Blogin
kymmenvuotispäivää odotellessa julkaisen kirjoitussarjan aiheista,
joita olen käsitellyt tämän blogin olemassaolon aikana. Yhdistelen
näissä kirjoituksissa vanhaa ja uutta varsin mielivaltaisesti.
Ensimmäisenä käsittelen sananvapautta, jonka rajoittamisyritykset
itse asiassa saivat aikaan tämän blogin.
Syksyllä 2005
tanskalainen Jyllands Posten julkaisi sivuillaan islamin profeetasta
karikatyyreja, jotka saivat aikaan voimakkaan reaktion islamilaisessa
maailmassa eikä kuolonuhreiltakaan vältytty. Muslimien reaktio ei
tuolloin yllättänyt, koska Salman Rushdien tapaus muistettiin
vielä. Sen sijaan länsimaisen median lammasmaisuus tilanteessa,
jossa heidän tanskalaiset kollegansa joutuivat konkreettisesti
kuolemanvaaraan, yllätti. Yksikään suomalainen valtamedia ei
näyttänyt Jyllands Postenin pilakuvia.
Tuolloin vielä
valtamedian päätoimittajien hurskastelu muslimien kunnioittamisella
meni julkisuudessa läpi, vaikka kyse oli lähinnä pelosta. Omaa
lehteä ja omia toimittajia ei haluttu asettaa samanlaiseen asemaan
kuin Jyllands Postenin työntekijöitä. Tätä ei kuitenkaan koskaan
myönnetty, vaan esimerkiksi maan suurin päivälehti avoimesti
ylpeili sillä, että se ei julkaissut pilakuvia. Kun terroristit
hyökkäsivät pilalehti Charlie Hebdon toimitukseen tammikuussa
2015, kukaan ei enää hurskastellut, mutta kuvat Charlie
Hebdon kannesta oli useissa medioissa valkopikselöity. Itsesensuuri
islamin pyhinä pitämien asioiden suhteen oli jo arkipäivää.
Valtamedian
omahyväisyys
3.5.2007 HS:n
uutistoimittaja Maija Aalto kirjoitti blogiartikkelin kansainvälisenä
lehdistönvapauden päivänä. Artikkelia ei enää löydy HS:n
sivuilta, mutta internet
muistaa sen vielä. Siinä toimittaja Aalto vähän naiivilla
tavalla kirjoitti:
”Hyvään elämään
tottuneen nuoren suomalaisen toimittajan on kuitenkin hankala surra
jonkin sellaisen menettämistä, joka ei omalla kohdalla ole koskaan
ollutkaan uhattuna. Koko maailman ja Suomenkin kohdalla aiheesta on
kyllä syytä puhua; tänäkin vuonna isossa maailmassa moni
toimittaja on kuollut tai vangittu siksi, ettei hänen sanomisistaan
pidetty. Suomessa tilanne on hyvä, mutta näin ei ole aina ollut.
Nuorena toimittajana on kuitenkin vaikea tuntea muuta kuin
myötätuntoa tai ihailua vaikeissa olosuhteissa työtään tekeviä
kollegoja kohtaan.”
Tekstistä voi
päätellä, että tuolloin elettiin paljon viattomampia aikoja kuin
nykyisin. Maija Aalto sai aikanaan palautetta, koska bloggaaja Mikko
Ellilän kirjoituksesta ”Yhteiskunta
koostuu ihmisistä” oli käynnistetty esitutkinta.
Sananvapauden päivän juhlinta ei tuollaisessa tilanteessa oikein
tuntunut hyvältä.
Luonnollisesti
Ellilän puolustaminen ei kiinnostanut toimittajia, koska Ellilä oli
toimittajien mielestä rasisti. Varsin pian ymmärsin, että
toimittajia ei todellisuudessa kiinnostanut sananvapaus tai edes
lehdistönvapaus vaan lähinnä se, että heillä on valta
määritellä, mistä julkisuudessa keskustellaan ja millaiset
mielipiteet ovat hyväksyttäviä. Valtamedia hurskastelee mielellään
sananvapaudella, mutta sitä kiinnostaa lähinnä sanan valta, jonka
käyttäjänä valtamedia on nauttinut lähes monopoliasemaa
vuosikymmenien ajan.
