Palturimedia ja radikaali islam

Saksassa Pegida-järjestö on lanseerannut käsitteen ”palturimedia” (Lügenpresse), jolla tarkoitetaan saksalaista valtamediaa. Nimitys tulee tavasta, jolla valtamedia on vääristellyt Pegida-liikkeen tavoitteita julkisuudessa.

Nimitys sopii hyvin myös suomalaiselle valtamedialle. Viime maaliskuussa vuoden 2014 journalistiksi (tämä ei ole vitsi) valittu Helsingin Sanomien toimittaja Saska Saarikoski tarjoaa hyvän esimerkin pääkirjoitussivulle päätyneellä trollauksellaan.

Saarikosken kirjoitus kuvaa hyvin vasemmistoliberaalin toimittajan pettymystä ja samanaikaisesti moraalista ylemmyyttä niitä kohtaan, jotka eivät ole vielä päässet yhtä korkealle moraaliselle tasolle kuin toimittaja itse. Vasemmistolaisen toimittajan ja tavallisen ihmisen käsitykset monikulttuurista ja sen siunauksellisuudesta poikkeavat toisistaan ratkaisevasti. Syynä tähän on luultavasti se, että monikulttuuri ei toimi käytännössä yhtä hyvin, kuin sanomalehdissä annetaan ymmärtää.

Journalistille taas monikulttuuri on uskonkappale ja moraalinen näytelmä, jossa sankari (=valkoihoinen liberaali) pelastaa muukalaisen tai altavastaajan vihamielisen konservatiivin ennakkoluuloilta. Siksi kai kenellekään ei ole juolahtanut mieleen, että ”uudet eurooppalaiset” toisivat mukanaan omat käsityksensä ja ennakkoluulonsa, vaikka heidän piti olla valkoihoiselle liberaalille vain väline näyttää omaa moraalista erinomaisuuttaan.

Valkoisen liberaalin manikealainen maailmankuva näyttäytyy, kun toimittaja kirjoittaa Pegida-liikkeestä. Siinä hyvät saksalaiset haluavat kaikille tulijoille avointa yhteiskuntaa, kun taas pahat saksalaiset esittelevät vain pelkojaan ja ennakkoluulojaan. Tällaiseen käsitykseen ei voi olla päätymättä, jos uskoo valtamedian tarinoita.

Pahuuden analyysissaan toimittaja Saarikoski päätyy seuraavaan johtopäätökseen:

”...länsimaissa monet islamin vastustajat vannovat ajattelussaan juuri kansallisuusaatteen nimiin. Todellisuudessa äärinationalistit ja islamistit ovat saman hirviön kaksi tyhmää päätä. Molempia vastassa ovat yksilönvapauden, suvaitsevaisuuden ja moniarvoisuuden kannattajat.”

Ei ole väliä, mitä toimittaja tarkoittaa ”äärinationalisteilla”. Ääri-etuliitteen tarkoituksena ei ole kuvata mitään erityistä ryhmää vaan kertoa, että ne valkoiset, jotka eivät ajattele asioista samalla tavalla kuin Saska, ovat yhtä pahoja kuin islamistit, molemmat ovat itse asiassa ihan sama asia. Saskahan ei voi olla väärässä, koska hän kannattaa samoja asioita kuin muut hyvät ihmiset.

Eurooppalaisten maiden valtaeliitti, johon lasken poliitikot, valtamedian ja yliopistojen akateemikot, on arvomaailmaltaan universalistista. Kaikki maailman ihmiset ovat heidän mielestään samanarvoisia ja heillä pitää olla samat oikeudet. Kellään ihmisellä ei ole moraalista oikeutta jakaa ihmisiä sisä- ja ulkoryhmiin. Tämä oppi muistuttaa uskonnollista dogmaa ja sitä noudattavat ihmiset eivät yleensä harjoita mitään perinteistä uskontoa. Toisaalta vasemmistoliberaali oppi täydellisestä syrjimättömyydestä ei ole juurikaan levinnyt länsimaiden ulkopuolelle eli maihin, joista saapuu paljon maahanmuuttajia Eurooppaan.

