Viikonloppuna tapahtunut Nairobin
terrori-isku näytti maailmalle jälleen kerran, millaiseen
pahuuteen islamilainen jihadisti pystyy. Pahuus ei ole islamin
yksinoikeus, mutta nähdyn kaltaiseen suunnitelmalliseen ja
tarkoitukselliseen ei-muslimien tappamiseen tuskin kykenee muu kuin
islamilaiseen ideologiaan sitoutunut jihadisti.
Suomi jihadin maailmankartalle
Vielä on epäselvää, oliko yksi terroristeista Suomessa asuva
somali. Voi olla, että Twitterissä esitetty nimilista oli väärä.
Joka tapauksessa nykymaailmasta kertoo hyvin se, että helsinkiläisen
somalin mukanaolo ei yllätä ketään maailman tapahtumia vähänkään
seuraavaa.
Suomen lisäksi nimilistalla esiintyvien kotipaikkojen joukosta
löytyi muitakin diasporasomaleiden keskittymiä kuten Ruotsi ja
Yhdysvaltojen Minneapolis.
Mediassa spekuloitiin myös pitkään, että joukossa olisi ollut
mukana valkoihoinen nainen nimeltä Samantha
Lewthwaite, joka on Lontoon 2005 terrori-iskussa kuolleen
Germaine
Lindsayn leski. Lewthwaiten väitetään kuuluvan somalialaiseen
al-Shabaab -järjestöön ja olevan vastuussa aiemmista Keniassa
tehdyistä terrori-iskuista. Jotkut lähteet ovat kiistäneet
”valkoisen lesken” osallistumisen terrori-iskuun.
Muslimit seulottiin pois
Nähty terrori-isku oli tavanomainen islamilaiselle terrorismille
siinä mielessä, että tarkoituksena oli tappaa mahdollisimman
paljon siviilejä. Poikkeuksellisesti iskun tekijät pyrkivät
aktiivisesti seulomaan muslimit pois uhrien joukosta.Westgaten
kauppakeskuksen asiakkailta tiedusteltiin asioita, jotka vain
muslimit voivat tietää, kuten profeetta Muhammadin äidin nimi.
Tästä huolimatta uhrien joukossa oli myös muslimeja.
Iskun julkisuuteen annettuna motiivina esitettiin Kenian
osallisuus Somalian sisäisessä konfliktissa. Kenialaisia sotilaita
osallistuu Afrikan Unionin rauhanturvaoperaatioon, jonka yhtenä
tarkoituksena on kukistaa islamistinen Al-Shabaab-järjestö
ja tukea Somalia virallista hallitusta. Al-Shabaabin mukaan Kenia on
legiitiimi kohde iskulle, ja tarkoituksena oli hyökätä Kenian
hallintoa vastaan sen maaperällä. Järjestö myös väittää, että
Kenia on vastuussa kuolonuhreista olivat he sitten paikallisia tai
ulkomaalaisia.
Tavanomaiset selitykset
Bostonin maratonin pommi-iskuissa media piti peukkua sen puolesta,
että terrori-iskun tekijät eivät olisi muslimeja. Kun toive ei
toteutunut, mediassa alettiin väkisin etsiä motiiveja, joilla
islamilaisen jihadismin osuus saataisiin häivytettyä taustalle.
Kun nigerialaistaustainen Michael
Adebolajo katkaisi brittisotilas Lee Rigbyn pään Lontoon
Woolwichissa, Britannian pääministeri David Cameron julisti,
että teolla ei ole mitään tekemistä islamin kanssa. Nairobin
terrori-iskun uhrien joukossa oli useita brittejä, ja niinpä
pääministeri Cameronin oli taas pakko tulla puolustamaan
islamia:
”Vaikka näiden kammottavien terrori-iskujen tekijät väittävät
toimivansa uskonnon nimissä, he eivät todellisuudessa tee niin. He
toimivat väkivallan, terrorin, ekstremismin ja vääristyneen
maailmankuvansa nimissä. He eivät edusta islamia eivätkä
Britannian tai minkään muun maan muslimeja.”
Douglas Murray vastasi Cameronille Spectator-lehden
blogissaan:
”Kukaan järkevä ihminen ei varmaankaan väitä, että tekijät
edustavat kaikkia muslimeja. Tuntuu kuitenkin oudolta, että ihmisten
erottelulla ja murhaamisella pelkästään uskonnon perusteella ei
olisi mitään tekemistä uskonnon kanssa.”
Britannian yleisradioyhtiö BBC, joka yleensä käsittelee islamia
silkkihansikkain, ei kutsunut Nairobin terrori-iskun tekijöitä
terroristeiksi vaan tapansa
mukaan ”militanteiksi”. Herää kysymys, millainen
terroriteko olisi tarpeeksi paha, jota sen tekijöitä voisi kutsua
terroristeiksi. Ehkä sana terroristi on kokonaan kielletty BBC:n
toimittajilta. Eläimiin heitä ei tarvitse toki verrata etenkään
uutisraportoinnissa, mutta terroristi olisi tässä tapauksessa kyllä
käynyt.
Luonnollisesti myös muslimien puoliviralliset edustajat lännessä
ja muualla tuomitsevat iskut. Britannian muslimineuvosto MCB:n
pääsihteeri Farooq Murad tuomitsi iskut lehdistötiedotteessaan:
”Näillä teoilla ei ole perustaa uskonnossamme eikä viattomien
teurastusta oikeuta mikään tavoite. Näiden murhien tekijät eivät
kunnioita ihmiselämän pyhyyttä. Meidän on seistävä yhdessä
uskossamme ja uskontojen välillä emmekä saa antaa heidän jakaa
meitä.”
Luonnollisesti MCB ei löydä islamista mitään sellaista, joka
oikeuttaisi väkivallan vääräuskoisia vastaan. Maailmasta löytyy
kuitenkin paljon muslimeja, joiden mielestä vääräuskoisten
tappaminen on hyvästä ja siitä saa paratiisissa palkinnoksi 72
neitsyttä. MCB:n mekaaninen tapa tuomita iskut ja kyvyttömyys
käsitellä rehellisesti niitä islamin opetuksia, joita terroristit
käyttävät tekojensa perusteluina, ei tietysti yllätä ketään.
Tärkeintä on, että kenellekään ei tule vahingossa mieleen, että
islamilla saattaisi olla jotakin tekemistä islamin nimissä
harjoitetun väkivallan kanssa.
Epätoivoiset
Onneksi toimittajat auttavat löytämään ”todellisia syitä”
terrorismille. Avukseen he toki tarvitsevat virallisia
asiantuntijoita eli ns. päivystäviä dosentteja. Tällä kertaa
Helsingin Sanomien toimittaja Jukka Huusko on löytänyt sellaisen
Norjasta. Huuskon kirjoittaa, että ”epätoivo
ruokkii terroristijärjestö al-Shabaabia”.
Huuskon kirjoituksessa al-Shabaab esitetään samanaikaisesti sekä
vaarallisena että hiipuvana järjestönä. Erityisen huolissaan
Huuskon haastattelema terrorismitutkija Stig Jarle Hansen on lännessä
kasvaneista islamistitaistelijoista:
”He ovat teini-ikäisinä länsimaihin muuttaneita, kahden
maailman väliin eksyneitä. Sopiva värvättävä on riittävän
tietämätön Somalian konfliktin yksityiskohdista, toisaalta
riittävän irti isäntämaan kulttuurista, jotta voi omaksua
al-Shabaabin ideologian.”
Huusko viittaa tarkemmin määrittämättömään
al-Qaida-ideologiaan, jonka mukaan islamilainen maailma on sodassa
länttä ja sen lakeijoita vastaan. Kuulemma al-Shabaabin leireillä
opetetaan jopa Samuel Huntingtonin kirjaa Sivilisaatioiden
yhteentörmäys.
Lukijalle tulee helposti käsitys, että selityksiä terrorille
yritetään etsiä kaikkialta muualta paitsi islamin pyhiin
kirjoituksiin perustuvasta ideologiasta ja islamin historiaan
oleellisesti kuuluvasta imperialismista ja ylivaltapyrkimyksestä.
”Al-Qaida-ideologia” on vain tämän perinteen elvyttämistä
äärimmäisen väkivallan keinoin.
Luonnollisesti valtaosa somalidiasporasta kammoksuu al-Shabaabia.
Huusko toteaa:
”Mutta epätoivoisille, eksyneille, pakotetuillekin yksilöille
järjestön riveissä voi löytyä käyttöä.”
Tässä etsitään terrorille perimarxilaista yhteiskunnallista
selitystä. Toki tiedetään, että somalivanhemmat lähettävät
joskus liikaa länsimaisille tavoille oppinutta jälkikasvuaan
vanhaan kotimaahan ”leirille”. Tällaista tapausta käsittelin
kerran aiemmin.
Toisaalta terroristit eivät millään mittapuulla edusta kaikkein
syrjäytyneintä osaa väestöstä, vaan länsimaissa asuneet ovat
monella tapaa etuoikeutettuja Somaliassa asuviin maanmiehiinsä
verrattuna. Köyhyys, syrjäytyneisyys ja epätoivo eivät aja
terroriin, vaan kyllä motiiveja täytyy etsiä muualta.