Totuutta ei myönnetä
Vuonna 2007
valtamedia ei vielä täysin sisäistänyt, että internet on
lopullisesti vienyt siltä monopolin määrittää
keskustelunaiheita ja sitä, miten niistä keskustellaan. Nykyisin
tämä lienee jo ymmärretty, mutta oman asemansa pönkittämiseksi
valtamedia käy
sotaa ns. valemedioita vastaan.
Kun usean
arvovaltaisen julkaisun päätoimittajat yhdessä vetoavat
”luotettavan” median puolesta, he tietävät jo, että suuri osa
lukijoista on lopullisesti menetetty eivätkä he kykene enää
voittamaan menetettyä luottamusta takaisin. Se, että valtamedia
pyrkii mitätöimään tarkemmin määrittämätöntä valemediaa,
kertoo epätoivosta ja siitä, että suomalainen valtamedia käy
infosotaa pelastaakseen uskottavuutensa rippeet ja niiden ihmisten
tuen, jotka edelleen saavat päivittäisen informaatioannoksensa
valtamediasta.
Itse asiassa termi
”infosota” on itsessään informaatiosodankäyntiä. Termiä
käytetään Suomessa erityisesti venäjämielisten tahojen
julkaisuja vastaan ja toissijaisesti niitä vastaan, joiden
kirjoittelu ei muuten vaan miellytä valtamediaa. Muutkin kuin
venäjämieliset julkaisut niputetaan samaan nippuun Putinin
trolliarmeijan kanssa.
Valtamedia siis
käyttää täsmälleen samoja keinoja kuin Putinin trolliarmeija,
kun se taistelee kilpailijakseen kokemaa ”valemediaa” eli
vaihtoehtomediaa vastaan. Valitettavasti taistelu on hävitty heti
kättelyssä, koska pelkkä sodankäynti sinänsä kertoo, että
valtamedia ei ole hyväksynyt maailman muuttumista, tai sitä, että tilannetta ei enää voi muuttaa valtamedian kannalta suotuisammaksi..
Valtamedia myös
aliarvioi lukijoita ja näiden kykyä suodattaa kaoottisesta
tietovirrasta esille se olennainen. Toimituksissa ei ymmärretä,
että valtamedia on vain yksi osapuoli internetin anarkiassa. Se ei
pysty säätämään pelisääntöjä mieleisikseen vaan sen
uskottavuus on jatkuvan hyökkäyksen kohteena. Uskottavuus ei säily
ylimielisyydellä tai taistelulla tuulimyllyjä vastaan, vaan sen
eteen pitää tehdä työtä joka päivä ja tarvittaessa myöntää
tehdyt virheet avoimesti.
Vihapuhetta ja
uhriutumista
Äskettäin MV-lehti
julkaisi uutisen,
jossa kerrottiin Ylen toimittaja Jessikka Aron vuonna 2002 saamasta
huumetuomiosta. Toimittaja Aro on Ylen sivuilla kirjoittanut mm.
englanninkielisen
artikkelin vuodestaan venäjämielisten trollimagneettina. Aro on
tehnyt asiasta rikosilmoituksen kunnialoukkauksesta, eli viranomaiset
ja oikeuslaitos saavat päättää, nauttiiko julkisuudessa
esiintyvän toimittajan huumetuomio yksityisyyden suojaa.
Itse olen jo pitkään
seurannut erään venäjämielisen dosentin toimintaa internetissä.
Kyseisen henkilön toimintatapoihin kuuluvat avoimet hyökkäykset
niitä vastaan, jotka kirjoittavat jotakin negatiivista Venäjästä.
