Poliittista oikeudenkäyttöä

Vuonna 2007 olin kovasti vihainen ja ehkä vähän naiivikin, kun kirjoitin tuolloisesta vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalaisesta, joka oli tehnyt tutkintapyynnön Mikko Ellilän kirjoituksesta ”Yhteiskunta koostuu ihmisistä”. Kuvittelin vielä, että Suomessa sananvapaus olisi tärkeä perusoikeus. Myöhempinä vuosina huomasin, että näin ei ollut. Moni kannatti toki sananvapautta puheissaan mutta käytännössä rajasi tiettyjen mielipiteiden esittämisen sananvapauden ulkopuolelle.

Laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan oli ennen Puumalaisen kautta vähemmistövaltuutettuna käytännössä maannut käyttämättä tai ainakin vähän käytettynä. Puumalainen haki inspiraatiota valtionsyyttäjä Mika Illmanin väitöskirjasta ”Hets mot folkgrupp” (2005), jossa Ilman linjasi periaatteet sananvapauden rajoittamiseksi. Periaate oli, että ajatella saa mutta ääneen ei saa lausua.

Myöhemmissä ”sananvapausrikoksiin” liittyvissä oikeudenkäynneissä, joissa Illman usein itsekin esiintyi, luotiin se jo vakiintuneeksi muodostunut nykypäivänäkin vaikuttava oikeuskäytäntö. Illman oli toki tunnistanut pykälän kiihottamisesta kansanryhmää vastaan väljäksi. Hänen tunnetuin sitaattinsa lienee tämä:

”Tuskin millään rikosoikeuden lohkolla on lainkäyttäjälle jätetty yhtä paljon harkintavaltaa kuin sananvapausrikosten alueella.”

Tässä Mika Illman on täysin oikeassa. Ansio tosin kuuluu vuonna 1990 oikeusministerinä toimineelle Tarja Haloselle, joka ajoi väljästi muotoillun pykälän läpi Eduskunnassa. Illman itse ei kuitenkaan vienyt pykälää loogiseen äärimmäisyyteensä vaan syytti ennen siirtymistään muihin tehtäviin riittävän monta kertaa, jotta tapa tulkita lakia vakiintui. On epäselvää, toimiko Illman omin päin ajaessaan tiukkaa tulkintaa väljälle laille, vai saiko hän toimeksiannon jostain ylempää.

Toiviainen etsii äärimmäisyyksiä

Kiihotusrikosten täytäntöönpanossa on kuitenkin merkittäviä puutteita. Monet kirjoitukset, joista oli jaettu tuomioita käräjillä, eivät koskaan kadonneet internetistä, vaan niistä löytyi jopa useita kopioita ja löytyy edelleen. Mikko Ellilän vanha kirjoituskin löytyy yhdellä haulla. Viimeistään internetin arkistosta löytyy kopio poistetuistakin kirjoituksista.

Lisäksi maailmasta löytyy paljon nykypäivän suvaitsevaiselle moraaliselle paremmistolle epämieluisaa aineistoa, joka tosin on kirjoitettu, ennen kuin kiihottaminen oli rikolliseksi säädetty. Monien muinaisten vihakirjoitusten kirjoittajatkin ovat jo menneet manan majoille.

Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen halusi lopun moiselle rikollisuudelle. Ensiksi hänen aloitteestaan Päivi Räsäsen Uuden Testamentin roomalaiskirjeitä siteeraavasta twiitistä käynnistettiin esitutkinta. Myöhemmin mukaan liitettiin vuodelta 2004 Luther-säätiön sivuilla julkaistu pamfletti, jossa Räsäsen väitetään panettelevan ja solvaavan homoseksuaaleja.

Tätä ennen Poliisi oli jo päättänyt, että esitutkintaa ei aloiteta. Tutkinnanjohtaja, rikoskomisario Markku Silen totesi päätöksen jälkeen ja ymmärsi selvästi, mihin kiihkoilu johtaa:

” Mikäli esimerkiksi joidenkin Raamatussa esitettyjen näkemysten katsottaisiin sellaisenaan täyttävän kiihottamisrikoksen tunnusmerkistön, olisi myös Raamatun levittäminen tai saatavilla pitäminen lähtökohtaisesti kiihottamisrikoksena rangaistava.”

Jos Raamatussa on lainvastaista materiaalia, Raamatusta on joko poistettava lainvastaiset osat tai kirja on kokonaan poistettava yleisön saatavilta. Vielä nykyisenä mielipuolisena aikana uskon, että valtaosa ihmisistä ymmärtää Raamatun sensuroinnin mielettömyyden.

Laissa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ei ennen vuotta 2011 mainittu seksuaalista suuntautumista kansanryhmää määrittävänä tekijänä. Räsäsestä saadaan kuitenkin taannehtivasti rikollinen, jos tulkitaan, että rikollinen sisältö on edelleen ”yleisön saatavilla” eli kyseessä on ns. jatkettu rikos.

Jännän äärellä

Räsäsen tapauksessa ollaan jännän äärellä sekä sanan- että uskonnonvapauden kannalta. Räsänen otti twiitissään kantaa tapaan, jolla kirkko osallistui Pride-tapahtumaan. Tueksi hän esitti otteen roomalaiskirjeestä.

Luther-säätiön pamfletissa hän esitti perinteisen kristinuskon mukaisen käsityksen homoseksuaalisuudesta, ilmaisi kielteisen käsityksen homoliitoista ja puolusti perinteistä miehen ja naisen avioliittoa yhteiskunnan perustana.