Al-Shabaab voi olla hiipumassa, mutta sen taustalla oleva
ideologia ei ole hiipunut mihinkään, vaikka Suomen virallinen
islamin selittäjä Jaakko Hämeen-Anttila ennusteli televisiossa
syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen, että poliittisen
islamin kannatus olisi vähenemässä. Tällainen toiveajattelu on
sen jälkeen osoittautunut perusteettomaksi.
perjantaina, syyskuuta 27, 2013
keskiviikkona, syyskuuta 18, 2013
Nettimiliisi valvoo sinua
Viikko sitten Kokoomusnuorten ehdotettua kansanryhmää vastaan
kiihotuksen dekriminalisointia kaikkien tuntema nettipoliisi Marko
”Fobba” Forss kirjoitti Uusi Suomi -verkkojulkaisuun kirjoituksen
”Kaikkien
viharikospykälien äiti”.
Siinä Forss lähinnä todistaa, että illmanismi on sisäistetty ainakin peruskurssin tasoisesti. Illmanin tavoin vekkuli nettipoliisi toteaa:
”Pykälä ei sinänsä kiellä valtaväestön suojaamista, mutta käytännössä poliisi ei ole aloittanut esitutkintaa esimerkiksi yleisesti suomalaisia tai kristittyjä kohtaan esitetystä panettelusta tai solvaamisesta, koska pykälän tarkoitus on ensisijaisesti suojata erityissuojaa tarvitsevia vähemmistöjä.”
Nyt tiedämme, että poliisikin toimii rasistisesti tutkiessaan kiihottamista kansanryhmää vastaan. Illman totesi saman jo aiemmin. Ehkä punkkarit aikanaan tiesivät, kun lauloivat, että kytät ovat natsisikoja.
Fobba myös tietää neuvoa netinkäyttäjiä:
”Kiihottamispykälä on virallisen syytteen alainen rikos, joten loukkauksen tai uhkauksen kohteen ei tarvitse vaatia rangaistusta esitutkinnan käynnistämiseksi.”
Lisäksi mitään todisteita kiihotuksen vaikutuksista ei tarvitse oikeudenkäynnissä esittää. Rikoksella kun ei ole varsinaista uhria, vaan pykälän ainoa tarkoitus on rajoittaa sananvapautta. Foban mukaan näin ei kuitenkaan ole:
”Julkisuudessa on esitetty väitteitä, että kiihottamispykälä tukahduttaa keskustelun sosiaalisessa mediassa. Poliisin rikosilmoitusten osalta tämä ei ainakaan näy, koska kiihottamisrikoksen mukaisia epäilyjä kirjataan poliisille vain parinkymmenen rikosilmoituksen verran vuosittain ja netin osuus viharikosepäilyistä on vain parin prosentin luokkaa. Enemmän kirjoitusten ”tukahduttamiseen” vaikuttaa someaalinen paine kanssakirjoittajien ja median toimesta.”
Näin on, vaikka ilmiantaminen on nettimaailmassa tehty mahdollisimman helpoksi. Poliisin Nettivinkki-palvelussa voi kuka tahansa käydä nimettömästi ilmiantamassa epäilyttävän nettikirjoituksen vieläpä suojattua yhteyttä käyttäen. Tosin itse epäilen, että netinkäyttäjät mieluummin suodattavat epämiellyttävän sisällön itse pois eivätkä tarvitse siihen poliisin apua. Pykälään sopivaa sisältöä ei internetistä ole vaikea löytää. Poliisi ja Valtakunnansyyttäjän virasto ovat tosin enimmäkseen keskittyneet helppoihin maaleihin eli omalla nimellään internetissä kirjoittaviin bloggaajiin.
Lisäksi ilmiantaminen kiihotamisesta kansanryhmää vastaan ei ole mitään kovin kunniallista toimintaa. En epäile ideologialtaan vasemmistolaisten kykyä ilmiantoihin, mutta oma moraali ei kestä ilmiantamista kyseisestä ajatusrikoksesta.
Fobba mainitsee sosiaalisen paineen yhtenä rajoittavana tekijänä. Internetin esihistoriassa käytettiin kill-file -toiminnallisuutta suodattamaan epämiellyttävät kirjoitajat pois uutisryhmistä. Oli myös vapaaehtoisesti moderoituja keskusteluryhmiä. Tuolloin keskustelua kävi melko pieni piiri ihmisiä eikä nettipoliiseja ollut olemassa. Vapaaehtoinen moderointi on nykyisinkin yleisin tapa valvoa keskustelua.
Kun internetin käyttö on levinnyt koko kansan keskuuteen, myös viranomaiset ova kiinnostuneet kirjoittelun sisällöstä. Erityisen sensuurihenkisesti nettikirjoitteluun ovat suhtautuneet entisen apulaisvaltakunnansyyttäjä Mika Illmanin lisäksi vähemmistövaltuutetut Mikko Puumalainen etunenässä.
Hommaforumin ylimoderaattori
Fobba on julkisuudessa esiintynyt leppoisana nettipoliisina, joka ”valvoo” kansalaisten käyttäytymistä internetissä. Nuorison suosimilla nettipalstoilla esiintyy jonkin verran nettikiusaamista, ja on aivan oikein, että tällaiseen puututaan ja siitä valistetaan nuoria.
Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on kuitenkin vaikeampi valvottava, koska siinä rikos on vaikeampi tunnistaa. Nettipoliisi Forss kirjoitti eräälle Hommaforum-keskustelupalstan kirjoittajalle seuraavan yksityisviestin:
”Olit kirjoitellut 13.9.2013 keskusteluun, jossa käsiteltiin Koiramme-lehden artikkelia. Kirjoituksesi muslimeista ja kyseisen kansanryhmän vertaamisesta koiriin alkaa olemaan siinä rajoilla, että kyseeseen voi tulla kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Selvitin asiaan linjausta Valtakunnansyyttäjänvirastosta, jonka lausunnon mukaan riittävä toimenpide tässä vaiheessa on tämän saattaminen tietoosi ja se, että poistaisit viestin keskusteluketjusta.”
Illmanismin peruskurssin käynyt Fobba ei ollut varma, oliko kirjoitettu viesti kiihottamista kansanryhmää vastaan vai ei. Siksi hän turvautui Valtakunnansyyttäjänviraston asiantuntemukseen ja lähetti sen jälkeen viestin käyttäjälle.
Hommaforumilla asiattomat viestit voidaan helposti ilmoittaa palstan valvojille yhdellä napin painalluksella. Jos viesti on asiaton, moderaattorit poistavat sen melko nopeasti. Hommaforum on varmasti yksi tehokkaimmin moderoiduista keskustelupalstoista internetissä, ja siksi Forssin toiminta ihmetyttää. Herää kysymys, ovatko näytösoikeudenkäynnit vaihtuneet virtuaalimaailman nahkatakkisten KGB-miesten yöllisiin vierailuihin.
Sensuuri ei enää siis tapahdu avoimesti vaan katseilta piilossa. Enää ei tarvita Valtakunnansyyttäjän virastoa vaan pelkkä yöllinen koputus riittää pitämään ihmiset hiljaisina.
Kaiken lisäksi sensuroitu viesti oli varsin kesy sisällöltään. Tiedän viestin sisällön mutta en kopioi sitä tähän, koska alkuperäinen on poissa. Kirjoittaja itse kuvailee sisältöä seuraavasti:
”En tietenkään toista kirjoitusta, koska se on viranomaisten mielestä lakia rikkova, mutta rinnastin siinä koirankasvatuksen yhden hyvän periaatteen ja metodin siihen, miten toimien länsimaissa asuva muslimiväestö voisi elää keskuudessamme hyvin sopeutuen ja ongelmia välttäen.”
Viestiketjussa kommentoitiin Koiramme-lehden kirjoitusta ”Koira on hylkiö islamin maailmassa”. Tätä kirjoitusta ei valitettavasti löydy kokonaisena internetistä, mutta siinä toimittaja kertoi asiallisesti, miten islam suhtautuu koiriin. Kirjoittaja oli selvästi perehtynyt asiaan, kuten kyseisessä lehdessä on tapana toisin kuin valtamedian julkaisuissa.
Itse tulkitsin sensuroidun viestin kirjoittajan tarkoittaneen, että muslimien pitää sopeutua meidän tapoihin. Jos heiltä ei edellytetä sopeutumista, tulee ongelmia. Tämä oli rinnastettu koiran kasvatukseen, mikä ilmeisesti herätti epäilyt kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Samalla perusteella juutalaiset apinoihin ja sikoihin rinnastava Koraani olisi sellaista, ja tämä opetetaan jo pienille lapsille.
Kiihottamispykälien riskit
Kun viranomainen lähtee soveltamaan epämääräistä lakia, suhteellisuuden taju jätetään yleensä narikkaan. Kanadassa ihmisoikeuskomissiot jahtasivat kellarinatseja ja marginaalissa olevia tyyppejä, jotka olivat ehkä äänekkäitä mutta eivät oikeasti aiheuttaneet merkittävää haittaa kenellekään. Ne tekivät niin, koska heillä oli valtaa. Lakimies ja ihmisoikeusaktivisti Richard Warman jopa rekisteröityi Stormfrontin keskustelupalstalle nimimerkillä ja yritti siellä houkutella käyttäjiä vihapuheisiin, joita hän sitten raportoi ihmisoikeuskomissiolle. Warman voitti kymmenen Kanadan ihmisoikeuskomissioon viemäänsä juttua. Kaksi sovittiin jälkikäteen, kun syytetyt ilmoittivat jättävänsä uusnatsiliikkeen ja luopuvansa vakaumuksestaan.
Epämääräinen laki mahdollisti Kanadassa Warmanin kaltaisten toiminnan ja jopa palkitsi siitä, vaikka tapausten yhteiskunnallinen merkitys oli vähäinen, jopa mitätön. Valtiokeskeisemmässä Suomessa epämääräinen kiihotuspykälä on potentiaalisesti vielä vaarallisempi, kuten Mika Illmanin toiminta on osoittanut.
