Valheelle rakennettu ei kestä

Valheiden päälle rakennettu harvoin kestää pitkään kosketusta todellisuuden kanssa. Suomen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikka perustuu pohjimmiltaan väärille oletuksille ja todellisuuden kieltämiselle. Siksi se on nykymuotoisena vaarallista tavallisille kansalaisille, etenkin kaikkein heikoimmille eli naisille, lapsille ja vanhuksille.

Suomessa harjoitetun maahanmuuttopolitiikan seuraukset voivat pahimmillaan olla tuleville sukupolville katastrofaaliset. Tästä ei kuitenkaan puhuta julkisuudessa, koska unelmassa on mukavampi elää ja samalla todistaa kaikille omaa hyveellisyyttään. Riskeistä puhuvat ovat ikäviä ihmisiä ja mitä todennäköisimmin rasisteja.

Virkistävän poikkeuksen tarjosi eläkkeelle jäänyt poliisiylijohtaja Mikko Paatero, joka varoitti turvapaikanhakijoiden järjestäytymisestä vastaanottokeskuksissa:

”Tietyn tyyppiset turvapaikanhakijat ovat alkaneet järjestäytyä vastaanottokeskuksissa. He ovat luoneet järjestelmiä, joiden johtajat pitävät kokonaisuuden tiukasti käsissään.”

”Silloin kun nämä henkilöt saavat kielteisen päätöksen ja häviävät vastaanottokeskuksista maan alle, tilanne on äärimmäisen arvaamaton.”

Paatero tietää, että tulijoiden joukossa on runsaasti sotilaskoulutuksen saaneita ja niitä, jotka ovat kotimaassaan toimineet erilaisissa aseellisissa ryhmissä. Tällaista ainesta voidaan Paateron mukaan värvätä järjestäytyneen rikollisuuden pariin. Hän on myös sitä mieltä, että viranomaiset vaikenevat uhkakuvista ja antavat todellisuudesta siloitellun ja liian positiivisen kuvan.

Paateron ulostulo ei saanut erityisen positiivista vastaanottoa valtamediassa, mikä tietysti oli täysin odotettavissa. Johtajankyvyistään julkisuudessa suitsutettu Sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg kielsi, että järjestäytymisestä olisi jotain merkkejä.

Mitä riskit oikeasti ovat?

Jotta Paateron kuvailemat riskit voisivat toteutua, Suomessa pitäisi olla maahanmuuttajataustaisten pyörittämiä rikollisliigoja, joihin uudet tulokkaat voisivat liittyä. Suomessa asuu jo valmiiksi jonkin verran Irakista ja Afganistanista tulleita mutta ei vielä niin paljon, että he voisivat muodostaa omia rikollisjärjestöjään. Naapurimaassamme Ruotsissa asiat ovat toisin ja siellä on jo useita etnisen alkuperän perusteella muodostuneita rikollisliigoja.

Julkisuudessa on ollut kertomuksia, joissa kerrotaan kielteisten turvapaikkapäätösten lisänneen levottomuutta vastaanottokeskuksissa. Forssan tapahtumien jälkeen poliisi totesi:

”Siellä on levottomuutta, tyytymättömyyttä ja ärtymystä siitä, että he eivät ole saaneet myönteistä päätöstä.”

Äärimmäisen esimerkin epäonnistuneen turvapaikanhakijan turhautumisesta voi löytää Ruotsin Västeråsista. 10. elokuuta vuonna 2015 Abraham Ukbagabir -niminen eritrealainen turvapaikanhakija surmasi kaksi satunnaista vastaantulijaa Västeråsin IKEA-huonekalumyymälässä kostona siitä, että hänen turvapaikkahakemustaan ei hyväksytty.

Murhaaja meni siis mieluummin ruotsalaiseen vankilaan kärsimään elinkautista kuin takaisin Italiaan, jossa hänellä oli oleskelulupa.

Turvapaikanhakijan itsensä kannalta toiminta voi näennäisestä impulsiivisuudestaan huolimatta olla ainakin osittain rationaalista. Suomen tavoin Ruotsissakaan elinkautinen ei ole oikeasti elinkautinen, vaan tuomittu päästetään jossain vaiheessa takaisin vapauteen. Suomessa elinkautinen tarkoittaa käytännössä noin 12 vuoden istumista.

