli ns. 9/11-konservatiivi. Mitä enemmän aikaa terrori-iskuista kului, sitä enemmän ikääntyneen hipin luonnollinen vasemmistoliberaali vakaumus tuli esille. Charles teeskentelee vastustavansa republikaanien hörhöilyilmiöitä mutta henkisesti hän ei ole koskaan kuulunut konservatiiveihin. Suomestakin löytyy Johnsonin kaltainen hahmo, jonka nimen miettimisen jätän lukijoille harjoitustehtäväksi.

Journalismia

Yhdysvalloissa Fox News -uutiskanavaa nimitellään oikeistopopulistiseksi. Jopa monet suomalaiset vasemmistolaiset ”tietävät” tämän. Foxin liberaalina vastineena voidaan pitää MSNBC-uutiskanavaa, joka suhtautui edellisessä presidentinvaalissa suorastaan palvoen demokraattien ehdokas Barack Obamaan. MSNBC-kanavan journalismista on seuraava näyte, jossa MSNBC:n toimittaja haastattelee Peter Schiffiä. Hän ennusti meneillään olevan talouskriisin ja pyrkii seuraavissa kongressivaaleissa Senaattiin Connecticutin osavaltiosta.

Tv-journalismissa ilmeisesti pyritään iskeviin ja lyhyisiin lausuntoihin, joita Amerikassa kutsutaan nimellä ”soundbite”. Jos haastateltava puhuu liian pitkään, hänet keskeytetään tylysti, kuten esimerkkivideossa tehdään. Katsojalle ei edes pyritä tarjoamaan käsitystä haastateltaan ajatuksista. Tällaisessa journalismissa Timo Soinin kaltaiset iskulauseautomaatit elävät kuin kala vedessä. Suomessa esimerkkejä päällepuhumisesta on nähty, kun Jussi Halla-aho oli vieraana Pressiklubi-nimisessä tv-ohjelmassa.

Maanpetturuutta

Ruotsalainen maahanmuuttokriittinen liike ei ole oikeasti kriittinen, koska todellisuudessa kyse on kansankotinostalgiasta. Tämä käy ilmi useilta ruotsalaisilta blogeilta kuten esimerkiksi omalta suosikiltani Robstenilta. Miten on mahdollista, että yksi maailman rikkaimmista ja etnisesti homogeenisimmista maista tuhoaa itsensä tarkoituksella? Kuka on vastuussa tapahtuneesta?

Eräät kansankotinostalgikot haluavat asettaa totuuskomission selvittämään, miten harmonisesta ja hyvin toimivasta yhteiskunnasta tuli monikulttuurinen kaaos. Tästä ollaan julkaisemassa kirjaa, jonka nimi on ”Maanpetoksen valkoinen kirja”. Kirjan tekijät tunnustavat, että taustalla vaikuttaa halu olla ”hyvä ihminen”. Kuitenkin kirjan julkaisijat haluavat löytää taustalta syylliset sille, miksi Ruotsissa kävi niin kuin kävi. Miksi kansankodin perustajien uhrauksia seurasi kevytmielinen hyväntekeväisyys ja yhteiskunnan tuho?

Samanlainen kirja on tosin jo kirjoitettu ja julkaistu internetissä. Kirjan nimi on ”Exit folkhemssverige – ett samhällmodells sönderfall”. Siinä on sekä yritetty analysoida syitä että pyritty kuvaamaan seurauksia kansankodin hylkäämisestä monikulttuuri-ideologian hyväksi. Kirjan julkaisu kertoo toisaalta kansankotinostalgiasta ja toisaalta siitä, että paluuta menneisyyteen ei enää ole. On syyllisten etsimisen aika.

Mikko Ellilä on monesti kirjoittanut Mika Illmanista, Johanna Suurpäästä, Astrid Thorsista ja Mikko Puumalaisesta ja siitä, kuinka heidän toimintansa täyttää valtiopetoksen tunnusmerkit. Mielestäni tämä on ainakin osittain totta mutta ei koko totuus. Tarvitaan poliittinen järjestelmä, joka mahdollistaa heidän toimintansa, ja kansalaiset, jotka eivät tee mitään tapahtuneen estämiseksi.

Kansalaiset eivät estä demla-klikin toimintaa, koska he eivät tiedä asiasta, asia ei voisi heitä vähempää kiinnostaa, he kannattavat monikulttuurisuutta tai he eivät uskalla vastustaa sitä. Kaikki nämä syyt ovat hyväksyttäviä inhimilliseltä kannalta. Monilla ihmisillä menee taloudellisesti liian hyvin, jotta he voisivat uskoa kauhuskenaarioihin tai perustella itselleen poliittisen aktivismin hyötyjä. Lisäksi ideologian kannattajat vetoavat hyviin asioihin kuten ihmisoikeuksiin, demokratiaan, suvaitsevaisuuteen ja velvollisuuteen auttaa maailman köyhiä. Kuinka kukaan voisi vastustaa hyviä asioita?

