Janssonin kiusausta

Bloggaaja ja libertaristi Markus Janssonista tuli viimeisin Mika Illmanin sananvapauden vastaisen ristiretken uhri. Tuntemattomaksi jäänyt henkilö ilmiantoi Janssonin tästä kirjoituksesta. Kyseinen henkilö oli myös kannellut Janssonista tämän työnantajalle ja Valviraan. Kirjoitus on laadittu helmikuussa 2011, joten tekstin sisällön ovat jou useimmat unohtaneet.

Husbybadetin tapahtumat

Itse kirjoitin aikanaan samasta aiheesta otsikolla ”Seikkailukylpylä”. Joukko vastaanottokeskukseen majoittuneita ”yksin saapuneita pakolaislapsia” (ensamkommande flyktinbarn, kuten ruotsalainen byrokraattinen termi kuuluu) oli ahdistellut seksuaalisesti alaikäisiä lapsia Husbybadetin kylpylässä.

Ensimmäiset tiedot tapahtumista kertoivat, että pakolaislapsoset olisivat raiskanneet lapsia. Tämä ehdittiin kuitenkin estää, joten lapsukaisia epäiltiin ainoastaan sukupuolisesta häirinnästä (sexuellt ofredande).

Tapahtuma olisi jäänyt korkeintaan pikku-uutiseksi ruotsalaismediassa, ellei joukko ulkoisesti uusnatseja muistuttavia nuoria miehiä olisi käynyt heittelemässä kananmunia vastaanottokeskuksen ikkunoihin. Tällöin tunnetusti epärehellinen ruotsalaismedia sai tilaisuuden tehdä pakolaislapsista uhreja Husbybadetin tapahtumista huolimatta.

Ilman Illmania nämäkin tapahtumat olisivat vain hämäriä muistoja, mutta kiitos innokkaan apulaisvaltakunnansyyttäjän ne nousevat uudestaan nettijulkisuuteen. Tapahtuu ns. Streisand-efekti, eli sensuuri paradoksaalisesti lisää sen kohteena olevan kirjoituksen näkyvyyttä. Syyttäjä myös vaatii tekstien poistamista ”yleisön saatavilta”. Tämäkään ei onnistu, vaan teksti jää internetiin ikuisiksi ajoiksi.

Janssonin kirjoitus

Itse kirjoitus on selkeästi kirjoitettu kiihtyneessä mielentilassa ja aggressiiviseen sävyyn, mikä ei ole Janssonille mitenkään epätavallista. Kirjoituksesta ei käy helposti ilmi, mikä nimenomainen asia siinä on kiihottamista kansanryhmää vastaan ja kiihotetaanko ylipäänsä kansanryhmää vastaan vai pelkästään niitä lasten seksuaaliseen ahdisteluun syyllistyneitä pakolaislapsia vastaan. Vasta oikeudenkäynnissä selviää, mitkä lauseet irrotetaan taas asiayhteydestä tuomion perusteeksi.

Jansson kirjoittaa, että islam on pedofiiliuskonto. Kun muistelee, että eräs tietty kansanedustaja on saanut vastaavanlaisesta lausumasta tuomion oikeudessa, Janssonin tuomiota voi pitää läpihuutojuttuna. Useimmat tämän blogin lukijat tietävät, että islamin profeetta Muhammad meni naimisiin 6-vuotiaan Aishan kanssa ja avioliitto saavutti täyttymyksensä, kun Aisha oli 9-vuotias. Tämä käy selville islamilaisesta perimätiedosta. Lisäksi sukupuolista kiinnostusta esimurrosikäisiin kuvataan termillä pedofilia.

Lauseen ei kuitenkaan tarvitse olla epätosi ollakseen loukkaava illmanilaisessa mielessä. Islamilaisissa yhteiskunnissa ei suhtauduta yksiselitteisen kielteisesti lapsivaimoihin vielä nykyisinkään. Profeetta Muhammad on muslimien esikuva, ja hänen käytöksensä jäljittely on hyveellistä toimintaa. Suomeen on kuitenkin muodostunut suurelta osin Illmanin ansiosta oikeuskäytäntö, jossa näitä asioita ei saa ääneen lausua, koska muslimit voivat siitä loukkaantua. Jos eivät loukkaannu, joku loukkaantuu heidän puolestaan.