Tuomion aikana rikollinen voi luoda siteitä siihen maahan, jossa hänen turvapaikkahakemuksensa on hylätty ja yrittää oleskeluluvan hakua uudelleen tuomion päätyttyä. Vankilatuomio on siihen nähden hyväksyttävä hinta. Tanskalainen maahanmuuttajarikollisten parissa työskennellyt psykologi Nicolai Sennels kirjoitti jo vuonna 2009 seuraavaa:

”Samalla kun vankilaan joutuminen ei näytä pelottavan maahanmuuttajia syyllistymästä vakaviin rikoksiin, he tuntuvat pelkäävän ainoastaan mahdollista uuden asuinmaan menetystä.”

Sennelsin oman kokemuksen mukaan rikolliset maahanmuuttajat pelkäävät ainoastaan karkotusta. Tosin karkottaminen on käytännössä tehty erittäin vaikeaksi kaikkialla läntisessä Euroopassa. Valitukset ja oikeuskäsittelyt vievät aikaa ja syövät veronmaksajan rahoja. Lisäksi karkotuksen toteuttaminen käytännössä on työlästä ja kallista. Siksi karkotuksia pannaan vain harvoin täytäntöön.

Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneitakaan ei todellisuudessa karkoteta, vaan heidän oletetaan poistuvan oma-aloitteisesti maasta. Osa toki poistuu mutta osa jää elämään maan alla ”paperittomana”.

Miten torjua riskit?

Valheen päälle rakennetussa suomalaisessa maahanmuuttopolitiikassa kaikki turvapaikanhakijat ovat suuria voimavaroja, joiden kotouttaminen täytyy aloittaa jo siinä vaiheessa, kun he eivät vielä ole saaneet turvapaikkaa. Heitä kurssitetaan, heille opetetaan kieltä ja heitä kuskataan kouluihin ja päiväkoteihin tapaamaan suomalaisia lapsia ja nuoria. Todellisessa maailmassa pettynyt turvapaikanhakija on kuitenkin turvallisuusriski, jonka aiheuttamaa uhkaa pitäisi pystyä torjumaan.

Parasta riskien torjuntaa on varmistaa, että turvapaikanhakijoille maksettava sosiaaliturva ei houkuttele tänne ns. elintasopakolaisia. Toinen ja vähän rankempi tapa on turvapaikanhakijoiden internointi, joka nostaa ihmisoikeusaktivistien niskakarvat pystyyn. Toisaalta turvapaikanhakijoiden rikollisuus on jopa läntisessä Euroopassa lisännyt vaatimuksia turvapaikanhakijoiden eristämisestä tavallisista kansalaisista.

Sisäministeri Petteri Orpo ehdotti joulukuussa 2015, että Suomeen perustettaisiin palautuskeskuksia, joihin kielteisen päätöksen saaneet turvapaikanhakijat sijoitettaisiin. Mies kuitenkin vesitti ajatuksen saman tien ilmoittamalla, että keskuksista ei olisi tarkoitus rakentaa mitään vankiloita. Niissä olisi ilmoittautumisvelvollisuus, mutta muuten asukkaat saisivat liikkua vapaasti keskusten ulkopuolella.

Viime kuussa, kun sisäministeri oli vaihtunut Paula Risikoksi, kansliapäällikkö Nerg kertoi, että Sisäministeriö ei ole tehnyt päätöstä palautuskeskusten perustamisesta. Yle arvioi otsikossaan, että palautuskeskukset heitettäisiin roskakoriin.

Nergin mukaan palautuskeskuksista saadut kokemukset muissa Euroopan maissa eivät ole olleet hyviä. Toisaalta oikea palautuskeskus (ei Orpon vesitetty versio) takaisi, että kielteisen päätöksen saaneet turvapaikanhakijat eivät aiheuttaisi uhkaa maan kansalaisille. Rangaistuskaan ei olisi erityisen julma, koska keskuksista pääsisi aina pois takaisin turvapaikanhakijan omaan kotimaahan. Kalliita kotouttamistoimiakaan ei tarvittaisi. Parasta olisi, jos palautuskeskukset olisivat maan rajojen ulkopuolella kuten Australiassa, joka on tehnyt sopimuksia laittomien siirtolaisten säilyttämisestä Naurun ja Papua Uusi-Guinean kanssa.

Nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä oikeat palautuskeskukset eivät ole toteuttamiskelpoinen vaihtoehto. Edes Kajaanin Otanmäessä tapahtunut kahden irakilaisen turvapaikanhakijan tekemä surma ei ole lisännyt vaatimuksia kielteisen päätöksen saaneiden eristämisestä.