Perimmäisten kysymysten äärellä

Euroopan pakolaiskriisi jatkuu eikä näytä laantumisen merkkejä. Suomessa pääasiallinen mediahuomio on jo siirtynyt hallituksen leikkauksiin ja pääministeri Sipilän puheeseen. Ne eivät kuitenkaan ole Suomen ja koko Euroopan tulevaisuuden kannalta läheskään yhtä tärkeitä kuin Eurooppaan pyrkivät turvapaikanhakijat ja se, mitä he tekevät ja kuinka paljon heitä on tulossa.

EU:n täydellinen kyvyttömyys

Pakolaiskriisi on taas kerran osoittanut Euroopan Unionin täysin kyvyttömäksi toimijaksi. EU-sopimukset muuttuvat yksi kerrallaan pelkäksi paperinpalaksi. Ensimmäisenä merkityksensä menetti Dublinin sopimus. Sitä ei käytännössä sovelleta, vaan Schengen-alueelle päässyt turvapaikanhakija saa valitse itse, mistä maasta hän haluaa hakea turvapaikkaa.

Yhtenä EU:n suurimmista saavutuksista pidetty Schengenin sopimus alkaa sekin menettää merkitystään, kun EU-maa toisensa jälkeen ottaa rajatarkastukset käyttöön. Edellisessä kirjoituksessa sivuttiin jo tätä sopimusta. Sen ongelmana eivät ole sisärajat vaan ulkoraja, jota EU on osoittautunut kyvyttömäksi puolustamaan.

EU on jakautunut kriisissä kolmeen osaan. Ensiksikin ovat Välimeren rannalla sijaitsevat maat, joihin suurin laittoman maahanmuuton paine kohdistuu. Nämä maat ovat taloudellisesti heikoilla eivätkä ne pysty yksin torjumaan laittomien siirtolaisten virtaa.

Toinen ryhmä ovat Luoteis-Euroopan maat, joista merkittävimpinä Ruotsi ja Saksa. Nämä ovat tulokkaiden tärkeimmät tavoitemaat, joissa tulija saa parhaimman veronmaksajan kustantaman ylöspidon.

Kolmannen ryhmän muodostavat itäisen Keski-Euroopan entiset kommunistimaat Unkari, Tshekki, Slovakia ja Puola. Nämä maat eivät kuulu turvapaikanhakijoiden suosikkeihin, vaan ne toimivat lähinnä tulijavirtojen läpikulkumaina. On vielä neljäskin ryhmä, jolla ei tässä ole merkitystä, koska Britannia ja Tanska ovat jättäytyneet asiaa koskevien EU-sopimusten ulkopuolelle.

EU on alusta asti toiminut väärin, kun se on tuonut merenylittäjät Schengen-alueelle ja antanut laittomille tulijoille mahdollisuuden hakea turvapaikkaa. Oikea ratkaisu olisi toimia Australian tavoin ja varmistaa, että laittomat siirtolaiset eivät pääse rantautumaan Schengen-alueelle. Tällainen ratkaisu ei ole ollut edes pöydällä, vaikka Australia on soveltanut tätä mallia menestyksellä ja onnistunut sen avulla tyrehdyttämään laittoman siirtolaisuuden lähes olemattomiin.

EU sen sijaan pyrkii ratkaisemaan lähinnä yhden käsillä olevan ongelman kerrallaan. Liittokansleri Merkel ja EU:n komissio ovat ehdottaneet turvapaikanhakijoille maakohtaisia kiintiöitä. Itä-Euroopan maat eivät kuitenkaan ole hyväksyneet pakottavia kiintiöitä. Sillä ei tietysti ole mitään väliä, koska kiintiöt eivät ratkaise ongelmaa vaan voivat jopa pahentaa sitä ja toimia uutena vetovoimatekijänä.

Kriisille on monta syytä, joita en tässä lähde erittelemään, mutta vain yksi laukaiseva tekijä. Se oli Saksan liittokansleri Angela Merkel, joka sanoi kaikkien syyrialaisten saavan jäädä. Tämä tapahtui elokuussa. Sen jälkeen alkoi turvapaikanhakijoiden läpijuoksu Balkanilta Keski-Eurooppaan ja aina Suomeen asti. Vastaavanlaiseen löysään lausuntoon syyllistyi myös Suomen pääministeri, jonka tarjous kotinsa antamisesta turvapaikanhakijoiden käyttöön kiiri myös Lähi-itään ja erityisesti Irakiin, josta suuri osa Suomeen tulevista turvapaikanhakijoista on peräisin.