Ruotsia siis voi pitää oman hyvinvointinsa uhrina. 200 vuotta ilman sotia elänyt kansa alkoi uskoa, että mikään ei voi uhata heidän hyvinvointiaan. Tästä vakuuttuneina ja maailman epäoikeudenmukaisuudesta tietoisina he hyväksyivät monikulttuuriprojektin. He hyväksyivät sen äänestyskopeissa eivätkä he voi syyttää hyväksymisestään puolueellista mutta teoriassa vapaata mediaa, jonka itsesensuurista tuli merkittävä vasta, kun uuden uljaan yhteiskunnan ongelmia ei enää voinut piilotella.

Siksi suhtaudun skeptisesti totuuskomissioihin maanpetturuudesta. Suomi ei muutu paremmaksi sillä, että Suurpää, Illman, Puumalainen ja Thors joutuvat leivättömän pöydän ääreen. Ongelma on paljon syvemmällä ja erityisesti siinä, miten hyvinvointiyhteiskunta eristää kansalaiset omien päätöstensä seurauksista ja tekee politiikasta Idolsin kaltaisia tapahtumia. Jos omasta elämästä ei tarvitse kantaa vastuuta, miten ihminen voi vastata yhteisistä asioista.

HS pehmittää suomalaisia shariaan

Otsikolla ”Islamilaista oikeutta Suomessa” Helsingin Sanomat kuvaa ”sovittelulautakunnan” eli käytännössä sharia-tuomioistuimen toimintaa. Tarkoituksena lienee tarjota lukijalle inhimillinen kuva islamilaisesta oikeudenkäytöstä. Jutusta selviää valistuneelle lukijalle paljon muutakin.

Aishan sovittelu

Jutussa seurataan suomalaisen muslimikäännynnäisen Aishan tapauksen käsittelyä. Aisha ei halua jatkaa avioliittoaan afrikkalaisen miehen kanssa, koska

”Aisha oli saanut tarpeekseen siitä, miten mies viis veisasi, kuinka islamin mukaan avioliitossa olisi pitänyt käyttäytyä.”

Aishan avioliittoa ei ole koskaan rekisteröity muutoin kuin ”islamilaisittain”. Silti avioliiton lopettaminen on helpommin sanottu kuin tehty.

”Mies ei eroa halunnut, eikä musliminainen voi siinä tilanteessa vain kirjoittaa paria paperia ja kävellä pois liitosta. Eroon tarvittiin moskeijan apua.”

Islamilaisen lain mukaan nainen tarvitsee eroon aviomiehen luvan. Ero ilman puolison suostumusta on mahdollinen vain poikkeustapauksissa esimerkiksi, jos aviomies on impotentti. Jos avioero tapahtuu miehen aloitteesta, prosessi on paljon yksinkertaisempi, kuten HS:n jutusta selviää:

”Muslimimies saa eron, jos hän kertoo siitä naiselle kahden todistajan läsnä ollessa.”

Sovittelun varsinainen syy löytyy kuitenkin muualta:

"Ellen olisi saanut sitä [avioeroa], se olisi estänyt minua jatkamasta elämää. Jonkun muun kanssa oleminen liiton aikana on aviorikos. Siitä on kuolemantuomio islamissa."

Aisha ei valehtele, sillä joissakin islamilaisissa maissa avionrikkojat kivitetään. (”Punishment for Adultery in islam”)

Parisuhdeterapiaa vai sharia-oikeutta?

Helsingin Sanomien toimittaja Maria Mustranta on kirjoittanut ennen Voima- ja Vihreä Lanka-lehteen. Lisäksi hän kuului Heidi Hautalan tukiryhmään eurovaaleissa eli hän edustaa maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen myönteisesti suhtautuvaa vihervasemmistoa. Siksi ei ole yllättävää, että kirjoituksessa nimitetään Helsingin Islam-keskuksen sharia-tribunaalia ”sovittelulautakunnaksi”.