Jos Räsänen tuomitaan, uskonnonvapaudella pyyhitään takapuolta. Aiemmin pelkästään sananvapautta on rajoitettu ja sen käyttäjiä pyritty nöyryyttämään kiihotustuomioilla.

Mikäli Toiviainen onnistuu,  tuomio avaa uusia mahdollisuuksia ihmisten rankaisemiseen ja voi johtaa jopa oikeisiin kirjarovioihin eikä pelkästään virtuaalisiin. Olli Pusa varoitteli niistä kirjoituksessaan Oikeassa Mediassa. Käytännössä koko länsimainen kulttuuriperintö on vapaata riistaa kiihkomielisille sensoreille.

Kiihotuslaki kertoo pyrkimyksestä totalitarismiin

Neuvostoliiton rikoslain 58. pykälä oli aikanaan laaditu siten, että kuka tahansa saataisiin sen avulla tuomituksi vankileirille. Tavarajunien kolistessa miljoonat neuvostokansalaiset kuljetettiin maan etäisimpiin kolkkiin tappavaa pakkotyötä tekemään.

Pykälällä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on paljon yhteistä historiallisen edeltäjänsä kanssa. Sen avulla voidaan kuka tahansa tuomita, kun tulkitaan kirjoitusta tarkoituksellisen pahantahtoisesti, otetaan lauseita irti asiayhteydestä ja unohdetaan kirjoituksen kokonaisuus ja konteksti. Totuus ei kiihotusoikeudenkäynnissä ole mikään puolustus.

Kiihotuspykälä on myös luonteeltaan postmoderni eli ihmisen syntyperä vaikuttaa siihen, joutuuko hän syytettyjen penkille vai ei. Itse en muista ainuttakaan maahanmuuttajataustaista, joka olisi joutunut asiasta käräjille. Ensimmäinen ehdokas on iranilaismielinen islamisti Hussein Al-Taee, joka kampanjoi ”Rauhan Taeena” itsensä eduskuntaan tukenaan Tarja Halosen ja Rauli Virtasen kaltaisia tunnettuja vaikuttajia. Yksi mahdollisuus on, että Al-Taeen paljastuminen antisemiitiksi ja islamistiksi oli liian kova paikka. Siksi rinnalle tarvittiin Juha Mäenpää ja Päivi Räsänen. Etenkin Räsänen on onnistuneesti vienyt huomiota Al-Taeen tapaukselta. Oliko tämä kenties tarkoituksellista?

Kiihotuspykälä on romuttanut sananvapauden, politisoinut oikeuslaitoksen, tehnyt selvää uskonnonvapaudesta ja yhdenvertaisuudesta lain edessä.Kaiken lisäksi valtaeliitti on kiristämässä ruuvia entisestään, kun maalittamista tuodaan rikoslakiin kovia kokeneen Ylen toimittajan itkeskelyn säestämänä. Mikäli laki toteutuu, lisää syyttömiä ihmisiä tuomitaan.

Sananvapauden rajoituksia tarvitsevat ainoastaan ne, joiden mielipide ei pärjää julkisessa keskustelussa, koska se perustuu valheelle. Valhe tarvitsee suojakseen sensuuria, ei totuus. Totuus vaientaa valheen, ei sensuuri. Valtamedian keskustelussa asia on käännetty päälaelleen. Sananvapautta käyttävät yksityiset kansalaiset ovat uhka heitä arvokkaampien ihmisten eli virkamiesten ja toimittajien sananvapaudelle. Vain rajoittamalla tavallisten kansalaisten sananvapautta "todellinen sananvapaus” voi toteutua.

Järkeilijät

Suomalaiset ovat keskimäärin lainkuuliaista kansaa. Siksi joukostamme löytyy niitä, joiden mielestä kiihotusoikeudenkäyntien vastustaminen on väärin ja”oikeusvaltion pitää antaa toimia”. Näille ihmisille ei voi kuin nauraa. Jokainen sortokoneisto on aina käyttänyt epäoikeudenmukaista lakia sumuverhona sortotoimilleen. Sitä varten oli Neuvostoliiton rikoslain 58. pykälä, jotta ihmiset saatiin leirille ”laillisesti”.

Esimerkkinä järkeilijästä otan Kirkko ja Kaupunki -lehden pääkirjoituksen. Siinä Jaakko Heinimäki osoittaa, miten kirkko ja sen julkaisut ovat etääntyneet varsin kauas kristillisyydestä ja omaksuneet modernin vasemmistoliberalismin karvoineen päivineen:

” Raamattu ei nauti syytesuojaa. Raamattua voi siteerata myös rikollisella, loukkaavalla ja vahingoittavalla tavalla.”

”Jos joku alkaisi tylyttää Helsingin juutalaista seurakuntaa ja poimisi sanomansa vahvistukseksi Uuden testamentin kaikkein antisemitistisimmät jakeet, kyseessä olisi varmasti rikoksen tunnusmerkistön täyttävä hyökkäys kansanryhmää vastaan.”

Heinimäki ei ymmärrä, että kyse on uskonnonvapaudesta. Hän voi olla eri mieltä Räsäsen kanssa, mutta hän sortuu heittämään ensimmäisen kiven. Virallisen kirkon kommenteissa Räsäsen mielipiteet on ensin tuomittu ja sen jälkeen on puolustettu uskonnonvapautta. 

Heinimäen hypoteettisella esimerkillä ei puolestaan ole mitään tekemistä Räsäsen argumentin kanssa. Hänen käsityksensä Raamatun syytesuojasta on typeryydessään uskomaton. Jos hänen kaltaisensa saavat päättää, kirjaroviot ovat totta pikemmin kuin uskommekaan.