On kuitenkin todettava, että Janssonin närkästys oli oikeutettua. Paperinsa hukanneiden ja alaikäisiksi turvapaikanhakijoiksi ilmoittautuneiden käytös oli törkeää ja barbaarista. Lasten häpeämätön seksuaalinen ahdistelu herättää useimmissa ihmisissä inhoa, ja Jansson ei omassa kirjoituksessaan tätä peitellyt.

Helsingin Sanomien moraaliposeeraus

Sattumalta samoihin aikoihin Janssonin syytteen kanssa julkistettiin avoin kirje Britannian pääministeri David Cameronille. Siinä Helsingin Sanomat, Dagens Nyheter, norjalainen Aftenposten ja tanskalainen Politiken ilmaisevat huolensa Guardian-sanomalehden toimittajien kohtelusta. Kirjeessä sanotaan:

”Vapaa media on avoimen keskustelun kannalta elintärkeä. Keskusteluun kuuluu, että media voi paljastaa tietoja, jotka saattavat olla hallitusten tai tiedustelutoiminnan näkökulmasta epämieluisia.”

Kirje laadittiin sen jälkeen, kun Guardianin toimittaja Glenn Greenwaldin kumppania David Mirandaa kuulusteltiin useita tunteja Heathrow'n lentokentällä. Lisäksi brittiviranomaiset kävivät Guardianin toimituksessa valvomassa, että Edward Snowdenin vuotamia tietoja sisältävät kovalevyt tuhottiin. Toimenpide tehtiin terrorisminvastaisen lainsäädännön perusteella.

Suhtautuminen tietovuotaja Edward Snowdeniin on kaksijakoista. Monet vasemmistolaiset pitävät häntä sankarina, kun hän paljastaa Yhdysvaltojen sähköisen tiedustelun yksityiskohtia julkisuuteen. Yhdysvalloissa häntä taas pidetään etenkin konservatiivien keskuudessa maanpetturina, jonka ansiosta Yhdysvaltojen viholliset pystyvät jatkossa helpommin suojautumaan valvonnalta. Lisäksi Snowdenille turvaa antaneet Kiina ja Venäjä eivät ole tunnettuja avoimuudestaan ja lehdistönvapaudestaan. Snowdenin tiedot auttavat näitä maita suojautumaan Yhdysvaltojen tiedustelulta, ja vahingoittavat näin Yhdysvaltojen kansallista etua.

Snowdenin paljastuksissa ei siis ole kyse yksinomaan hyväntahtoisesta vuotamisesta, vaan tietojen joutuminen vääriin käsiin voi aiheuttaa merkittävää vahinkoa Yhdysvalloille ja sen liittolaisille. Sitä paitsi kaikki tiesivät jo ennalta, että turvallisuusvirasto NSA kuuntelee Yhdysvaltojen rajojen yli kulkevaa tietoliikennettä. Tämä ei ole mikään uutinen eivätkä yksityiskohdat vakoilun teknisestä toteutuksesta tuo itse asiaan mitään oleellista uutta.

Hesarin ja muiden vasemmistolehtien vetoomus Guardianin puolesta osoittaa myös tekopyhyyttä. Missä oli Hesari silloin, kun Jyllands Posten julkaisu Muhammad-pilakuvansa? Hesari kieltäytyi julkaisemasta kuvia eikä ole myöhemminkään niitä julkaissut. Moraalista tukea Jyllands Postenille on jaettu niukasti, ja ennemminkin on puhuttu ”vastuullisesta sananvapaudesta”. Tämä ei jostain syystä päde Snowdenin paljastusten kohdalla, jossa puheelle vastuullisuudesta olisi enemmän perustetta.

Hesari ja sananvapaus

Hesaria ei todellisuudessa kiinnosta sananvapaus lainkaan, vaan se haluaa esiintyä moraalisesti erinomaisena toimijana ja poseerata kansainväliselle yleisölle. Mika Illmanin toiminnasta HS:n sivuilla ei ole sanottu yhtään kriittistä sanaa. Tavallisten ihmisten sananvapaus on Hesarille yhdentekevää tai jopa vastustamisen arvoista, koska tavallisten ihmisten nettikirjoitukset eivät ole ”vastuullista journalismia” kuten journalismin periaatteiden mukaan toimitetut julkaisut.

