Ei mikään maallinen pyhimys

Nelson Mandelan kuolema varasti huomion Suomen itsenäisyyspäivän juhlinnalta. Me 80-luvulla eläneet muistamme Mandelan ikonina, jonka politiikkaa tekevät rock-tähdet nostivat jalustalle. Ulkoministeri Erkki Tuomioja pitää Mandelaa suorastaan pyhimyksenä:

”Hänhän oli sellainen hyvin karismaattinen henkilö, oikeastaan oli jopa pyhimysmäinen aura hänen ympärillään.”

Ei ole väärin väittää, että Mandela oli kaikkien maailman shampanjasosialistien suuri ikoni.

Epäonnistunut marxilainen

Mandela käveli ulos Kapkaupungissa sijaitsevasta vankilastaan 11. helmikuuta 1990. Vapauttaminen ei ainoastaan herättänyt innostusta Etelä-Afrikassa vaan kaikkialla maailmassa. Vapauttamisen jälkeisessä puheessaan Mandela kertoi, että neuvottelujen lopputulos takaisi, että aseellinen taistelu apartheidia vastaan ei enää olisi tarpeellista.

Mandelasta ei tullut pyhimystä eikä toista Robert Mugabea. Hän ei vankilavuosistaan huolimatta ollut katkeroitunut vallankumouksellinen, joka kostaisi vainoojilleen. Hänen johdollaan Etelä-Afrikan vapautuminen ei johtanut mustien, usein hirviömäisten tyrannien valtakauteen, vaan Mandela halusi sovintoa, joka on kestänyt ainakin hänen elinaikansa.

Wall Street Journalin muistokirjoituksessa muistutetaan, että Mandela oli suurimman osan aikuisikäänsä epäonnistunut marxilainen vallankumouksellinen ja vasemmiston idoli, Afrikan Che Guevara. Hän kuitenkin valitsi yli 70 vuoden iässä sovinnon koston asemesta ja teki näin itsestään historiallisen, ja samalla harvinaisen, viisaan vallankumousjohtajan.

Mandela ei ollut syntyjään kommunisti mutta kasvoi sellaiseksi, kun hän nousi ANC:n hierarkiassa. Hän liittoutui Neuvostoliiton kanssa ja piti Leninin ja Stalinin kasvokuvia kotonaan seinällä työpöytänsä lähettyvillä. Hän turhautui ANC:n väkivallattomaan vastarintaan 1960-luvulla ja omistautui aseelliselle vastarinnalle. Hän kouluttautui sissijohtajaksi, ja hänet pidätettiin sabotaasin yrityksestä.

Kuuluisassa oikeudenkäyntipuheessaan hän sanoi:

”Olen taistellut valkoista ylivaltaa ja mustaa ylivaltaa vastaan. Olen hellinyt ajatusta demokraattisesta ja vapaasta yhteiskunnasta, jossa kaikki ihmiset elävät harmonisesti yhdessä ja heillä on samat mahdollisuudet. Toivon eläväni tämän ihanteen puolesta, mutta tarvittaessa olen valmis kuolemaan sen puolesta.”

 

Tämän puheen jälkeen maailma ei hänestä kuullut enempää 26 vuoteen. Hän aloitti tuomionsa Robben Islandin vankilassa tulevana Lenininä, mutta hän vapautui sieltä 71-vuotiaana Afrikan Havelina.

Etelä-Afrikan aparheid-hallinto aloitti 1980-luvulla salaiset neuvottelut ANC:n kanssa. Vankilatuomionsa aikana Mandelasta tuli ”presidenttiharjoittelija” viimeisen apartheid-johtajan Frederid de Klerkin suojeluksessa. Vuoden 1990 alkupuolella presidentti de Klerk salli ANC:n toiminnan.

Mandela hylkäsi ANC:n marxilaisuuden ja ojensi kätensä elinkeinoelämälle. Jollain käsittämättömällä tavalla hän sai aikaiseksi uuden liberaalin perustuslain, jossa vähemmistöjen oikeudet turvattiin ja oikeusjärjestelmän puolueettomuus taattiin. Hän jätti tehtävänsä yhden kauden jälkeen suosionsa huipulla. Useimmat afrikkalaiset johtajat eivät toimi niin. Mandela sanoi:

”En halua, että meidän maatamme johtaa yli 80-vuotias. Minun täyty väistyä vielä, kun löytyy muutama ihminen, jotka ihailevat minua.”

Mandela ei myöskään kieltänyt epäonnistumisiaan, joihin kuului mm. AIDS:in leviäminen, kelvottomat koulut ja rikollisuus. Nämä ilmiöt saivat alkunsa Mandelan hallintokaudella eikä niitä sen jälkeenkään ole onnistuttu korjaamaan.

Mitä Mandelan jälkeen?

Etelä-Afrikan nykyinen, moniavioisissa suhteissa elävä presidentti Jacob Zuma patsasteli vielä äskettäin hiipuvan Nelson Mandelan valossa. Mandelan jälkeen Afrikan Kansalliskongressi ANC ei enää ole vallankumousjärjestö vaan korruptoitunut valtapuolue. Sen johtajat elävät yltäkylläisyydessä samalla, kun maan musta enemmistö elää köyhyyden ja työttömyyden varjossa.

Zuman kilpailija Julius Malema on esiintynyt julkisuudessa huomattavasti presidenttiä aggresiivisemmin. Hän on vaatinut mm. Etelä-Afrikan kaivosten kansallistamista, ja hänen järjestämissään joukkokokouksissa on vaadittu vain mustille kuuluvaa Etelä-Afrikkaa.

Vuoden 1994 vallanvaihdon jälkeen yli 1200 valkoista maanviljelijää on murhattu. Yhteensä valkoisia maanviljelijöitä on Etelä-Afrikassa noin 40 000, mikä tekee maanviljelijän ammatista ehkä maailman vaarallisimman.

Osa maan buurivähemmistöstä on jo viimeiset kymmenen vuotta tehnyt valmisteluja mahdollisen kansanmurhan varalta. Etelä-Afrikassa elää 3-4 miljoonaa ”afrikaaneria”, jotka ovat enimmäkseen Hollannista peräisin olevien siirtolaisten jälkeläisiä. He ovat eläneet Etelä-Afrikassa 1600-luvulta alkaen.

Jos buurien pelot toteutuvat, on turha odottaa, että Euroopan shampanjasosialistit rientäisivät heidän avukseen. Jos kauhuskenaario ei toteudu, tämä kertoo omalta osaltaan Mandelan elämäntyön onnistumisesta.