Kun ihmisoikeuskomissiot iskivät suurempien kalojen, kuten MacLeans-viikkolehden kimppuun, niiden aiemmin julkisuudelta piilossa tapahtunut toiminta nousi päivänvaloon. Julkisuuden tuloksena Kanadan ihmisoikeuslain 13. luku lopulta kumottiin. Suomessa julkisuus ei ole auttanut ”sananvapausrikollisia” osin median kehnon raportoinnin ja toisaalta yleisen vihapuhehysterian takia. Media on ilmeisesti Suomessa Kanadaa enemmän poliitikkojen ja virkamiesten kanssa samassa veneessä.
Itse olen tyytyväinen, että vaatimukset kiihotuspykälän kumoamisesta tai muokkaamisesta ovat tulleet julkiseen keskusteluun ja toivoisin, että keskustelu jatkuisi. En kuitenkaan ole erityisen toiveikas muutoksen suhteen ainakaan lähitulevaisuudessa. Julkiset näytösoikeudenkäynnit ovat silti parempi vaihtoehto kuin piilossa tapahtuva sensurointi ja pelottelu, jota vekkuli nettipoliisi harrastaa.
Siinä Forss lähinnä todistaa, että illmanismi on sisäistetty ainakin peruskurssin tasoisesti. Illmanin tavoin vekkuli nettipoliisi toteaa:
”Pykälä ei sinänsä kiellä valtaväestön suojaamista, mutta käytännössä poliisi ei ole aloittanut esitutkintaa esimerkiksi yleisesti suomalaisia tai kristittyjä kohtaan esitetystä panettelusta tai solvaamisesta, koska pykälän tarkoitus on ensisijaisesti suojata erityissuojaa tarvitsevia vähemmistöjä.”
Nyt tiedämme, että poliisikin toimii rasistisesti tutkiessaan kiihottamista kansanryhmää vastaan. Illman totesi saman jo aiemmin. Ehkä punkkarit aikanaan tiesivät, kun lauloivat, että kytät ovat natsisikoja.
Fobba myös tietää neuvoa netinkäyttäjiä:
”Kiihottamispykälä on virallisen syytteen alainen rikos, joten loukkauksen tai uhkauksen kohteen ei tarvitse vaatia rangaistusta esitutkinnan käynnistämiseksi.”
Lisäksi mitään todisteita kiihotuksen vaikutuksista ei tarvitse oikeudenkäynnissä esittää. Rikoksella kun ei ole varsinaista uhria, vaan pykälän ainoa tarkoitus on rajoittaa sananvapautta. Foban mukaan näin ei kuitenkaan ole:
”Julkisuudessa on esitetty väitteitä, että kiihottamispykälä tukahduttaa keskustelun sosiaalisessa mediassa. Poliisin rikosilmoitusten osalta tämä ei ainakaan näy, koska kiihottamisrikoksen mukaisia epäilyjä kirjataan poliisille vain parinkymmenen rikosilmoituksen verran vuosittain ja netin osuus viharikosepäilyistä on vain parin prosentin luokkaa. Enemmän kirjoitusten ”tukahduttamiseen” vaikuttaa someaalinen paine kanssakirjoittajien ja median toimesta.”
Näin on, vaikka ilmiantaminen on nettimaailmassa tehty mahdollisimman helpoksi. Poliisin Nettivinkki-palvelussa voi kuka tahansa käydä nimettömästi ilmiantamassa epäilyttävän nettikirjoituksen vieläpä suojattua yhteyttä käyttäen. Tosin itse epäilen, että netinkäyttäjät mieluummin suodattavat epämiellyttävän sisällön itse pois eivätkä tarvitse siihen poliisin apua. Pykälään sopivaa sisältöä ei internetistä ole vaikea löytää. Poliisi ja Valtakunnansyyttäjän virasto ovat tosin enimmäkseen keskittyneet helppoihin maaleihin eli omalla nimellään internetissä kirjoittaviin bloggaajiin.
Lisäksi ilmiantaminen kiihotamisesta kansanryhmää vastaan ei ole mitään kovin kunniallista toimintaa. En epäile ideologialtaan vasemmistolaisten kykyä ilmiantoihin, mutta oma moraali ei kestä ilmiantamista kyseisestä ajatusrikoksesta.
Fobba mainitsee sosiaalisen paineen yhtenä rajoittavana tekijänä. Internetin esihistoriassa käytettiin kill-file -toiminnallisuutta suodattamaan epämiellyttävät kirjoitajat pois uutisryhmistä. Oli myös vapaaehtoisesti moderoituja keskusteluryhmiä. Tuolloin keskustelua kävi melko pieni piiri ihmisiä eikä nettipoliiseja ollut olemassa. Vapaaehtoinen moderointi on nykyisinkin yleisin tapa valvoa keskustelua.
Kun internetin käyttö on levinnyt koko kansan keskuuteen, myös viranomaiset ova kiinnostuneet kirjoittelun sisällöstä. Erityisen sensuurihenkisesti nettikirjoitteluun ovat suhtautuneet entisen apulaisvaltakunnansyyttäjä Mika Illmanin lisäksi vähemmistövaltuutetut Mikko Puumalainen etunenässä.
Hommaforumin ylimoderaattori
Fobba on julkisuudessa esiintynyt leppoisana nettipoliisina, joka ”valvoo” kansalaisten käyttäytymistä internetissä. Nuorison suosimilla nettipalstoilla esiintyy jonkin verran nettikiusaamista, ja on aivan oikein, että tällaiseen puututaan ja siitä valistetaan nuoria.
Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on kuitenkin vaikeampi valvottava, koska siinä rikos on vaikeampi tunnistaa. Nettipoliisi Forss kirjoitti eräälle Hommaforum-keskustelupalstan kirjoittajalle seuraavan yksityisviestin:
”Olit kirjoitellut 13.9.2013 keskusteluun, jossa käsiteltiin Koiramme-lehden artikkelia. Kirjoituksesi muslimeista ja kyseisen kansanryhmän vertaamisesta koiriin alkaa olemaan siinä rajoilla, että kyseeseen voi tulla kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Selvitin asiaan linjausta Valtakunnansyyttäjänvirastosta, jonka lausunnon mukaan riittävä toimenpide tässä vaiheessa on tämän saattaminen tietoosi ja se, että poistaisit viestin keskusteluketjusta.”
Illmanismin peruskurssin käynyt Fobba ei ollut varma, oliko kirjoitettu viesti kiihottamista kansanryhmää vastaan vai ei. Siksi hän turvautui Valtakunnansyyttäjänviraston asiantuntemukseen ja lähetti sen jälkeen viestin käyttäjälle.
Hommaforumilla asiattomat viestit voidaan helposti ilmoittaa palstan valvojille yhdellä napin painalluksella. Jos viesti on asiaton, moderaattorit poistavat sen melko nopeasti. Hommaforum on varmasti yksi tehokkaimmin moderoiduista keskustelupalstoista internetissä, ja siksi Forssin toiminta ihmetyttää. Herää kysymys, ovatko näytösoikeudenkäynnit vaihtuneet virtuaalimaailman nahkatakkisten KGB-miesten yöllisiin vierailuihin.
Sensuuri ei enää siis tapahdu avoimesti vaan katseilta piilossa. Enää ei tarvita Valtakunnansyyttäjän virastoa vaan pelkkä yöllinen koputus riittää pitämään ihmiset hiljaisina.
Kaiken lisäksi sensuroitu viesti oli varsin kesy sisällöltään. Tiedän viestin sisällön mutta en kopioi sitä tähän, koska alkuperäinen on poissa. Kirjoittaja itse kuvailee sisältöä seuraavasti:
”En tietenkään toista kirjoitusta, koska se on viranomaisten mielestä lakia rikkova, mutta rinnastin siinä koirankasvatuksen yhden hyvän periaatteen ja metodin siihen, miten toimien länsimaissa asuva muslimiväestö voisi elää keskuudessamme hyvin sopeutuen ja ongelmia välttäen.”
Viestiketjussa kommentoitiin Koiramme-lehden kirjoitusta ”Koira on hylkiö islamin maailmassa”. Tätä kirjoitusta ei valitettavasti löydy kokonaisena internetistä, mutta siinä toimittaja kertoi asiallisesti, miten islam suhtautuu koiriin. Kirjoittaja oli selvästi perehtynyt asiaan, kuten kyseisessä lehdessä on tapana toisin kuin valtamedian julkaisuissa.
Itse tulkitsin sensuroidun viestin kirjoittajan tarkoittaneen, että muslimien pitää sopeutua meidän tapoihin. Jos heiltä ei edellytetä sopeutumista, tulee ongelmia. Tämä oli rinnastettu koiran kasvatukseen, mikä ilmeisesti herätti epäilyt kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Samalla perusteella juutalaiset apinoihin ja sikoihin rinnastava Koraani olisi sellaista, ja tämä opetetaan jo pienille lapsille.
Kiihottamispykälien riskit
Kun viranomainen lähtee soveltamaan epämääräistä lakia, suhteellisuuden taju jätetään yleensä narikkaan. Kanadassa ihmisoikeuskomissiot jahtasivat kellarinatseja ja marginaalissa olevia tyyppejä, jotka olivat ehkä äänekkäitä mutta eivät oikeasti aiheuttaneet merkittävää haittaa kenellekään. Ne tekivät niin, koska heillä oli valtaa. Lakimies ja ihmisoikeusaktivisti Richard Warman jopa rekisteröityi Stormfrontin keskustelupalstalle nimimerkillä ja yritti siellä houkutella käyttäjiä vihapuheisiin, joita hän sitten raportoi ihmisoikeuskomissiolle. Warman voitti kymmenen Kanadan ihmisoikeuskomissioon viemäänsä juttua. Kaksi sovittiin jälkikäteen, kun syytetyt ilmoittivat jättävänsä uusnatsiliikkeen ja luopuvansa vakaumuksestaan.