Kirjoituksessa mainitaan Britannian osittain virallistetut sharia-tuomioistuimet ja niitä kohtaan esitetty kritiikki, jota tässäkin blogissa on käsitelty. Suomalaista ”sovittelulautakuntaa” ei sellaisenaan rinnasteta niihin, vaikka sovittelussa on kyse sharia-tuomioistuimen esiasteesta, joka voidaan virallistaa, kunhan muslimien määrä Suomessa kasvaa riittävän suureksi. Itse pidän kirjoituksessani ”Monikulttuurin looginen huipennus” esittämääni kritiikkiä sharia-tuomioistuimia kohtaan edelleen relevanttina. Tiivistettynä sharia-lain ongelmat käyvät ilmi seuraavasta:

”Sharia on järjen, omatunnon ja luonnon yläpuolella. Siltä puuttuu täysin moraalinen perusta, sillä islamissa ei ole käsitystä ”lain hengestä” eikä harkintaa tekojen seurauksista. Ilmestystä ja perimätietoa ei voi asettaa kyseenalaiseksi eikä mitään muuta tuomioperustetta puhumattakaan ”luonnollisesta” oikeudesta voi soveltaa. Sharia-tuomari kuten kuka tahansa kunnon muslimi tietää, että jokin asia on oikein pelkästään siksi, koska Allah sanoo niin tai koska profeetta on joskus sanonut tai tehnyt niin. Mitään muuta hyvän tai pahan perustetta ei voi käyttää. ”

Sama asia selviää myös Helsingin Sanomien jutusta sovittelija Mohammed Husseinin sanoin:

”Kerromme, mitä Koraani ja profeetta sanovat, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on kiellettyä ja mikä on ok. Ihmiset tietävät, että jos tekee pahaa, siitä tulee tuomio tuomiopäivänä.”

Helsingin Sanomat yrittää tehdä Helsingin Islam-keskuksen sharia-tuomioistuimesta parisuhdeterapiaa ja löytää sille vertailukohtia kantaväestön kulttuurista:

”Kuten kristityissä perheissä, tässäkin joukossa riidellään ja erotaan. Toisin kuin luterilaiset, hartaat muslimit pyytävät kuitenkin usein moskeijasta apua kiistojensa selvittämiseen. ”

Jutussa ei kerrota taustoja. Islamissa uskonto ja maallinen valta eivät ole toisistaan erillisiä samalla tavalla kuin lännessä. Siksi moskeija toimii myös kiistojen ratkaisijana eikä maallinen oikeus.

”Inhimillisestä näkökulmasta sovittelulla saadaan aikaan paljon hyvää. Moni avioliitto pelastuu tai saa ainakin jatkoaikaa. Joskus vältytään oikeudenkäynniltä.”

”Loppujen lopuksi järjestelmä ei ole edes kovin kaukana perinteisistä suomalaisista tavoista. Onhan meilläkin parisuhdeterapioita ja perheneuvoloita.”

Niinpä niin. Kun naiselle ”sovittelu” on ainoa islamilaisen lain mukaan mahdollinen keino hakea avioeroa, kyse on parisuhdeterapiasta. Realistisemman näkemyksen mukaan ”sovittelulautakunta” edustaa rinnakkaista oikeusjärjestelmää, joka ei noudata länsimaisia oikeusperiaatteita eikä ole tasa-arvoinen miehelle ja naiselle, vaikka Mustrannan jutussa kuinka ylistetään sovittelun ”puolueettomuutta”.

Hiipivä sharia

Vaikka Helsingin Sanomissa edelleen tanssitaan kukkaiskedolla ihanan monikulttuurin tahdissa, Joensuussa ilmestyvä Karjalainen näkee sharia-tuomioistuinten ongelmat:

”Juridinen ajattelumme perustuu siihen, että lakia muutetaan aikaansa vastaavaksi. Emme enää elää keskiaikaisen oikeuskäsityksen varassa, vaan olemme päivittäneet sen periaatteet. Shariassa tarkistuksia ei hyväksytä.”

Tämän lisäksi on varmistettava, että oikeudenkäynti on reilu kaikkia osapuolia kohtaan. On helppoa vain passiivisesti hyväksyä rinnakkaisen oikeusjärjestelmän tulo Suomeen, koska muslimit haluavat sitä. Samalla kuitenkin suljetaan silmät siltä, että sharia-tuomioistuinten tuomioiden noudattaminen on teoriassa vapaaehtoista mutta käytännössä yhteisön sosiaalinen paine ja konkreettinen väkivallan uhka tekevät niistä ainoan vaihtoehdon monissa tapauksissa.

Jos hyväksytään sisäisesti omalakisten yhteisöjen muodostuminen, ei voida puhua enää kansalaisyhteiskunnasta vaan monikulttuurisesta sääty-yhteiskunnasta, jossa ihmisen oikeudet ja velvollisuudet ovat riippuvaisia hänen edustamastaan etnisestä, sukupuolisesta tai uskonnollisesta ryhmästä. Ottomaanien valtakunnan millet-järjestelmä vain palaa uudessa muodossa ja toisenlaisessa ympäristössä.

Lue myös: Tundra Tabloids: Islamic justice in Helsinki