Lopuksi on hyvä pohtia, miten illmanismilla oikeasti hillitään netissä raivoavaa vihaa, jota valtamedia mielellään paisuttelee. Epäilen, että illmanismi on tässä asiassa tehoton työkalu. Illman itse on pelkkä suvaitsevaiston likaisen työn tekijä, jonka syytteillä saadaan toisaalta osoitettua nettirasismin olemassaolo ja toisaalta tarjottua tilaa valtamedian ja itseään suvaitsevaisina pitävien moraaliposeeraukselle. Janssonin tapauksessa syyte tuli yli kaksi vuotta kirjoituksen jälkeen, ja syytetahti vaikuttaa ylipäänsä melko harvalta, kun ajattelee edistyksellisten hehkuttamaa nettivihan suurta määrää. Todellisuudessa tarkoituksena lienee vain tylyttää ja kiusata ihmisiä ja näyttää, kenellä tässä maassa on valta. Markus Janssonkin oli jo käytännössä lopettanut bloggaamisen, kun tieto syytteestä tuli, eli hänen kannaltaan kyse on pelkästä kiusanteosta.

Ruotsalaisten taliban-feministien hutilaukaus

Ruotsi on feminismin luvattu maa. Kyseinen ideologia on lyönyt itsensä läpi ylhäältä alaspäin jo ennen poliittista korrektiutta. Nykyisin miestä, joka ei tunnustaudu julkisesti feministiksi, pidetään epäilyttävänä.

Ruotsissa on jopa feministinen puolue Feministiskt Initiativ, jonka perusti entinen Vasemmistopuolueen puheenjohtaja Gudrun Schyman. Vaaleissa puolueen menestys on jäänyt vaatimattomaksi, mutta tämä ei hidasta julkisuustemppujen järjestämistä.

Mistä kaikki alkoi?

Ruotsalaismediassa nousi kohu, kun raskaana oleva musliminainen pahoinpideltiin Farstassa eteläisessä Tukholmassa. Tapahtumaa epäiltiin viharikokseksi, kun poliisin edustaja Klas Jensgård arveli pahoinpitelyyn syyksi naisen pukeutumisen huntuun.

Mitään todisteita viharikoksesta ei naisen sanan lisäksi ilmaantunut. Tästä huolimatta joukko musliminaisia julkaisi Aftonbladetissa kirjoituksen, jossa väitettiin musliminaisten joutuvan verbaalisten ja fyysisten hyökkäysten kohteeksi. Lisäksi allekirjoittajat haastoivat kaikki ”kanssasiskot” pitämään päähuivia 19. elokuuta.

Feministinen puolue päätti osallistua haasteeseen ja niinpä puolueen aktiivit pukeutuivat islamilaiseen päähuiviin.

Olen usein ihmetellyt feministien vaikenemista, kun tulee puhe musliminaisen oikeuksista. Onneksi löytyi sentään yksi musliminaisen oikeus, jota länsimainen feministi on valmis puolustamaan, eli oikeus pitää hijabia. Varmuudella voi sanoa, että vastaavaa kohua ei olisi syntynyt, jos yksittäinen musliminainen olisi pahoinpidelty sen takia, että hän ei pidä päähuivia.

Otan tähän yhden esimerkin ruotsalaiseen kohdistuneesta viharikoksesta, jota ei revitellä valtamediassa ja joka ei anna aihetta julkisuustempuille. Oskarshamnissa kolme ulkomaalaistaustaista nuorta miestä pahoinpiteli 23-vuotiaan ruotsalaistytön. Pojat olivat kysyneet tytöltä, onko tämä ruotsalainen. Myönteisen vastauksen saatuaan he totesivat:

”Tervetuloa Ruotsiin. Tämä on nyt meidän maamme, ei sinun.”

Ruotsalaiset feministit vaikenevat maahanmuuttajataustaisten miesten ruotsalaisnaisiin kohdistamasta väkivallasta. Sitä ei ole virallisesti olemassa ja ne, jotka moisesta puhuvat ovat muukalaisvihamielisiä ja Ruotsidemokraattien sympatiseeraajia.