Epämääräinen laki mahdollisti Kanadassa Warmanin kaltaisten toiminnan ja jopa palkitsi siitä, vaikka tapausten yhteiskunnallinen merkitys oli vähäinen, jopa mitätön. Valtiokeskeisemmässä Suomessa epämääräinen kiihotuspykälä on potentiaalisesti vielä vaarallisempi, kuten Mika Illmanin toiminta on osoittanut.
Kun ihmisoikeuskomissiot iskivät suurempien kalojen, kuten MacLeans-viikkolehden kimppuun, niiden aiemmin julkisuudelta piilossa tapahtunut toiminta nousi päivänvaloon. Julkisuuden tuloksena Kanadan ihmisoikeuslain 13. luku lopulta kumottiin. Suomessa julkisuus ei ole auttanut ”sananvapausrikollisia” osin median kehnon raportoinnin ja toisaalta yleisen vihapuhehysterian takia. Media on ilmeisesti Suomessa Kanadaa enemmän poliitikkojen ja virkamiesten kanssa samassa veneessä.
Itse olen tyytyväinen, että vaatimukset kiihotuspykälän kumoamisesta tai muokkaamisesta ovat tulleet julkiseen keskusteluun ja toivoisin, että keskustelu jatkuisi. En kuitenkaan ole erityisen toiveikas muutoksen suhteen ainakaan lähitulevaisuudessa. Julkiset näytösoikeudenkäynnit ovat silti parempi vaihtoehto kuin piilossa tapahtuva sensurointi ja pelottelu, jota vekkuli nettipoliisi harrastaa.
maanantaina, syyskuuta 16, 2013
Suurinkvisiittori avautuu
Entinen apulaisvaltakunnansyyttäjä, nykyinen Länsi-Uudenmaan
käräjäoikeuden tuomari kommentoi
Hufvudstadsbladetissa (maksumuurin takana, sitaatti tässä)
ehdotuksia kansanryhmää vastaan kiihottamisen ja uskonrauhan
rikkomisen poistamista lainsäädännöstä.
Rasistinen laki
Aluksi totean, että Illmanin oma toiminta todistaa, miksi molemmat lakipykälät pitäisi poistaa. Väljyydessään ne tarjoavat valtiolle liian hyvät mahdollisuudet käydä toisinajattelijoiden kimppuun. Juuri tätä Illman teki koko sananvapauden vastaisen ristiretkensä ajan eli toimiessaan apulaisvaltakunnansyyttäjänä.
Hufvudstadsbladetissa Illman sanoo ääneen sen, joka oli hänen aiemmin edustamansa viraston toiminnasta pääteltävissä. Kiihotuspykäliä ei ole tarkoitettu enemmistön vaan vähemmistön suojelemiseen:
”Enemmistö ei koskaan ole samanlaisen suojelun tarpeessa kuin syrjäytynyt vähemmistö.”
”Ruotsissa, jossa pykälä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on tiukempi, Oikeuskansleri päätti, että henkilöä, joka kuvasi kantaruotsalaisia yksinkertaisimmiksi tapaamistaan ihmisistä, ei syytetä. Perusteluna oli se, että lausunto kohdistui kansalaisten enemmistöön eikä se tarvitse suojaa sellaisilta väitteiltä.”
Illman sanoo siis suoraan, että laki ei ole kaikille sama ja sitä sovelletaan syytetyn syntyperän ja kohteena olevan kansanryhmän perusteella. Tästä voi päätellä vain, että lakia sovelletaan rasistisesti. Kantaväestö on pykälää sovellettaessa lähtökohtaisesti huonommassa asemassa kuin vähemmistön edustaja.
Uskonrauhan rikkomista Illman ei mainitse tässä yhteydessä, mutta Valtakunnansyyttäjäviraston käytöksestä on pääteltävissä, että samat säännöt koskevat myös tätä lakipykälää. Kun Jussi Halla-aho kutsui blogikirjoituksessaan islamia pedofiiliuskonnoksi, hänet tuomittiin uskonrauhan rikkomisesta. Kun Veriryhmä-niminen sivusto teki törkeitä pilkkalauluja ja -videoitapienen lappajärveläisen seurakunnan saarnaajien puheista, syyte jätettiin nostamatta.
Hufvudstadsbladetin mukaan esimerkit osoittavat, että terveen järjen käyttö kiihottamispykäliä sovellettaessa ei ole kiellettyä. Lisäksi lehdellä on pokkaa väittää, että tuomioistuimet ja syyttäjät tulkitsevat pykäliä erittäin rajoittuneesti siksi, että pykälät eivät rajoittaisi normaalia ilmaisuvapautta.
Ne, jotka ovat seuranneet kiihotusoikeudenkäyntejä, tietävät, että Hufvudstadsbladet kirjoittaa puhdasta roskaa. Pykäliä nimenomaan tulkitaan tiukasti syytetyn vahingoksi, jos tekijä edustaa kantaväestöä ja ”uhrina” oleva kansanryhmä jotakin vähemmistöä. Näin on tapahtunut niin Tomashotin, Mikko Ellilän, Jussi Halla-ahon ja tuoreimmassa Markus Janssonin tapauksissa.
Halla-ahon tuomioon johtanut kirjoitus oli suunnattu nimenomaan Mika Illmania vastaan ja tarkoituksena oli osoittaa Illmanin Hufvudstadsbladetissa avoimesti myöntämä kaksoisstandardi. Siksi hän sanoi islamin pyhittävän pedofilian, ja että ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre. Sanomalehti Kalevassa julkaistussa kirjoituksessa oli vastaavalla tavalla kirjoitettu, että päissään tappaminen olisi suomalaisten kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.
Rajoittaako laki sananvapautta?
Illman torjuu ”populistisen” kritiikin ja sanoo, että laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ei rajoita kohtuuttomasti sananvapautta. Tämä on tietysti mielipidekysymys, eli mikä loppujen lopuksi on kohtuutonta rajoittamista? Illman itse on väitöskirjassaan päättänyt, että yleistykset kansanryhmistä ovat kiellettyjä. Ei saa sanoa, että somalit ja mannet ovat laiskoja. Ajatella saa mutta ei lausua ääneen, kuten illmanismin avainlause kuuluu.
Illman myös vetoaa kansainvälisiin sopimuksiin, kuten YK:n rasisminvastaiseen sopimukseen vuodelta 1969. Jopa Wikipedia-sivustolla sanotaan, että sopimuksen vaatimukset kriminalisoida vihapuhe ja kieltää jäsenyys rasistisissa järjestöissä herättävät ristiriitoja. Sopimuksen on ratifioinut 27 maata Wikipedian mukaan.
Illman toteaa seuraavaa:
”Sananvapaus ei ole absoluuttista missään maailman maassa, ei edes Yhdysvalloissa. Varauksia vihapropagandan suhteen löytyy kaikista oikeusjärjestelmistä, ainakin jossain muodossa.”
Toki sananvapaus ei ole absoluuttista Yhdysvalloissakaan, mutta samalla täytyy todeta, että Yhdysvaltojen perustuslaki ei mahdollistaisi Mika Illmania. Hän olisi hävinnyt kaikki käymänsä sananvapausrikoksiin liittyvät oikeusjutut 100-0, jos ne olisi käyty Yhdysvalloissa.
Tarkastellaan tässä YK:n rasisminvastaisen yleissopimuksen historiaa. Tanskalaispastori Søren Krarup kirjoitti Kristeligt Dagblad -lehdessä artikkelin, jossa hän väitti rasismipykälän olevan perustaltaan totalitaarinen.
Krarupin mukaan länsimaat, joukossa Yhdysvallat, Iso-Britannia, Pohjoismaat ja muut länsieurooppalaiset valtiot, vastustivat rasismipykälää nimenomaan sananvapauteen vedoten. Näiden maiden mielestä sanan tuli olla vapaa, mutta kehotukset väkivaltaan sai kieltää.
Diktatuurimaat eivät tätä hyväksyneet. Neuvostoliitto satelliittivaltioineen kuin myös Kuuba ja Saudi-Arabia kannattivat vihapuheen tiukkaa kieltämistä. Koska diktatuureilla oli äänten enemmistö, vihapuheen tiukka kielto tuli mukaan sopimukseen.
Diktatuureille tulkinnanvaraa sisältävä pykälä sopiii mainiosti, koska sellaisen avulla voidaan syyttää ketä tahansa hallinnon vastustajaa. Illman käyttää siis perustelunaan sopimusta, jonka tulkintaa vihapuheesta sananvapauteen uskovat länsimaat aikanaan vastustivat ja kommunistidiktatuurit kannattivat.
On päivänselvää, että lailla on hyytävä vaikutus sananvapauteen ja että pykälä johtaa ilmiantokulttuuriin, jossa suuren yleisön silmissä tuntematon bloggaaja voidaan tuomita kaksi vuotta vanhoista jo unohdetuista kirjoituksistaan, kuten Markus Janssonin tapauksessa on käymässä.
Illman luo oikeuskäytäntöä
Illman vetoaa auktoriteetteihin ja yrittää samalla ohjailla oikeudenkäyttöä tiettyyn suuntaan. Erityisen kielteisesi Illman suhtautuu yleistämiseen:
”Ongelma syntyy heti kun aletaan yleistää, kuten Halla-aho teki väittäessään rikollisuuden johtuvan somalien geeneistä. Se on malliesimerkki sellaisesta yleistämisestä.”