Unkari

Turvapaikanhakijoiden pääasiallinen reitti on kulkenut Balkanilta Serbian ja Unkarin rajalle, jossa Unkarin hallitus Viktor Orbanin johdolla on yrittänyt toimia Schengenin vaatimusten mukaisesti ja torjua turvapaikanhakijoiden tulvaa. Unkari on turvautunut melko voimakkaisiin toimiin Serbian vastaisella rajalla torjuakseen rajan yli hyökyviä turvapaikanhakijoita. Toimet ovat olleet niin voimakkaita, että vasemmistolainen kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi epäili Unkarin joutuvan vastaamaan tekemisistään Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimessa.

Pääministeri Orban tuskin piittaa Koskenniemen houreista, vaan pyrkii lähinnä pelastamaan oman maansa ja siirtämään turvapaikanhakijoiden pääreitin pois Unkarista. Tässä hän on osittain onnistunutkin. Osa turvapaikanhakijoista on jo siirtynyt Kroatiaan, mutta osa on jäänyt Unkarin rajalle mellakoimaan. Tätä kirjoitettaessa 20 unkarilaista poliisia on loukkaantunut turvapaikanhakijoiden heittämistä kivistä.

Unkarin pääministerin toiminta herättää ihailua Itä-Euroopan maissa ja jonkin verran myös lännessä, vaikka valtamedia yrittäisikin maalailla kuvaa siitä, kuinka fasistinen Unkari käyttää kyynelkaasua ja kumiluoteja naisia ja lapsia vastaan. Näinhän ei ole, vaan turvapaikanhakijat ovat valtaosaltaan nuoria miehiä, ja lapset nostetaan näkyville propagandatarkoituksessa. Menettelytapa on sama, jota palestiinalaiset ovat käyttäneet jo vuosikymmenien ajan.

EU:n komissio ja Saksa tavoittelevat pakolaiskiintiöitä, joita Unkari muiden itäisten maiden kanssa vastustaa. Saksan sisäministeri Thomas de Maiziere äityi tästä syystä uhkailemaan kiintiöiden vastustajia EU-tukien menetyksellä. Tshekkiläinen Lubos Motl on analysoinut mahdollisia skenaarioita, ja hänen mielestään kiristys johtaa EU:n hajoamiseen.

EU ei ole itäisessä Euroopassa erityisen suosittu, mutta sitä siedetään, koska se jakaa avokätisiä tukia infrastruktuurin kehittämiseen. Toisaalta itäiset maat vierastavat historiallisen kokemuksensa perusteella keskusjohtoisuutta ja pakkoa. Lisäksi siellä suhtaudutaan muslimien laajamittaiseen maahanmuuttoon paljon kielteisemmin kuin lännessä. Tshekkiläisillä on lisäksi historiallista kokemusta Saksan harjoittamasta kiristyksestä. Tästä syystä itäeurooppalaiset luultavasti valitsevat mieluummin irtautumisen kuin alistumisen kiristyksen edessä.

EU:n läntiset maat, jotka suhtautuvat kaikkein myönteisimmin pakolaisten auttamiseen (tai ainakin maiden johto sanoo näin julkisesti) alkavat nekin olla vaikeuksissa tulijoiden suuren määrän kanssa. Paniikki kiintiöiden suhteen kertoo tästä. Toisaalta kiintiöinti toimii jo epävirallisesti, sillä Saksasta lähetetään ”ylimääräisiä” turvapaikanhakijoita pohjoiseen kohti Ruotsia, Norjaa ja Suomea. Ruotsinkin vastaanottokyky on loppumassa, joten tulijoita istutetaan Tukholman ja Luulajan väliseen yöjunaan. Luulajasta he jatkavat edelleen Haaparannan kautta Kemiin.