Kritiikkiä huivitempaukselle

Kaikki naiset eivät suinkaan innostuneet hijab-tempauksesta. Iranilaistaustainen dokumenttiohjaaja Nahid Persson Sarvestani sanoi:

”Kyseessä on naisten alistaminen. Miehet ovat luoneet hijabin naisten kontrollointia varten.”

Hän on närkästynyt Farstassa pahoinpidellyn naisen synnyttämästä kohusta ja jatkaa:

”Minusta hunnun pitäminen ei ole normaalia. Olen vihainen, kun vapaaksi väitetty ruotsalainen nainen pukeutuu huntuun.”

Kun Sarvestanille kerrottiin, että on olemassa naisia, jotka haluavat pitää huntua, hän vastasi:

”Haluavatko he todella? Vai tahtooko ympäristö heidän pitävän sitä?”

Sarvestanin iranilainen tausta suojelee häntä rasismisyytöksiltä. Hijabin käyttöä arvosteleva kantaruotsalainen ei niiltä Ruotsissa välttyisi. Ruotsalainen media ei koskaan kirjoittaisi, että huntu on islamismin lippu tai hunnusta poliittisena keihäänkärkenä.

Mitä oikeasti tapahtui?

Farstassa mitä ilmeisimmin tapahtui pahoinpitely. Tekijäksi ei ole paljastunut kantaruotsalainen kuulapää eikä tekijää ylipäänsä ole saatu kiinni. Ruotsin radion puheohjelmaan soitti Aliksi itsensä esitellyt mieshenkilö, joka sanoi asuvansa samalla alueella kuin pahoinpidelty nainen. Hän myös kertoi oman näkemyksensä tapahtumien kulusta.

Alin mukaan mitään pahoinpitelyä ei tapahtunut, vaan nainen palasi kotiin liian myöhään eli noin klo 23 aikaan illalla. Naisen aviomies ei tästä pitänyt vaan iski naisen pään autoa vasten. Naisen pahoinpitelijä oli siis oma aviomies. Ali myös muistutti, että alueella asuu pelkästään maahanmuuttajia.

Tietysti Alin puheet voivat olla yhtä lailla keksittyjä kuin naisen omat väitteet viharikoksesta. Tätä me emme luultavasti koskaan tiedä. Jos Ali puhuu totta, hijab-tempaukseen osallistuneet naiset ovat haukkuneet väärää puuta ja näin munanneet itsensä. Hijab-kampanjasta tulisi tällöin samanlainen pannukakku kuin Päivi Lipposen aikanaan masinoimasta pitseriakaustista, jossa tamperelaispitserian tuhopolttoa epäiltiin aluksi viharikokseksi. Myöhemmin osoittautui, että pitserian omistajat olivat itse sytyttäneet ravintolan tuleen vakuutusrahojen toivossa.

Edit: Ylen ruotsinkielinen radiotoimitus on liittynyt mukaan huivihörhöilyyn.  Toimituksen mukaan tarkoituksena ei ole ottaa kantaa huivin puolesta tai sitä vastaan. Sen sijaan tavoitteena on

"herättää keskustelua ja kiinnittää huomiota siihen, että rasistisia viharikoksia tapahtuu. Pitämällä huivia toimitus osoittaa solidaarisuutta niitä miehiä ja naisia kohtaan, jotka joutuvat viharikosten kohteeksi uskontonsa tai vaatetuksensa takia ottamatta kantaa siihen, käytetäänkö huivia vapaaehtoisesti vai ei."

Islamin nimissä vaan ei sittenkään

Kun islamilainen terrori-isku tapahtuu, valtamedia ja itseään suvaitsevaisina ja/tai avarakatseisina pitävät ihmiset kieltäytyvät näkemästä iskun motiivia ja pyrkivät etsimään sille vaihtoehtoisia selityksiä. Minulle ei ole vielä selvinnyt, onko ihmetys aitoa vai poliittisen korrektiuden mukaista käytöstä.

Nidal Hasan

Vuonna 2009 Nidal Hasan -niminen sotilaspsykiatri surmasi 13 ihmistä ja haavoitti 23:a. Hän avasi tulen täydessä odotushuoneessa ja huusi muslimien taisteluhuudon: ”Allahu akbar”. Tästä huolimatta hänen tekoaan ei koskaan luokiteltu terrorismiksi eikä häntä myöskään syytetty terrorismista sotilastuomioistuimessa vaan 13 murhasta 23 murhayrityksestä.

