Hevitoimittaja kirjoittaa Ruotsista

Riitta Itäkylä -niminen teatteritaiteen kandidaatti ja hevilehti Infernon entinen toimittaja kirjoitti rönsyilevän ja sekavan artikkelin ruotsalaisesta antirasismista. Artikkelista on vaikea löytää punaista lankaa mutta se luultavasti keräsi paljon lukijoita, koska siinä mainittiin Jussi Halla-aho.

Se, että ruotsalainen politiikka on ideologista verrattuna Suomen vastaavaan, pitää tietysti paikkansa. Riitta Itäkylä ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän, miten ideologisuus voi olla pitkällä tähtäimellä vahingollista ja kuinka ideologisen oikeaoppisuuden varjelu johtaa poliittiseen korrektiuteen ja toisinajattelijoiden rankaisemiseen.

Ideologian vaikutus

Se, että Peppi Pitkätossua sensuroidaan, perustuu ideologiaan. Se ei ole mikä tahansa ideologia vaan valtion virallinen sellainen. Sen mukaan vähemmistöjen mahdollinen loukkaantuminen määrittää sen, miten asioista kerrotaan ja mitkä asiat jätetään sanomatta.

Poliittinen korrektius taas määrittää rajat sille ”kiivalle poliittiselle ja ideologiselle sananvaihdolle”, jota Riitta Itäkylä ihastelee kirjoituksessaan. Se tarkoittaa käytännössä, että maahanmuuttopolitiikasta ei keskustella vaan sen sijaan keskustellaan ”integraatiopolitiikasta”. Jos joku erehtyy vaatimaan vähemmän maahanmuuttoa ja erityisesti islamilaisista maista, hän ajautuu hyväksyttävän keskustelun ulkopuolelle. Hänet leimataan välittömästi muukalaisvihamieliseksi ja tietysti rasistiksi. Maahanmuutto on itseisarvo tai luonnonvoima, johon ei voi vaikuttaa eikä saa, koska tällöin jaettaisiin ihmiset meihin ja muihin (Vi och Dom tänkande).

Ruotsissa käydään kiivasta poliittista ja ideologista sananvaihtoa erittäin kapeissa raameissa. Sellaiset virtahevot olohuoneessa kuin maahanmuutto, maahanmuuttajien rikollisuus, islam ja valtiofeminismi jäävät keskustelussa kokonaan käsittelemättä. Itäkylä antaa itse hyvän esimerkin tästä, kun hän kuvaa Göteborgin jengiväkivaltaa vastustavaa mielenosoitusta:

”...paikalliset asukkaat, ruotsalaissyntyiset ja maahanmuuttajat yhtenäisenä rintamana, nuoret sekä heidän vanhempansa, ovat yhdessä aktivoituneet, organisoituneet ja ruvenneet yhä äänekkäämmin vaatimaan aktiivisempaa kunnallispolitiikkaa mitä tulee esimerkiksi koulutuksen, työpaikkojen ja asuntojen tarjontaan sekä rikollisuuden ja syrjäytymisen rakentavaan ehkäisemiseen.”

Äänekäs vaatiminen liittyy tyypillisesti vasemmistolaiseen poliittiseen aktivismiin. Mielenosoitukset ja vaatiminen ovat vasemmiston juttu. Tämä ei tarkoita, että ”paikalliset asukkaat olisivat mukana yhtenä rintamana”. Itäkylän pitäisi sanoa, että vasemmisto on mukana yhtenä rintamana. Toisaalta vasemmistolaiselle on tyypillistä puhua tavallisen kansan nimissä. Luonnollisesti vaatimalla ei synny työpaikkoja, vaan ne syntyvät taloudellisen toimeliaisuuden tuloksena.

Ruotsi on myös vasemmistolainen maa. Vaikka sosiaalidemokraattien ääniosuus on nykyisin historiallisen alhaalla (noin 33 prosenttia), se on silti erittäin suuri verrattuna Suomen sosialidemokraattien ääniosuuteen, joka on parhaimmillaan ollut noin 30 prosenttia mutta nykisin vain noin puolet tästä.

Itäkylä ja ruotsidemokraatit

Ruotsidemokraattien kohdalla Itäkylä seuraa Ruotsin valtamedian linjaa ja erottaa toisistaan puolueen johdon ja puoluetta äänestäneet ihmiset:

”Mutta miksi sitten niinkin moni kuin 13 prosenttia ruotsalaisista päätti tänä vuonna äänestää Ruotsidemokraatteja? Kuten Mona Sahlin vaali-iltana totesi, on aika ruveta kuuntelemaan Ruotsidemokraattien äänestäjiä puolueen rautakankea humalassa heiluttelevan johtoportaan sijasta. Jos Ruotsista niin asiantuntevaan sävyyn puhuva Jussi Halla-aho pääsisi oikeasti juttusille Ruotsidemokraatteja äänestävän skånelaisen perheenisän kanssa, hän saisi kuulla, ettei ”tietyn kulttuurin edustajat” tai edes moskeijat ole tämän keskivertomiehen listan ensimmäisenä huolenaiheena. Niiden edelle nousevat vanhustenhoidon laatu, työpaikkojen saatavuus, eläkeläisten asema sekä koulujen alasajo.”

Itäkylä siteeraa Mona Sahlinia ja väittää, että Ruotsidemokraattien äänestäjät eivät oikeasti äänestäneet heitä näiden ajaman politiikan takia vaan jostain muusta syystä. Muiden puolueiden on siis kiireesti keksittävä nämä muut syyt ja keskityttävä niihin.