Illman ilmeisesti pitää Halla-ahoa ja hänen lukijoitaan typerinä idiootteina. Halla-ahon kirjoituksen yhtenä tarkoituksena oli osoittaa Illmanin nyt jo myöntämä kaksoisstandardi. Suomalaisista saa sanoa mitä tahansa, kun taas somaleista ei saa, vaikka yleistys ja perustelut olisivat yhtä hyviä (tai yhtä huonoja). Illman ei tätä näköjään halua ymmärtää vaan tulkitsee Halla-ahon kirjoituksen syytetyn vahingoksi, kuten tuomioistuimet tuppaavat kiihotusrikoksissa tekemään.
Aivan hyvin voidaan sanoa, että somalit ovat laiskoja. Kukaan täysijärkinen ei kuitenkaan oleta, että kaikki somalit olisivat laiskoja. Normaalijärkinen ymmärtää lauseen niin, että monet somalit tyytyvät elämään sosiaaliturvan varassa eivätkä aktiivisesti yritä parantaa asemaansa työnteon ja/tai opiskelun avulla. Normaalijärkinen ymmärtää myös, että kyseessä on mielipide, joka voi perustua väärille faktoille.
Yllättäen Illmanille kelpaa objektiivisuus silloin, kun sen avulla tulkitaan joku asia syytetyn vahingoksi. Illmanin mukaan kaikki objektiiviseen analyysiin perustuva informaatio on sallittua, mutta lausunto muuttuu kiihotukseksi, jos tilastoja käytetään näennäisenä taustana yleistäville johtopäätöksille.
Postmodernissa oikeudenkäytössä, jota kiihotusoikeudenkäynnit edustavat, faktoilla ei ole väliä kuten ei myöskään objektiivisuudella. Kiihotus kansanryhmää vastaan on uhriton rikos. Illman sanoo kiihottamisesta kansanryhmää vastaan:
”Pykälää tulee soveltaa niihin, joita vahingoitetaan. Sen tulee suojella niitä, jotka ovat eniten suojelun tarpeessa.”
Missään kiihotusoikeudenkäynnissä ei ole esitetty konkreettista näyttöä todellisesta vahingosta, jota kiihottavaksi väitetty lausunto on aiheuttanut. Kaikki vahinko perustuu mielikuvitukselle, koska kyseessä on ajatusrikos.
Monet oikeusoppineet ovat puolustaneet kiihotuspykälää sen ”yleisestävyyden” takia. Mitä on tämä yleisestävyys ja miksi sitä tarvitaan? Yleisestävyys on juuri se sananvapauden rajoitus, jonka takia ihmiset eivät uskalla sanoa omaa mielipidettään julkisesti. Tällaista yleisestävyyttä ei tarvita moniarvoisissa, länsimaisissa yhteiskunnissa. Sitä tarvitaan vain, jos tarkoituksena on puolustaa ideologiaa, jonka perustelut eivät kestä rehellistä kritiikkiä. Monikulttuuri-ideologia on tällainen.
Rasistinen laki
Aluksi totean, että Illmanin oma toiminta todistaa, miksi molemmat lakipykälät pitäisi poistaa. Väljyydessään ne tarjoavat valtiolle liian hyvät mahdollisuudet käydä toisinajattelijoiden kimppuun. Juuri tätä Illman teki koko sananvapauden vastaisen ristiretkensä ajan eli toimiessaan apulaisvaltakunnansyyttäjänä.
Hufvudstadsbladetissa Illman sanoo ääneen sen, joka oli hänen aiemmin edustamansa viraston toiminnasta pääteltävissä. Kiihotuspykäliä ei ole tarkoitettu enemmistön vaan vähemmistön suojelemiseen:
”Enemmistö ei koskaan ole samanlaisen suojelun tarpeessa kuin syrjäytynyt vähemmistö.”
”Ruotsissa, jossa pykälä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on tiukempi, Oikeuskansleri päätti, että henkilöä, joka kuvasi kantaruotsalaisia yksinkertaisimmiksi tapaamistaan ihmisistä, ei syytetä. Perusteluna oli se, että lausunto kohdistui kansalaisten enemmistöön eikä se tarvitse suojaa sellaisilta väitteiltä.”
Illman sanoo siis suoraan, että laki ei ole kaikille sama ja sitä sovelletaan syytetyn syntyperän ja kohteena olevan kansanryhmän perusteella. Tästä voi päätellä vain, että lakia sovelletaan rasistisesti. Kantaväestö on pykälää sovellettaessa lähtökohtaisesti huonommassa asemassa kuin vähemmistön edustaja.
Uskonrauhan rikkomista Illman ei mainitse tässä yhteydessä, mutta Valtakunnansyyttäjäviraston käytöksestä on pääteltävissä, että samat säännöt koskevat myös tätä lakipykälää. Kun Jussi Halla-aho kutsui blogikirjoituksessaan islamia pedofiiliuskonnoksi, hänet tuomittiin uskonrauhan rikkomisesta. Kun Veriryhmä-niminen sivusto teki törkeitä pilkkalauluja ja -videoitapienen lappajärveläisen seurakunnan saarnaajien puheista, syyte jätettiin nostamatta.
Hufvudstadsbladetin mukaan esimerkit osoittavat, että terveen järjen käyttö kiihottamispykäliä sovellettaessa ei ole kiellettyä. Lisäksi lehdellä on pokkaa väittää, että tuomioistuimet ja syyttäjät tulkitsevat pykäliä erittäin rajoittuneesti siksi, että pykälät eivät rajoittaisi normaalia ilmaisuvapautta.
Ne, jotka ovat seuranneet kiihotusoikeudenkäyntejä, tietävät, että Hufvudstadsbladet kirjoittaa puhdasta roskaa. Pykäliä nimenomaan tulkitaan tiukasti syytetyn vahingoksi, jos tekijä edustaa kantaväestöä ja ”uhrina” oleva kansanryhmä jotakin vähemmistöä. Näin on tapahtunut niin Tomashotin, Mikko Ellilän, Jussi Halla-ahon ja tuoreimmassa Markus Janssonin tapauksissa.
Halla-ahon tuomioon johtanut kirjoitus oli suunnattu nimenomaan Mika Illmania vastaan ja tarkoituksena oli osoittaa Illmanin Hufvudstadsbladetissa avoimesti myöntämä kaksoisstandardi. Siksi hän sanoi islamin pyhittävän pedofilian, ja että ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre. Sanomalehti Kalevassa julkaistussa kirjoituksessa oli vastaavalla tavalla kirjoitettu, että päissään tappaminen olisi suomalaisten kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.
Rajoittaako laki sananvapautta?
Illman torjuu ”populistisen” kritiikin ja sanoo, että laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ei rajoita kohtuuttomasti sananvapautta. Tämä on tietysti mielipidekysymys, eli mikä loppujen lopuksi on kohtuutonta rajoittamista? Illman itse on väitöskirjassaan päättänyt, että yleistykset kansanryhmistä ovat kiellettyjä. Ei saa sanoa, että somalit ja mannet ovat laiskoja. Ajatella saa mutta ei lausua ääneen, kuten illmanismin avainlause kuuluu.
Illman myös vetoaa kansainvälisiin sopimuksiin, kuten YK:n rasisminvastaiseen sopimukseen vuodelta 1969. Jopa Wikipedia-sivustolla sanotaan, että sopimuksen vaatimukset kriminalisoida vihapuhe ja kieltää jäsenyys rasistisissa järjestöissä herättävät ristiriitoja. Sopimuksen on ratifioinut 27 maata Wikipedian mukaan.
Illman toteaa seuraavaa:
”Sananvapaus ei ole absoluuttista missään maailman maassa, ei edes Yhdysvalloissa. Varauksia vihapropagandan suhteen löytyy kaikista oikeusjärjestelmistä, ainakin jossain muodossa.”
Toki sananvapaus ei ole absoluuttista Yhdysvalloissakaan, mutta samalla täytyy todeta, että Yhdysvaltojen perustuslaki ei mahdollistaisi Mika Illmania. Hän olisi hävinnyt kaikki käymänsä sananvapausrikoksiin liittyvät oikeusjutut 100-0, jos ne olisi käyty Yhdysvalloissa.
Tarkastellaan tässä YK:n rasisminvastaisen yleissopimuksen historiaa. Tanskalaispastori Søren Krarup kirjoitti Kristeligt Dagblad -lehdessä artikkelin, jossa hän väitti rasismipykälän olevan perustaltaan totalitaarinen.
Krarupin mukaan länsimaat, joukossa Yhdysvallat, Iso-Britannia, Pohjoismaat ja muut länsieurooppalaiset valtiot, vastustivat rasismipykälää nimenomaan sananvapauteen vedoten. Näiden maiden mielestä sanan tuli olla vapaa, mutta kehotukset väkivaltaan sai kieltää.
Diktatuurimaat eivät tätä hyväksyneet. Neuvostoliitto satelliittivaltioineen kuin myös Kuuba ja Saudi-Arabia kannattivat vihapuheen tiukkaa kieltämistä. Koska diktatuureilla oli äänten enemmistö, vihapuheen tiukka kielto tuli mukaan sopimukseen.
Diktatuureille tulkinnanvaraa sisältävä pykälä sopiii mainiosti, koska sellaisen avulla voidaan syyttää ketä tahansa hallinnon vastustajaa. Illman käyttää siis perustelunaan sopimusta, jonka tulkintaa vihapuheesta sananvapauteen uskovat länsimaat aikanaan vastustivat ja kommunistidiktatuurit kannattivat.