Kirjoitin Hasanista vajaa neljä vuotta sitten blogikirjoituksen, jossa kävin läpi hänen Powerpoint-esitystä vuodelta 2007. Käsittelin myös artikkelia, jossa käännynnäismuslimi väitti Nidal Hasanin vääristelleen islamia.

Vaikka Nidal Hasanin teko vaikuttaa jokaisen järkevän ihmisen mielestä terrorismilta, presidentti Barack Obaman hallinto on eri mieltä. Yhdysvaltain puolustusministeriö kutsuu tekoja ”työpaikkaväkivallaksi”. Iskusta selvinneiden kannalta asialla on merkitystä. Jos kyseessä olisi terroriteko, iskussa loukkaantuneet sotilaat saisivat samanlaista korvausta kuin sotatilanteessa haavoittuneet. Todettakoon, että Nidal Hasan itse on nauttinut täyttä palkkaa odottaessaan oikeudenkäyntiä.

Pelkät taloudelliset näkökohdat eivät kuitenkaan selitä ”työpaikkaväkivalta” -luokituksen käyttöä. Nidal Hasan on muslimi ja palveli Yhdysvaltojen asevoimissa. On poliittisesti tärkeää näyttää, että asevoimat on ”monimuotoinen” organisaatio. Tätä kuvaa ei työpaikkaväkivalta saa himmentää.

Jo vuonna 2009 esitettiin kysymyksiä siitä, miksi Nidal Hasanin toimiin ei puututtu aikaisemmin. Liittovaltion poliisi FBI tiesi Hasanin yhteydenpidosta tunnetun terroristi Anwar al-Awlakin kanssa. Hasanin kollegat Fort Hoodissa panivat myös merkille miehen oudon käytöksen. Hasan pyrki käännyttämään kollegoitaan ja potilaitaan islamiin, ja pelkästään miehen Powerpoint-esityksen olisi pitänyt saada hälytyskellot soimaan.

Mitään ei kuitenkaan tehty syistä, joita voimme vain arvailla. Mark Steyn päätyi MacLeans-viikkolehden artikkelissaan johtopäätökseen, jonka mukaan poliittinen korrektius johti Fort Hoodin joukkomurhaan. Sen sijaan, että Hasan olisi siirretty sivuun tehtävistään, hänet ylennettiin majuriksi ja siirrettiin Fort Hoodin tukikohtaan.

Nidal Hasanin oikeudenkäynti alkoi 6. elokuuta. Samalla Fort Hoodin uhrit nostivat kanteen liittovaltiota vastaan. Kanteessa he väittävät, että ”jihadistisotilaan” annettiin nousta urallaan ilman kontrollia poliittisen korrektiuden takia. Uhrit vaativat liittovaltiolta yhteensä 750 miljoonan dollarin korvauksia joukkomurhaan johtaneista laiminlyönneistä.

Oikeudenkäynnin avauspuheenvuorossaan Hasan totesi:

”Me mujahedinit olemme epätäydellisiä muslimeja, jotka yrittävät perustaa täydellisen uskonnon korkeimman Jumalan maahan.”

Brittiläinen BBC editoi Hasanin lausuntoa seuraavasti:

”Me epätäydelliset muslimit yritämme perustaa täydellisen uskonnon.”

Tsarnajevin veljekset

Kun Tamerlan ja Dzokhar Tsarnajev räjäyttivät pomminsa Bostonin maratonilla, valtamedia toivoi, että tekijät olisivat äärioikeistolaisia. Siksi spekuloinneissa viitattiin Timothy McVeighiin ja iskun ajankohdan symboliseen merkitykseen amerikkalaisille.

Tekijöiden paljastuttua alkoi spekulointi iskun motiiveista. Oikeaan ideologiaan vihkiytymättömälle isku vaikutti selkeästi islamilaiselta jihadismilta. Tamerlan Tsarnajev sopeutui huonosti Yhdysvaltoihin, kiinnostui islamista ja omaksui radikaaleja näkemyksiä. Terroristina hän on tyyppiesimerkki lännessä radikalisoituneesta muslimista.