Dosentin ja hänen taustajoukkojensa uskottavuus tiedon välittäjinä
on suomalaisten keskuudessa erittäin lähellä nollaa. Aiemmin
heidän pääasiallinen yleisönsä oli itärajan takana, mutta
nykyisin he toimivat sosiaalisessa mediassa, seuraavat myös useiden
maahanmuuttokriittisten kirjoittajien tilejä ja jakavat näiden
postauksia eteenpäin.
Yksittäisen
toimittajan kannalta venäjämielisten toiminta voi tuntua
hämmentävältä ja jopa uhkaavalta. Kovasta älämölöstä
huolimatta se tuskin uhkaa toimittajien henkilökohtaista
turvallisuutta.
On kuitenkin yksi
abstrakti uhka, joka uhkaa viattomia ihmisiä. Kyse on tietysti
vihapuheesta, jota ei käsitteenä ole tarkasti määritetty eikä
kai tarvitsekaan. Itse olen päätellyt, että vihapuheeksi voi
tulkita kaiken puheen tai kirjoittelun, josta joku riittävän
uhristatuksen omaava taho ei pidä. Loukkaantumisen aitoutta ei voi
mitata eikä aitoudella ole merkitystä, jos loukkaantuja edustaa
oikeanlaista viiteryhmää.
Iltalehti kirjoitti
tänään, kuinka vihapuhe aiheuttaa suurta kärsimystä
kohteessaan. Artikkelin mukaan se vaikuttaa jopa mielenterveyteen.
Erilaisten veronmaksajan rahoittamien kansalaisjärjestöjen
edustajat kehottavat vihapuheen uhreja ilmoittamaan vihapuheesta
poliisille.
Mieleen tulee, että
lausahdus ”ei haukku haavaa tee” on nykyisin kadotettua kansanperinnettä.
On hyväksyttävää ja suorastaan kannatettavaa uhriutua jokaisesta
epämiellyttävästä lausunnosta ja vaatia kovaa rangaistusta
lausujalle. Herkkänahkaisuus on nyt in. Ainoastaan valkoisille
heteromiehille uhriutuminen ei ole sallittua.
Kuten olen aiemmin
sanonut, ”vihapuhe” sinänsä voi olla kohteelleen ikävää.
Kuitenkin vielä ikävämpää on, jos valtiovalta käynnistää
mittavat vihapuheen torjuntatoimet ja koventaa rangaistuksia. Toisin
kuin valtamedia yrittää uskotella, vihapuhe ei todellisuudessa
uhkaa sananvapautta läheskään yhtä paljon kuin viranomaistoimet,
joilla vihapuhetta torjuttaisiin tehokkaasti.
Taistelu vihapuhetta
vastaan ei myöskään palauta valtamedian menetettyä uskottavuutta
vaan on osa ”infosotaa” valtamediasta riippumattomia toimijoita
vastaan. Tämä blogikirjoituskin on Saara Jantusen kriteereillä
infosotaa.
Äskettäin eräänkin sanomalehden kolumnipalstalla sen vakiotoimittaja hyökkäsi niitä miehiä vastaan, jotka suhteessaan kokevat väkivaltaa. Uhriutumista ei tosiaankaan tuossa tapauksessa sallittu. Mainittakoon kyseessä olleen keski-ikäinen miestoimittaja, jonka vaikuttimia "hyvän ihmisen" statuksen kohottamiseen tai ylläpitämiseen voi kukin mielessään pohtia.