On päivänselvää, että lailla on hyytävä vaikutus sananvapauteen ja että pykälä johtaa ilmiantokulttuuriin, jossa suuren yleisön silmissä tuntematon bloggaaja voidaan tuomita kaksi vuotta vanhoista jo unohdetuista kirjoituksistaan, kuten Markus Janssonin tapauksessa on käymässä.
Illman luo oikeuskäytäntöä
Illman vetoaa auktoriteetteihin ja yrittää samalla ohjailla oikeudenkäyttöä tiettyyn suuntaan. Erityisen kielteisesi Illman suhtautuu yleistämiseen:
”Ongelma syntyy heti kun aletaan yleistää, kuten Halla-aho teki väittäessään rikollisuuden johtuvan somalien geeneistä. Se on malliesimerkki sellaisesta yleistämisestä.”
Illman ilmeisesti pitää Halla-ahoa ja hänen lukijoitaan typerinä idiootteina. Halla-ahon kirjoituksen yhtenä tarkoituksena oli osoittaa Illmanin nyt jo myöntämä kaksoisstandardi. Suomalaisista saa sanoa mitä tahansa, kun taas somaleista ei saa, vaikka yleistys ja perustelut olisivat yhtä hyviä (tai yhtä huonoja). Illman ei tätä näköjään halua ymmärtää vaan tulkitsee Halla-ahon kirjoituksen syytetyn vahingoksi, kuten tuomioistuimet tuppaavat kiihotusrikoksissa tekemään.
Aivan hyvin voidaan sanoa, että somalit ovat laiskoja. Kukaan täysijärkinen ei kuitenkaan oleta, että kaikki somalit olisivat laiskoja. Normaalijärkinen ymmärtää lauseen niin, että monet somalit tyytyvät elämään sosiaaliturvan varassa eivätkä aktiivisesti yritä parantaa asemaansa työnteon ja/tai opiskelun avulla. Normaalijärkinen ymmärtää myös, että kyseessä on mielipide, joka voi perustua väärille faktoille.
Yllättäen Illmanille kelpaa objektiivisuus silloin, kun sen avulla tulkitaan joku asia syytetyn vahingoksi. Illmanin mukaan kaikki objektiiviseen analyysiin perustuva informaatio on sallittua, mutta lausunto muuttuu kiihotukseksi, jos tilastoja käytetään näennäisenä taustana yleistäville johtopäätöksille.
Postmodernissa oikeudenkäytössä, jota kiihotusoikeudenkäynnit edustavat, faktoilla ei ole väliä kuten ei myöskään objektiivisuudella. Kiihotus kansanryhmää vastaan on uhriton rikos. Illman sanoo kiihottamisesta kansanryhmää vastaan:
”Pykälää tulee soveltaa niihin, joita vahingoitetaan. Sen tulee suojella niitä, jotka ovat eniten suojelun tarpeessa.”
Missään kiihotusoikeudenkäynnissä ei ole esitetty konkreettista näyttöä todellisesta vahingosta, jota kiihottavaksi väitetty lausunto on aiheuttanut. Kaikki vahinko perustuu mielikuvitukselle, koska kyseessä on ajatusrikos.
Monet oikeusoppineet ovat puolustaneet kiihotuspykälää sen ”yleisestävyyden” takia. Mitä on tämä yleisestävyys ja miksi sitä tarvitaan? Yleisestävyys on juuri se sananvapauden rajoitus, jonka takia ihmiset eivät uskalla sanoa omaa mielipidettään julkisesti. Tällaista yleisestävyyttä ei tarvita moniarvoisissa, länsimaisissa yhteiskunnissa. Sitä tarvitaan vain, jos tarkoituksena on puolustaa ideologiaa, jonka perustelut eivät kestä rehellistä kritiikkiä. Monikulttuuri-ideologia on tällainen.
keskiviikkona, syyskuuta 11, 2013
9/11-iskuista 12 vuotta
Olisin unohtanut 9/11-terrori-iskujen
vuosipäivän, mikäli en olisi huomannut netissä iskuihin liittyviä
kirjoituksia. Tapanani on toistaiseksi ollut sivuta aihetta joka
vuosi, joten teen sen nytkin. Kirjoitan vähän lainaten ja vähän
omiani lisäillen.
Lainauksia
Norjalainen Fjordman kirjoittaa
iskuista Gates of Vienna -sivustolla. Fjordman muistelee kyseistä
päivää, jolloin hän itse asui Kairossa keskellä islamilaista
maailmaa. Iskut eivät hänen mukaansa olleet ratkaiseva tekijä
hänen epäluulolleen islamia kohtaan, vaan se kehittyi vähitellen.
Hän myös oppi paljon työskennellessään palestiinalaisalueilla ja
Israelissa.
Fjordmanin mukaan aika monet
paikalliset arabit iloitsivat avoimesti terrori-iskusta. Tästä
asiasta enimmäkseen vaiettiin länsimaisessa mediassa. Fjordman
tiesi tuolloin, että länsivastaisuus oli yleistä arabien
keskuudessa.
Erityisesti median kyvyttömyys kuvata
islamin todellisuutta järkytti häntä. Kyse ei ollut vain
yksittäisestä maasta tai yksittäisestä mediasta vaan ilmiö
esiintyi samanlaisena kaikkialla lännessä. Hänen mukaansa median
puolueellisuus ja länsimaisen eliitin globalismi ja
monikulttuuri-ideologia muodostavat yhteiskuntiemme vakavimman
ongelman. Tämä näkemys on hänellä vahvistunut vuosien myötä.
Fjordmanin tavoin Norjassa vaikuttanut
Bruce
Bawer kirjoittaa, kuinka terrori-iskujen jälkeinen moraalinen
selkeys on muuttunut 12 vuoden aikana kaaokseksi. Virhe tehtiin jo
alussa, kun presidentti George W. Bush kieltäytyi nimeämästä
vihollista. Kolme päivää iskujen jälkeen Washingtonin National
Cathedral -kirkossa järjestettiin uskontojen välinen rukous- ja
muistotilaisuus, jossa osallistujat puhuivat englantia, hepreaa ja
arabiaa.
Bawer muistaa tilaisuuteen
osallistuneen Pohjois-Amerikan islamilaisen yhteisön ISNA:n johtajan
Muzammil
H. Siddiqin. ISNA-järjestöllä on yhteyksiä
Muslimiveljeskuntaan. Järjestön moskeijassa oli luennoinut sheikki
Omar Abdel Rahman, joka oli vastuussa ensimmäisestä WTC-iskusta
vuonna 1993. Vuonna 2000 Siddiqi oli sanonut:
”Amerikan on opittava, koska jos se
jää epäoikeudenmukaisuuden puolelle, se kohtaa Jumalan vihan.”
Bawerin mielestä Siddiqin läsnäolo
tilaisuudessa oli hävytöntä ja oli osoitus joko Bushin hallinnon
ymmärtämättömyydestä tai dhimmiydestä eli alistumisesta islamin
edessä.
Itse en enää muista terrori-iskujen
tapahtumapäivästä paljoakaan. Muistan kuitenkin, kuinka edesmennyt
imaami Khodr Chehab esiintyi iskujen jälkeen Senaatintorilla
ekumeenisessa muistojumalanpalveluksessa. Tuolloin ihmettelin, miten
tuo mies voi esiintyä siellä. En kuitenkaan silloin vielä
ymmärtänyt, miksi islamin suvaitseminen oli niin tärkeää ja
miksi oli tärkeää näyttää, että iskuilla ei ollut mitään
tekemistä islamin kanssa. Valtaosa muslimeistahan ei ollut
terroristeja.
Myöhemmin Chehab
ehdotti HS:n sunnuntaisivuilla melko suoraan sharia-lain soveltamista
Suomessa tietyissä asioissa. Tuolloinkaan en vielä täysin
ymmärtänyt Muslimiveljeskunnan pieniin askeliin perustuvaa
toimintatapaa, jolla se on kasvattanut islamin vaikutusvaltaa
kaikkialla, missä on muslimeja.
Vuosi sitten
Nyt eletään kuitenkin vuotta 2013 ja
Yhdysvalloissa presidentti Barack Obaman toista presidenttikautta.
Obama on presidenttinä vielä Bushiakin myönteisempi islamia
kohtaan. Obaman tunnetuin kädenojennus islamilaiselle maailmalle oli
hänen Kairon
puheensa, jossa hän ylisti maireasti islamia ja sen
suvaitsevaisuuden traditiota.
Obaman aikana koettiin Arabikevääksi
kutsuttu kansannousujen aalto. Monet toivoivat vihdoinkin, että
demokratia juurtuisi arabimaihin. Epäileviä ääniä asian suhteen
esitettiin mm. tässä blogissa ja epäilykset osoittautuivat
oikeiksi. Egyptissä Muslimiveljeskunta nousi valtaan ja aloitti heti
islamilaisen yhteiskunnan rakentamisen. Syyriassa alkoi sisällissota,
joka jatkuu edelleen.
Tapahtumat Libyan Benghazissa
osoittivat
viimeistään, että kansannousut toivat näkyviin myös
vaarallisia ja väkivaltaisia aineksia. Kun Yhdysvaltojen Libyan
suurlähettiläs Christopher
Stevens murhattiin, Obaman hallinto selitti aluksi tapahtuman
johtuneen internetissä julkaistusta profeetta Muhammadin elämää
käsittelevästä elokuvasta Innocence
of Muslims ja sen aiheuttamista protesteista.