Tänä päivänävaihtoehtoisia selityksiä ei enää etsitä, ja valtamediakaan ei enää suuremmin ihmettele, kuinka suloinen poika räjäytti pommin.

Brittiläinen BBC löysi kuitenkin lisämotiiveja teolle. Uutisen mukaan Tamerlan Tsarnajevilla oli ”äärioikeistolaista kirjallisuutta”. BBC:n mukaan:

”Tähän asti Tsarnajevin veljeksiä on pidetty pelkkinä radikaaleina jihadisteina.”

Lisäksi BBC epäili Tsarnajevien uskon aitoutta. Veljesten Cambridgessa sijaitsevan kotimoskeijan puhemies Nicola Mossalemin mukaan Tamerlan rukoili moskeijassa vain satunnaisesti. Mossalem kuvasi häntä ”vihaiseksi nuoreksi mieheksi, joka tarttui islamiin”.

Artikkelillaan BBC pyrki herättämään mielenkiintoa Bostonin terrori-iskua käsittelevää Panorama-dokumenttia kohtaan. Siinä veljesten ”äärioikeistolainen kirjallisuus” sai kokonaista 20 sekuntia ohjelma-aikaa.

Millaista kirjallisuutta veljeksillä sitten oli hallussaan? Biased BBC -blogi on selvittänyt Panorama-dokumentissa esitettyjen artikkeleiden alkuperän. Ne ovat peräisin American Free Press -nimiseltä sivustolta, joka on selkeästi antisemitistinen ja keskittyy artikkeleissaan syyttämään juutalaisia melkein kaikesta pahasta maailmassa.

Vaikka American Free Press on antisemitistinen, se suhtautuu muslimien huoliin ymmärtäväisesti. Eräässä artikkelissa lehti syyttää Israelille myönteistä propagandaa Anders Breivikin murhatöistä. Artikkelin mukaan eurooppalaisten pitäisi pelätä juutalaisia, ei muslimeja. AFP:n edustajia on myös esiintynyt Iranin valtion propagandakanava Press TV:n lähetyksissä.

Sen, että jihadistilla on hallussan juutalaisten salaliittoteorioita esittelevää aineistoa, ei pitäisi yllättää ketään. Juutalaisiin kohdistuvat salaliittoteoriat ovat Lähi-idässä ja laajemmin muslimien keskuudessa tavanomaisia ja tukevat islamin omiin kirjoituksiin sisältyvää juutalaisvastaista perinnettä.

BBC ei kuitenkaan halua antaa tällaista kuvaa vaan pyrkii vierittämään syyllisyyttä Tsarnajevin veljesten teosta Yhdysvaltojen ”äärioikeistolle” ja vähättelemään jihadistista motiivia. Näin siitä huolimatta, että Tamerlan Tsarnajev halusi omistaa elämänsä jihadille (И жизнь свою джихаду посвяти), kuten eräässä hänen kuuntelemassaan laulussa sanottiin.

Hbl, Malmö ja juutalaiset

Hufvudstadsbladet puuttui pääkirjoitussivuillaan Ruotsin Malmössa esiintyvään antisemitismiin otsikolla ”Meidän on opittava historiasta”. Artikkelissa toimittaja Jens Berg näyttää, että kyllä Suomessakin osataan, varsinkin Ankkalammikossa.

Useimmat tämän blogin lukijat tietävät, että juutalaisiin kohdistuvista viharikoksista vastaavat enimmäkseen Malmön muslimimaahanmuuttajat. Tämä asia ei helposti käy ilmi Jens Bergin kirjoituksesta. Sen sijaan hän keskittyy eurooppalaiseen antisemitismiin ja antaa epäsuorasti ymmärtää, että rasismilla ja äärioikeiston nousulla olisi jotakin tekemistä viharikosten kanssa.

Jens Berg kirjoittaa:

”Juutalaisvihalla on pitkä, yleensä uskonnollissävyinen historia, mutta niin sanottu moderni antisemitismi, joka ilmaantui 1800-luvulla, pohjautui käsitykseen, että juutalaiset kahmivat itselleen suhteettoman paljon poliittista ja taloudellista valtaa. Tämä on edelleen toistuva myytti nykypäivän valkoisen vallan liikkeissä.”