VastaaPoistaLuonnehdittaessa nykyistä valtamediaa voimme vapaasti poistaa sanan arvo tuosta valtaisesta. Valtaa sillä toki vielä toistaiseksi on julistaa julki ponnahtaneet ajatukset joko hyväksyttäviksi tai viheliäiseksi vihapuheeksi. Toki esille ilmaantuu toisinaan ajatuksia ja vaatimuksia, joiden asiattomuudesta tai jopa laittomuudesta ei voi olla epäselvyyttä, mutta pääsääntöisesti termi vihapuhe tarkoittaa mielivaltaista, tarkoin määrittelemätöntä lyömäasetta, jolla kukin valtaapitävien näkökulmasta kiusalliseksi katsottu ajatus tai ihminen voidaan sangen summittaisesti tuomita vähintään epäluotettavaksi. Tuota henkistä käsikassaraa heiluttaa etenkin tämä tukevasti valtaapitävien käsiin keskittyneen omistuksen vuoksi ryhmittynyt valtamedia. Ellei rahvas itse huomaa tanssia vihapuhehumppaa, sitä jatkuvasti opastetaan erilaisin "ajankohtaisohjelmin" ja teemailloin.
Tilanteen kuvastamat henkiset asetelmat syvetessään alkavat valitettavasti sulkea pois pahimpien kriisiemme ratkaisemisen ilman erittäin suuria kärsimyksiä.
Euvostotaivas: "Tilanteen kuvastamat henkiset asetelmat syvetessään alkavat valitettavasti sulkea pois pahimpien kriisiemme ratkaisemisen ilman erittäin suuria kärsimyksiä."
VastaaPoistaEn itse olisi näin pessimistinen, vaikka kieltämättä henkinen kuilu ns. suvaitsevaisten ja meidän välillä on ylittämätön. Suvaitsevaiset ovat immuuneja tosiasioihin perustuvalle arvostelulle, koska he eivät argumentoi vaan esittävät vastustajansa moraalisesti epäkelpoina ihmisinä, joiden mielipiteistä ei tarvitse välittää.
Keskustelu suvaitsevaisten kanssa menee usein tai melkein aina metakeskusteluksi, jossa mietitään, saako jotakin sanoa vai ei ja onko sanoja rasisti tai jonkin sortin foobikko. Argumentiksi riittää, jos huutaa oikeaoppisen mielipiteen tarpeeksi lujaa.
Todellisuudella on taipumus tulla esiin ideologian vaatimuksista riippumatta. Jossain vaiheessa todellisuutta on mahdotonta kumota tai selittää pois. Tällöin punavihreä kupla puhkeaa hiljaa sihisten.
"Todellisuudella on taipumus tulla esiin ideologian vaatimuksista riippumatta. Jossain vaiheessa todellisuutta on mahdotonta kumota tai selittää pois. Tällöin punavihreä kupla puhkeaa hiljaa sihisten."
VastaaPoistaTästä ei voi olla muuta kuin samaa mieltä. Ongelma vain on, tapahtuuko havahtuminen vasta koko pään ollessa jo syvällä sen kuuluisan k-rajan alla vai hiukan ennen. Yhteiskunnan vakaus on huomattavasti helpompaa tuhota kuin rakentaa uudestaan. Esimerkiksi nykyinen hallitsematon massamaahanmuutto teknisen ja taloudellisen murroksen keskellä on väestöpoliittisesti erittäin vastuutonta, vaikka kirjanoppineet mitä tahansa väittäisivät. Oman lisänsä tuo uskonto- ja kulttuurisuhteiden raju muutos kertautuen yleiseen aatemaailmaan. Sen kuuluisan etnofestarin ja kulttuurillisen dystopian ero on siinä, että festareilta voi kävellä pois ilmapiirin alkaessa ahdistaa tai uhata jopa fyysistä terveyttä, viimeksi mainittu sen sijaan...
Vain tuleva historia kertonee tämänkin kehityksen kasaamien paineiden lopullisen purkautumisen tavan. Toivottavasti pahin jää toteutumatta.
Minä koen vihapuheeksi sen kun minulle avoimesti vihamielistä kulttuuria myötäillään ja
VastaaPoistavalkopestään median toimesta.
Becker: Sinulla ei ole oikeutta valittaa vihapuheesta, koska et todennäköisesti kuulu mihinkään uhristatuksesta nauttivaan viiteryhmään.
VastaaPoista