Myöhemmin kävi ilmi, että Stevensin
murha oli terrori-isku, joka toteutettiin 11.9.2012 päivän suuren
symbolisen arvon takia. Iskun takana oli ilmeisesti Ansar
al-Sharia -niminen järjestö, jolla on yhteyksiä Al-Qaedaan.
Tapahtuma ei ollut mikään spontaani protesti, joka kärjistyi
väkivallaksi, vaan tarkoin suunniteltu terrori-isku. Tähän päivään
mennessä iskun vastuullisia ei ole tavoitettu, ja ainoa tapahtuman
takia rangaistu henkilö on Nakoula
Basseley Nakoula, Innocence of Muslims -elokuvan tuottaja ja
käsikirjoittaja, jonka poliisi haki näyttävästi vankilaan
ehdonalaisen ehtojen rikkomisesta.
Egyptissä armeija syöksi kuitenkin
Muslimiveljeskunnan ja maan ensimmäisen demokraattisesti valitun
presidentti Mohammed Morsin vallasta. Tämä johti väkivaltaisiin
protesteihin ja Muslimiveljeskunnan kostoiskuihin koptikristittyjen
kirkkoihin, joita poltettiin noin 80.
Lähi-idän kristittyjen vähemmistöjen
kohtalo ei juurikaan tunnu kiinnostavan länsimaisia johtajia.
Yhdysvalloissa asuvat koptikristityt kysyivät mielenosoituksessaan,
miksi
Obama ei välitä kristittyihin Egyptissä kohdistetusta
väkivallasta.
Toisaalta Obama on selkeästi
vastustanut Muslimiveljeskunnan ja Mohammed Morsin syrjäyttämistä.
Heinäkuussa hän näpäytti
Egyptin sotilashallintoa perumalla F-16 -hävittäjien toimitukset
Egyptiin. Ihmiset Egyptissä eivät ole nykyisin erityisen
ihastuneita Barack Obamaan tämän Kairon puheesta huolimatta.
Syrjäytetyn presidentti Morsin
vastustajat pitävät Yhdysvaltoja ja Obaman hallintoa
Muslimiveljeskunnan tukijoina. Muslimiveljeskunta on syyttänyt
Egyptin
sotilasjohtajaa kenraali Al-Sisiä juutalaisten kätyriksi.
Paradoksaalisesti myös Muslimiveljeskuntaa
itseään on syytetty ”juutalaisten menetelmien käyttämisestä”
ja Siionin viisaiden pöytäkirjojen toteuttamisesta Egyptissä.
Syyria tänään
Nähtäväksi jää, toteuttaako Obaman
hallinto uhkauksensa iskeä Syyriaan. Isku sinänsä vaikuttaa
sotilaallisesti mielettömältä mutta juuri sellaiselta asevoiman
käytöltä ihmisoikeuksien puolustamiseksi, kuin mistä länsimainen
media ja vasemmistolaiset yleensä pitävät. Yhdysvalloilla ei ole
Syyriassa merkittävää kansallista etua valvottavanaan, jos Iranin
liittolaisen heikentämistä ja/tai syrjäyttämistä ei sellaiseksi
lasketa.
Venäjä ja Assadin hallinto ovat
tarjoutuneet asettamaan Syyrian hallinnon kemialliset aseet
kansainväliseen valvontaan. Tämä on juuri sellainen tarjous, jolla
Obaman hallinto voi pelastautua harrastelijamaisen ulkopolitiikkansa
seurauksilta kasvojaan menettämättä.
Jos Yhdysvallat lähtisi taistelemaan
Syyriaan, se taistelisi samassa rintamassa 9.11.2001 terrori-iskun
toteuttamisesta vastanneen Al-Qaeda järjestön kanssa. Osama bin
Laden on kuollut, ja Al-Qaeda on siirtänyt painopisteensä
länsimaista takaisin taisteluun islamilaisen maailman
korruptoituneita diktaattoreita vastaan.
Mikään ei takaa, että kapinallisten
voitto johtaisi aiempaa turvallisempaan, parempaan ja
demokraattisempaan Syyriaan. Sen sijaan voidaan arvioida, että
Syyrian uskonnollisten vähemmistöjen kohtalo on karu, jos
kapinalliset voittavat. Tämä koskee yhtä hyvin kristittyjä kuin
alaviittejä, joita Assad itse edustaa.
Halla-ahon sananvapausaloite
Kokoomusnuoret esittivät tavoiteohjelmassaan,
että laki kiihotuksesta kansanryhmää vastaan kumottaisiin.
Perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-aho teki ilmeisesti
tämän inspiroimana kaksi
lakialoitetta, joissa ehdotetaan kiihottamispykälän ja
uskonrauhan rikkomista koskevan pykälän uudelleenmuotoilua.
Vaikka Halla-ahon ehdotuksilla ei käytännössä ole läpimenon mahdollisuuksia, ne kuitenkin nostavat nämä asiat julkiseen keskusteluun myös valtamediassa, jossa kiihottamispykälän yhä jatkuvaa väärinkäyttöä ei ole käsitelty juuri lainkaan. Tosin valtamedian tapa keskustella ei yllä älyllisesti kovin korkeisiin sfääreihin, vaan pyrkimyksenä tuntuu olevan ampua aloitteet alas pohtimatta lainkaan niiden perusteluja.
Miksi laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on huono
Tässäkin blogissa on esitetty osittain samoja perusteluja, joita Halla-aho aloitteidensa tueksi esittää. Kiihottamispykälän epämääräisyys mahdollistaa mielivallan oikeudenkäytössä eikä kansalainen voi tietää, milloin hän astuu lain väärälle puolelle. Käytäntö on myös osoittanut, että kiihotusoikeudenkäynnissä syytetyn on melkein mahdotonta puolustaa itseään.
Halla-aho tietää itse oman kokemuksensa perusteella, että lakia on käytetty nimenomaan hänen kohdallaan poliittisena lyömäaseena. Vihreät naiset tekivät ilmiannon yhdestä hänen kirjoituksestaan, mutta apulaisvaltakunnansyyttäjä Mika Illmanin johdolla esitutkinta kohdistettiin koko hänen tuotantoonsa. Tällainen toiminta ei kovin hyvin sovellu länsimaiseen demokratiaan.
En tässä lähde kumoamaan Halla-ahon perusteluja vaan esitän niitä lisää. Perustuslain yksi tarkoitus on suojella yksittäisiä kansalaisia valtion mielivallalta takaamalla kansalaiselle sananvapauden kaltaisia perusoikeuksia. Laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja erityisesti sen tiukka illmanistinen tulkinta loukkaa näitä oikeuksia törkeästi.
Laille kiihottamisesta kansanryhmää vastaan voidaan toki löytää ihan oikeitakin perusteluita. Sen avulla pyritään suojelemaan vähemmistöjä heitä vastaan kohdistuvalta kiihotukselta. Halla-ahon aloitteessa tämä kiihotus pyritään määrittelemään selkeästi toisin kuin sen nykyisessä sanamuodossa, joka on suorastaan tehty Mika Illmanin kaltaisille henkilöille.
Yksilö on kuitenkin valtion edessä kaikkein suojattomin, paljon suojattomampi kuin ne abstraktit kansanryhmät, joita lailla pyritään suojelemaan. Laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan suojelee kollektiivia ja antaa sille suuremmat oikeudet kuin lainkäytön kohteeksi joutuvalle yksilölle.
Vaikka hyväksyisi periaatteessa kansanryhmien suojelun enemmistöltä, kannattaa miettiä, tehoaako laki todellisuudessa vai herättääkö se pelkästään vihaa ja kiukkua vallanpitäjiä kohtaan. Onko pienempi paha sallia kovakin kielenkäyttö kuin antaa valtion säännellä sananvapautta? Mika Illman todistaa selkeästi, mitä ongelmia valtion harjoittamaan sananvapauden sääntelyyn sisältyy. Yksittäiset ihmiset joutuvat julkisesti häväistyiksi, kun apulaisvaltakunnansyyttäjä poimii heidän kaikkein epäonnistuneimman blogikirjoituksensa ja ottaa sieltä pari lausetta syyteen tueksi. Tavalliselle ihmiselle itse oikeusprosessi on rangaistus, ei siitä langetettu sakkotuomio sinänsä.
Olen itse tässä blogissa ottanut esimerkkejä vastaavista laeista muualtakin kuten Kanadasta, jossa laki on jos mahdollista vieläkin epämääräisempi ja ongelmallisempi erityisesti varsinaisen oikeusjärjestelmän ulkopuolella toimivien ihmisoikeuskomissioiden takia. Kanadassa ihmisoikeuslain vihapuhepykälä kumottiin, kun sen väärinkäyttötapaukset saivat paljon julkisuutta. Kanadan oma Illman eli Richard Warman yritti vastustaa pykälän poistoa sanomalla, että melkein kaikissa läntisissä demokratioissa on vastaava pykälä. Warmanin yritys kuitenkin epäonnistui.
Ihmisoikeudet
Laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on kuitenkin vain osa varsinaista ongelmaa, eli ihmisoikeuksia ja niiden laajentamista kollektiivisiin ihmisryhmiin. Tämä taas perustuu vasemmistolaiseen käsitykseen tasa-arvosta, jossa valtion pitää tukea heikommassa asemassa olevia ryhmiä tarvittaessa jopa vahvemmassa asemassa olevien ryhmien oikeuksista tinkimällä.