…

”Ei ole mitenkään yllättävää, että juuri Malmöstä on tullut rasismin pahamaineinen keskus. Maahanmuutto on suurta, työttömyys kasvaa ja sosiaalinen eriarvoisuus kasvaa. Ruotsidemokraateilla on jo vahva jalansija Skoonessa ja mielipidemittaukset ennustavat esiinmarssin jatkuvan.”

Ainoastaan yhdestä lauseesta voi päätellä, että muutkin kuin äärioikeistolaiset rasistit ehkä mahdollisesti saattavat olla syyllisiä:

”Myös Lähi-idän pitkällinen konflikti ruokkii jatkuvasti vanhoja ennakkoluuloja.”

Tässäkin ruokitaan Bergin mielestä vanhoja ennakkoluuloja, ei siis niitä, joita muslimimaahanmuuttajat tuovat vanhasta kotimaastaan.

Suvaitsevaisena ja avarakatseisena ihmisenä Berg joko valehtelee tietoisesti, yrittää harhauttaa lukijaa tai toimii vain poliittisesti korrektin vakaumuksensa mukaisesti. Lukijalle hänen kirjoituksensa ei kuitenkaan tarjoa mitään osviittaa siitä, mistä Malmön antisemitismi voisi johtua.

Berg ei myöskään mainitse kertaakaan sanoja muslimi tai islam. Niin ei vain saa tehdä, jos haluaa säilyttää kuvan itsestään suvaitsevaisena ja avarakatseisena ihmisenä.

Sosialismisimulaattori

En aikanaan ehtinyt käydä Berliinissä ennen muurin murtumista. Kun kaupungissa käy nykyisin, entistä Itä-Saksaa ja muurin muistoa voi etsiä museoista ja kirjoista. Tavallisen DDR-kansalaisen arkipäivää voi käydä katselemassa DDR-museossa. Sieltä löytyy niin Trabant-auto kuin tyypillinen DDR-kansalaisen olohuone.

Mikä DDR?

DDR perustettiin Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle neljä vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen vuonna 1949. 40 vuoden olemassaolonsa aikana DDR:stä tuli ehkä maailmanhistorian tehokkain kontrolliyhteiskunta, jossa joka 50 kansalainen työskenteli valtion turvallisuudesta vastaavan ministeriön ilmiantajana.

Itse olen kasvanut kylmän sodan aikana ja muistan vielä Berliinin muurin murtumisen hyvin. Nuoremman sukupolven voi olla vaikea ymmärtää, millaista oli elää kahteen blokkiin jakautuneessa Euroopassa ja millainen oli Rautaesiripun takainen todellisuus.

DDR-museo yrittää välittää kuvaa DDR:n todellisuudesta pienoismalleilla, autenttisilla esineillä, multimediaesityksillä ja rekonstruoiduilla tiloilla kuten Stasin vankisellillä tai edellä mainitulla olohuoneella. Tarkoituksena on näyttää, että DDR ei ollut pelkkä Stasi vaan siellä ihmiset pystyivät sosialistisen ankeuden asettamissa rajoissa elämään jotakuinkin normaalia elämää, jos he eivät pyrkineet vastustamaan valtiota.

Valtion oleellinen luonne käy kuitenkin ilmi tämän kirjoituksen kuvituksesta, joka tulee DDR-museon kävijälle vastaan heti ensimmäisenä. Siinä on pienoismalli Berliinin muurista, jonka länsipuolella ihmiset elävät normaalia elämää aivan muurin vieressä. Itäpuolella taas näkyy ihmisistä tyhjä alue ja siinä vartiotorni. Takana häämöttää aita.

Viralliselta nimeltään Berliinin muuri oli ”fasismin vastainen suojamuuri”. Todellisuudessa sen ainoa tehtävä oli pitää DDR-kansalaiset muurin sisäpuolella, minkä pienoismalli kertoo hyvin. Ihmiset olivat DDR:ssä konkreettisesti valtion omaisuutta toisin kuin sosiaalidemokraattisessa hyvinvointivaltiossa, jossa valtio kyllä huolehtii ja holhoaa mutta ei sentään aktiivisesti tunkeudu ihmisten yksityiselämään.