Hän ja Mona ”luottokortti” Sahlin tuntuvat pitävän ihmisiä typerinä. Ruotsidemokraattien keskeinen poliittinen tavoite on maahanmuuton vähentäminen. On täysin käsittämätöntä väittää, että tämä ei ollut se tärkein syy äänestää puoluetta. Kaikki Ruotsissa ja muuallakin tietävät, miksi Ruotsidemokraatit ovat puolueena olemassa.

Varmin tapa edistää Ruotsidemokraattien kannatuksen kasvua on jatkaa nykyistä maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikkaa. Äänestäjät eivät myöskään ole niin tyhmiä, etteivät näkisi yhteyttä heikentyneen vanhustenhoidon ja kasvavan humanitaarisen maahanmuuton välillä. Monet ymmärtävät myös, että lähiöiden kasvaneella rikollisuudella saattaa olla jotakin tekemistä maahanmuuton kanssa. Valtion budjettirahojen jakaminen on nollasummapeliä. Jos rahaa tarvitaan vuosi vuodelta enemmän turvapaikanhakijoiden vastaanottoon ja heidän perheidensä yhdistämiseen, se on jostakin muualta pois.

Itäkylä myös viittaa Ruotsidemokraattien syntyhistoriaan Bevara Sverige Svenskt -liikkeessä sekä ”rautaputkiskandaaliin”. Hän jätti mainitsematta, että monet sanomalehtitoimittajat ja television puhuvat päät mainitsevat yleensä monta kertaa, että Ruotsidemokraatit ovat fasistinen puolue, jonka juuret ovat uusnatsismissa.

Koska mikään muu puolue ei aja maahanmuuton vähentämistä, tätä haluavalla äänestäjällä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin äänestää Ruotsidemokraatteja. Valtamedian harjoittama systemaattinen demonisointi toimii vain tiettyyn rajaan saakka. Sillä, että puolueen puheenjohtaja Jimmie Åkesson pelasi suuria summia nettipokerissa, yritettiin viime hetkellä vaikuttaa äänestäjiin mutta ilman tulosta. Jopa Ruotsissa, jossa ihmiset ovat keskimäärin mielipiteiltään konformistisempia kuin Suomessa ja luottavat valtioon, mikä tahansa ei mene läpi, jos kyllästymispiste saavutetaan.

Voidaan jopa sanoa, että Ruotsidemokraattien ei tarvitse tehdä yhtään mitään kannatuksensa kasvattamiseksi. ”Vanhat puolueet” eli ruotsiksi Sjuklövern tekevät sen heidän puolestaan jatkamalla vastuutonta maahanmuuttopolitiikkaansa vuodesta toiseen. Joka vuosi maahan saapuu Lahden kokoisen kaupungin verran turvapaikanhakijoita. Heistä melkein kaikki saavat pysyvän oleskeluluvan ja loput jäävät muuten vain notkumaan maahan (”papperslösa”).

Jotkut kommentaattorit ovat tämän jo ymmärtäneet. 13 prosenttia ei ole mikään raja, jonka yli Ruotsidemokraattien kannatus ei voi kasvaa. Ideologisella jästipäisyydellä ainakin varmistetaan, että tuo raja luultavasti ylittyy seuraavissa vaaleissa, jotka voivat tulla hyvinkin pian.

Itäkylä myös kieltäytyy näkemästä Ruotsidemokraatteihin kohdistuvaa laajamittaista poliittista terroria ja teeskentelee, että sitä ei olisi olemassa. Hän puhuu ”parista kymmenestä naamioituneesta radikaalista”, kun kyse on Ruotsin valtaeliitin hiljaisesti hyväksymästä toiminnasta. Äärivasemmistolainen Expo-järjestö liitännäisineen saa julkista rahoitusta sen lisäksi, että kommunistikirjailija Stieg Larsson jätti sille muhkean perinnön Millennium-trilogian tuottamista rahoista. Expon ja sen liitännäisten yhteydet väkivaltaiseen äärivasemmistolaiseen aktivismiin ovat hyvin dokumentoituja.

En tässä yhteydessä viitsisi edes mainita sitä, että pelkkä näkyvä esiintyminen Ruotsidemokraattien riveissä voi johtaa työpaikan menetykseen puhumattakaan henkilökohtaisen turvallisuuden vaarantumisesta. Edes perheenjäsenet eivät välttämättä ole turvassa, kun väkivaltaiset ”antirasistit” tekevät iskuja Ruotsidemokraattien koteihin. Tällainen toiminta ei ole ”ideologista” vaan totalitarismia ja sellaista fasismia, jota nämä itseään antifasisteiksi nimittävät väittävät vastustavansa.

Kansainvälinen Itäkylä

Itäkylä sortuu kirjoituksensa lopussa identiteettipoliittiseen lässytykseen kertomalla, miten hän näkee oman suomalaisuutensa ulkomailla. Valitettavasti tämä ei todista mitään yhtään mistään muusta kuin Itäkylän tarpeesta kerskailla omalla ”kansainvälisyydellään”, ikään kuin tämä lisäisi hänen uskottavuuttaan. Hän myös tekeytyy uhriksi ja kuvittelee olevansa rohkea, kun hän sanoo:

”Se, mitä on tapana kutsua kansalliseksi identiteetiksi ja suomalaisuudeksi, on historiallisen jatkumon alaisuudessa alati uudistuva, tunnepitoinen, hyvin abstrakti sekä ennen kaikkea varsin venyvä käsite.

... mutta sitähän ei tässä maassa saa ääneen sanoa?”
Kyllä saa sanoa ja esittämällä tuon asian oikein hyvin voi saada viran valtiolta, yliopistosta tai jostain verorahoilla tuetusta kansalaisjärjestöstä. Monet saattavat pitää tuollaista lausetta fiksuna mutta kaikkien kunnioitusta sillä tuskin saa.