Kun valtio lähtee toteuttamaan ”todellista tasa-arvoa”, jollekin tehdään aina väkivaltaa. Joko rahat otetaan pois, työ- tai opiskelupaikka menee positiivisen syrjinnän nimissä vähemmistön edustajalle tai kiihotuslain tapauksessa yksilö saa kärsiä, kun valtio puolustaa abstraktin ryhmän oikeuksia. Yksilön sananvapaus on vasemmistolaisen tasa-arvokäsityksen mukaan pienempi oikeushyvä kuin vähemmistöryhmän oikeus olla kuulematta loukkaavaa vihapuhetta.
Ihmisoikeuksienkin alkuperäinen tarkoitus lienee ollut puolustaa yksilöä valtiota vastaan ja taata valtion virallista ideologiaa vastustaville oikeus elää ilman vainoa. Nykyisin niillä perustellaan monia muitakin asioita ja vainotaan yksilöitä, jotka vastustavat valtion virallista ideologiaa.
Ihmisoikeuksista tekee ongelmallisen myös se, että ne ovat demokraattisen lainsäädännön ulkopuolella. Kun ihmisoikeudet kirjataan täydellisinä lakiin, ne kasvattavat oikeusjärjestelmän ja ihmisoikeuksiin erikoistuneiden oikeusoppineiden eli ns. ”ihmisoikeuspapiston” valtaa suhteessa kansalaisiin ja poliittiseen järjestelmään.
Ne estävät valtiota toimimasta kansalaisten edun mukaisesti esimerkiksi vaikeuttamalla haitallisen maahanmuuton ja sen lieveilmiöiden torjuntaa. Ulkomaalaisten rikollisten ja jopa terroristien karkotus on niiden avulla tehty kalliiksi ja vaikeaksi.
Lopuksi vielä kommentoin Helsingin Sanomien rimanalitusta. Ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski väittää:
”Jos kiihotusta kansanryhmää vastaan ei kiellettäisi laissa, radikaali-islamisti voisi tulla Suomeen ja kehottaa väkivaltaan kristittyjä vastaan.”
Aittokoski myös menee kiihotuspykälän kovimpaan ytimeen esittämällä Hitler-kortin muunnelman eli Ruanda-kortin:
”Ruandan kansanmurhassa radiopuheissa kiihotettiin, kehotettiin tappamaan torakat.”
Näin lapsellisella tasolla Suomen suurimmassa päivälehdessä liikutaan. Uskookohan Aittokoski tosissaan, että Ruandan kansanmurha olisi jäänyt tapahtumatta, jos Ruandan laissa olisi kielletty kiihottaminen kansanryhmää vastaan?
Vaikka Halla-ahon ehdotuksilla ei käytännössä ole läpimenon mahdollisuuksia, ne kuitenkin nostavat nämä asiat julkiseen keskusteluun myös valtamediassa, jossa kiihottamispykälän yhä jatkuvaa väärinkäyttöä ei ole käsitelty juuri lainkaan. Tosin valtamedian tapa keskustella ei yllä älyllisesti kovin korkeisiin sfääreihin, vaan pyrkimyksenä tuntuu olevan ampua aloitteet alas pohtimatta lainkaan niiden perusteluja.
Miksi laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on huono
Tässäkin blogissa on esitetty osittain samoja perusteluja, joita Halla-aho aloitteidensa tueksi esittää. Kiihottamispykälän epämääräisyys mahdollistaa mielivallan oikeudenkäytössä eikä kansalainen voi tietää, milloin hän astuu lain väärälle puolelle. Käytäntö on myös osoittanut, että kiihotusoikeudenkäynnissä syytetyn on melkein mahdotonta puolustaa itseään.
Halla-aho tietää itse oman kokemuksensa perusteella, että lakia on käytetty nimenomaan hänen kohdallaan poliittisena lyömäaseena. Vihreät naiset tekivät ilmiannon yhdestä hänen kirjoituksestaan, mutta apulaisvaltakunnansyyttäjä Mika Illmanin johdolla esitutkinta kohdistettiin koko hänen tuotantoonsa. Tällainen toiminta ei kovin hyvin sovellu länsimaiseen demokratiaan.
En tässä lähde kumoamaan Halla-ahon perusteluja vaan esitän niitä lisää. Perustuslain yksi tarkoitus on suojella yksittäisiä kansalaisia valtion mielivallalta takaamalla kansalaiselle sananvapauden kaltaisia perusoikeuksia. Laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja erityisesti sen tiukka illmanistinen tulkinta loukkaa näitä oikeuksia törkeästi.
Laille kiihottamisesta kansanryhmää vastaan voidaan toki löytää ihan oikeitakin perusteluita. Sen avulla pyritään suojelemaan vähemmistöjä heitä vastaan kohdistuvalta kiihotukselta. Halla-ahon aloitteessa tämä kiihotus pyritään määrittelemään selkeästi toisin kuin sen nykyisessä sanamuodossa, joka on suorastaan tehty Mika Illmanin kaltaisille henkilöille.
Yksilö on kuitenkin valtion edessä kaikkein suojattomin, paljon suojattomampi kuin ne abstraktit kansanryhmät, joita lailla pyritään suojelemaan. Laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan suojelee kollektiivia ja antaa sille suuremmat oikeudet kuin lainkäytön kohteeksi joutuvalle yksilölle.
Vaikka hyväksyisi periaatteessa kansanryhmien suojelun enemmistöltä, kannattaa miettiä, tehoaako laki todellisuudessa vai herättääkö se pelkästään vihaa ja kiukkua vallanpitäjiä kohtaan. Onko pienempi paha sallia kovakin kielenkäyttö kuin antaa valtion säännellä sananvapautta? Mika Illman todistaa selkeästi, mitä ongelmia valtion harjoittamaan sananvapauden sääntelyyn sisältyy. Yksittäiset ihmiset joutuvat julkisesti häväistyiksi, kun apulaisvaltakunnansyyttäjä poimii heidän kaikkein epäonnistuneimman blogikirjoituksensa ja ottaa sieltä pari lausetta syyteen tueksi. Tavalliselle ihmiselle itse oikeusprosessi on rangaistus, ei siitä langetettu sakkotuomio sinänsä.
Olen itse tässä blogissa ottanut esimerkkejä vastaavista laeista muualtakin kuten Kanadasta, jossa laki on jos mahdollista vieläkin epämääräisempi ja ongelmallisempi erityisesti varsinaisen oikeusjärjestelmän ulkopuolella toimivien ihmisoikeuskomissioiden takia. Kanadassa ihmisoikeuslain vihapuhepykälä kumottiin, kun sen väärinkäyttötapaukset saivat paljon julkisuutta. Kanadan oma Illman eli Richard Warman yritti vastustaa pykälän poistoa sanomalla, että melkein kaikissa läntisissä demokratioissa on vastaava pykälä. Warmanin yritys kuitenkin epäonnistui.
Ihmisoikeudet
Laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on kuitenkin vain osa varsinaista ongelmaa, eli ihmisoikeuksia ja niiden laajentamista kollektiivisiin ihmisryhmiin. Tämä taas perustuu vasemmistolaiseen käsitykseen tasa-arvosta, jossa valtion pitää tukea heikommassa asemassa olevia ryhmiä tarvittaessa jopa vahvemmassa asemassa olevien ryhmien oikeuksista tinkimällä.
Kun valtio lähtee toteuttamaan ”todellista tasa-arvoa”, jollekin tehdään aina väkivaltaa. Joko rahat otetaan pois, työ- tai opiskelupaikka menee positiivisen syrjinnän nimissä vähemmistön edustajalle tai kiihotuslain tapauksessa yksilö saa kärsiä, kun valtio puolustaa abstraktin ryhmän oikeuksia. Yksilön sananvapaus on vasemmistolaisen tasa-arvokäsityksen mukaan pienempi oikeushyvä kuin vähemmistöryhmän oikeus olla kuulematta loukkaavaa vihapuhetta.
Ihmisoikeuksienkin alkuperäinen tarkoitus lienee ollut puolustaa yksilöä valtiota vastaan ja taata valtion virallista ideologiaa vastustaville oikeus elää ilman vainoa. Nykyisin niillä perustellaan monia muitakin asioita ja vainotaan yksilöitä, jotka vastustavat valtion virallista ideologiaa.
Ihmisoikeuksista tekee ongelmallisen myös se, että ne ovat demokraattisen lainsäädännön ulkopuolella. Kun ihmisoikeudet kirjataan täydellisinä lakiin, ne kasvattavat oikeusjärjestelmän ja ihmisoikeuksiin erikoistuneiden oikeusoppineiden eli ns. ”ihmisoikeuspapiston” valtaa suhteessa kansalaisiin ja poliittiseen järjestelmään.
Ne estävät valtiota toimimasta kansalaisten edun mukaisesti esimerkiksi vaikeuttamalla haitallisen maahanmuuton ja sen lieveilmiöiden torjuntaa. Ulkomaalaisten rikollisten ja jopa terroristien karkotus on niiden avulla tehty kalliiksi ja vaikeaksi.
Lopuksi vielä kommentoin Helsingin Sanomien rimanalitusta. Ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski väittää:
”Jos kiihotusta kansanryhmää vastaan ei kiellettäisi laissa, radikaali-islamisti voisi tulla Suomeen ja kehottaa väkivaltaan kristittyjä vastaan.”
Aittokoski myös menee kiihotuspykälän kovimpaan ytimeen esittämällä Hitler-kortin muunnelman eli Ruanda-kortin:
”Ruandan kansanmurhassa radiopuheissa kiihotettiin, kehotettiin tappamaan torakat.”
Näin lapsellisella tasolla Suomen suurimmassa päivälehdessä liikutaan. Uskookohan Aittokoski tosissaan, että Ruandan kansanmurha olisi jäänyt tapahtumatta, jos Ruandan laissa olisi kielletty kiihottaminen kansanryhmää vastaan?