Sisäministeri Petteri Orpon lausuntojen perusteella Suomen hallitus ei ole ymmärtänyt tilanteen vakavuutta ja ainakin julkisesti teeskentelee, että kyse on pakolaisten auttamisesta ja kotouttamisesta. Todellisuudessa tulijoiden vyöryä ei valvo Euroopassa kukaan, ja Suomenkin viranomaiset ovat menettäneet tai ainakin menettämässä tilanteen hallinnan. Jos viranomaiset yrittäisivät aloittaa tulijoiden palautuksen takaisin Ruotsiin, Suomellakin olisi pian edessä samanlainen intifada kuin Unkarissa. Tätä kirjoitettaessa valtamedia puhuu lähinnä Sipilän puheesta ja huomisesta lakosta.

Miten tilanne jatkuu

Turvapaikanhakijoiden käyttäytymistä on vaikea ennustaa. Luultavasti uusia yrityksiä tehdään EU:n rajoilla eli Kreikassa ja Bulgariassa. Vesireitti on osoittautunut vaaralliseksi, joten murtautumisyrityksiä on odotettavissa Kreikan ja Turkin välisellä maarajalla.

EU:n sisällä kehitysvaihtoehtoja on useita. Schengenin sopimus voi menettää loputkin merkityksestään, jos tulijoiden virta ei pysähdy. Tällöin jokainen maa yrittää pelastaa itsensä ja siirtää mahdollisimman paljon turvapaikanhakijoita naapureille. Suomelle tämä tarkoittaa kasvavaa turvapaikanhakijoiden virtaa Ruotsista.

Toinen mahdollinen kehityskulku voi tapahtua tilanteessa, jossa Saksa yhdessä Ranskan ja Välimeren maiden kanssa yrittää saada vastaanottokiintiöt väkisin voimaan eli pakottaa vastahakoisimmat maat ottamaan vastaan turvapaikanhakijoita. Tällöin painostuksen kohteena olevat Itä-Euroopan maat joko alistuvat kiristyksen edessä tai todennäköisimmin aloittavat irtautumisen EU:sta tai eivät muuten vain piittaa kiintiöistä. Tämä voi aloittaa koko EU:n hajoamiskehityksen ja vahvistaa varmasti EU-vastaisten asemaa tulevassa Britannian kansanäänestyksessä.

Eteläisillä EU-mailla taas on hallussaan valttikortti, eli he voivat lopettaa rajojen valvonnan ja antaa kaikkien turvapaikanhakijoiden matkustaa vapaasti pohjoiseen. Käytännössä ne toimivat näin jo nykyisinkin, vaikka maa- ja merirajoja valvotaankin, tosin puutteellisilla resursseilla. Lisäksi avokätisimmät vastaanottajat Saksa ja Ruotsi toimivat jo Etelä-Euroopan maiden tavoin ja jakavat rikkautta pohjoisemmaksi.

Suomi on sisäministeri Orpon johdolla lähinnä katsonut tilannetta sivusta ja peesannut Saksaa. Jos tilanne muuttuu pahemmaksi, hallituksen on pakko rajoittaa tulijavirtaa sulkemalla Ruotsin raja. Toisin kuin Ruotsilla Suomella ei ole varaventtiiliä, jonne voisi purkaa ylimääräistä painetta.

Koska kriisille ei näy loppua, lopullista tulijoiden määrää ei tiedä kukaan. Joka tapauksessa Euroopan maat ovat kriisin lopulta päättyessä aiempaa islamilaisempia ja köyhempiä. Lisäksi hyvinvointivaltiolle voidaan joutua sanomaan hyvästit. EU-johtajien kannalta aikainen talventulo olisi toivottavaa. Se antaisi aikaa miettiä asioita, kun nyt joudutaan lähinnä reagoimaan tapahtuneiden tosiasioiden edessä.

Eli nyt ollaan perimmäisten kysymysten äärellä. Haluavatko EU-maat jatkaa maailman parantamista ja liitoksissaan natisevan utopiaprojektinsa pönkittämistä vai heräävätkö ne pelastamaan itsensä? Ensimmäinen vaihtoehto tarkoittaa maanosan islamisoitumisen merkittävää nopeutumista ja kanta-asukkaiden köyhtymistä. Jälkimmäinen taas tarjoaa jonkinlaisen vaihtoehdon. Jos eliitiltä kysytään, maailmanparannus jatkuu. Kansalaiset voivat olla toista mieltä, mutta on epäselvää, kuunteleeko eliitti enää kansalaisten mielipidettä lainkaan.