Vasemmistoliberaali ja islam

Islam muodostaa vasemmistoliberaalille vaikean ongelman. Kyseinen virtahepo olohuoneessa täytyy jotenkin pystyä selittämään pois eikä tehtävää voi pitää helppona, koska islamin nimissä tapahtuvat verityöt eivät jää valtamedian hyvistä yrityksistä huolimatta yksittäistapauksiksi. Vaikka islamistien tekojen motiiveja pohdiskellaan ja niillä ei kuulemma ole mitään tekemistä islamin kanssa, selitykset alkavat ajan myötä kuulosta ontoilta ja valheellisilta. Uskon, että Saskan yritys selittää paha nationalismi ja islamismi pohjimmiltaan samaksi asiaksi, jää yritykseksi, toki ei viimeiseksi.

Tavallinen ihminen, joka on jonkin verran perehtynyt islamiin, ymmärtää, että Charlie Hebdo -lehden toimitukseen hyökänneet terroristiveljekset tappoivat, koska lehti oli pilkannut islamin profeettaa. Tämä 600-luvulla elänyt karavaanirosvo toimi itsekin samalla tavalla ja murhautti arvostelijoitaan. Muhammad on muslimeille esikuva ja heidän mielestään täydellinen ihminen.

Teko todisti myös, että sharia-laki ei ole pelkästään muslimien sisäinen asia vaan koskee myös ei-muslimeita. Islamilaisten maiden järjestö OIC on jo vuosia yrittänyt vaikuttaa länsimaihin, jotta islamin pyhinä pitämien asioiden arvostelu kiellettäisiin niiden lainsäädännössä.

Myös islamin historia pitää selittää uudelleen ja korostaa islamin tieteellisiä ja kulttuurillisia saavutuksia, jotka ovat paljon vaatimattomampia kuin länsimaisen kulttuurin vastaavat. Selitetään, että länsi on velkaa islamille ja mielellään korostetaan, kuinka julmia kristityt olivat muinaisina aikoiha. Tätä keinoa Saskakin käyttää kirjoituksessaan.

Islamin historia on kuitenkin myös valloitusten, kansojen alistamisen ja kansanmurhien historiaa, joka mielellään unohdetaan, kun jälkikolonialistisessa hengessä kuvataan muslimien tyytymättömyyden johtuvan ajallisesti lyhytkestoisesta länsimaisesta kolonialismista. Islamilainen imperialismi näkyy edelleen erityisesti muslimien keskuudessa yleisenä juutalaisvastaisuutena. Juutalaiset ovat ”kirjan kansaa” mutta elivät alistettuina toisen luokan kansalaisina Saska Saarikosken ”leppoisissa imperiumeissa”, kun taas Euroopassa he eivät ainakaan vielä elä islamin vallan alla. Islamin profeetta Muhammad kohtasi Medinassa juutalaisheimoja. Hän kukisti heidät, murhautti kokonaisen juutalaisheimon ja ajoi loput maanpakoon. Islamin juutalaisvastaisuus on siis muutakin kuin Israelin ja palestiinalaisten konflikti, ja Pariisissa juutalaiseen ruokakauppaan murhatut saivat tuntea tämän.

Avoimuus muslimimaahanmuuttajia kohtaan voi olla jalomielistä ja ylevää, mutta kehitys, jossa arvoiltaan universalistiseen yhteiskuntaan muuttaa paljon pelkästään oman sisäryhmänsä etua ajavia partikularisteja, ei voi päättyä samalla tavalla sankarin voittoon kuin vasemmistoliberaalin moraalisessa näytelmässä. Ennemminkin tuloksena on kreikkalainen tragedia, jonka kärsijöinä ovat tulevat sukupolvet.