Museokäynnin jälkeen voi pistäytyä syömään ”aitoon” DDR-ravintola Domklauseen, joka oli olemassa jo DDR-aikana. Ruokalistalla on pyritty aitouteen, sillä kaikkia listalla olevia ruokalajeja ei ole saatavilla. Itsekin Neuvostoliitossa käyneenä muistan, että ravintolassa ei pitänyt tilata listalta vaan kysyä tarjoilijalta, mitä ruokalajeja on saatavilla.

Itse valitsin listalta jägerschnitzelin eli metsästäjänleikkeen. Kyseessä ei kuitenkaan ollut se normaali versio, jossa leivitetty porsaanleike tarjoillaan kermaisen sienikastikkeen kera. DDR:ssä oli pulaa lihasta ja se korvattiin usein makkaralla. Jägerschnitzelin DDR-versiossa tarjoillaan leivitetty jahtimakkaran viipale kierremakaroneilla ja tomaattikastikkeella. Museossa oli myynnissä myös DDR-keittokirja, ja itse kukin voi valmistaa metsästäjänleikkeen DDR-version oheisen reseptin avulla.

Stasiland

DDR-museon ja -ravintolan perusteella totesin itse, että sosialismia ei voi simuloida. Sen voi kyllä kaupallistaa mutta toden tuntua ei sosialismisimulaattoriin saa, vaikka tekisi multimediaesityksen DDR:n tunnetusti vilpillisistä vaaleista, joissa kansa aina äänesti 95-prosenttisesti Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen johtamaa kansanrintamaa.

Museokäynnin perusteella DDR vaikutti osittain pelkältä vitsiltä eikä totalitaristiselta vankilalta. Käynti Stasi-museossa jäi toiseen kertaan, joten ostin noin kymmenen vuotta sitten julkaistun kirjan nimeltä Stasiland. Sen kirjoittaja, australialainen Anna Funder edustaa omaa ikäluokkaani ja on kirjaansa varten haastatellut DDR:ssä eläneitä ihmisiä sekä vainottuja että vainoojia.

Funder kyllästyi lännessä kasvaneiden saksalaisten journalistikollegojensa yliolkaiseen suhtautumiseen entisen DDR:n asukkaisiin ja päätti selvittää itse, millaisia tarinoita edesmennen valtion historiaan kätkeytyy. Haastattelujen perusteella syntyi kirja, jota lukee kuin fiktiivistä romaania mutta joka samalla avaa näkymän elämään vuonna 1990 kadonneessa valtiossa. Kirjasta saatava kuva on monella tapaa todentuntuisempi ja elävämpi kuin DDR-kitschiä esittelevän DDR-museon versio.

Uhrien osalta kirja kertoo totalitarismiin kuuluvasta valtiollisesta poliisista, jolla mikään kansalaisen elämään liittyvä ei ole pyhää. Se kertoo, miten Stasi manipuloi uhrejaan psykologisesti ja murtaa heidät kuulusteluissa uuvuttamalla eli vähentämällä unen määrää. Se myös kuvasi Stasin uhreiksi joutuneiden inhimillisiä kärsimyksiä. Onnekkaimmat toisinajattelijat ostettiin länteen, eli työläisten ja talonpoinkien valtio kävi kansalaisillaan ihmiskauppaa. Näin valtio myös vähensi tyytymättömyyttä maan sisällä.

Monet kirjassa esiintyneistä järjestelmän kätyreistä eivät osoittaneet minkäänlaista katumusta. Osa perusteli tekonsa sillä, että he vain noudattivat lakia. Kaikkein kiihkeimmät järjestelmän palvelijat eivät olleet luopuneet kommunistisesta vakaumuksestaan. Eräs tällainen henkilö oli Karl-Eduard von Schnitzler, joka toimitti DDR:n television propagandaohjelmaa nimelttä Der Schwarze Kanal (Musta kanava). Sattumoisin DDR-museon olohuoneen televisiossa pyöri tämä ohjelma, vaikka se ei ollut erityisen suosittu DDR:n asukkaiden keskuudessa.

Läntisen Saksan tv-ohjelmat näkyivät suurimmassa osassa DDR:n aluetta, joten DDR:n hallinnon oli pakko jotenkin vastata niissä esitettyihin puolueen virallisen totuuden vastaisiin väitteisiin. Ohjelmien häirintä ei ollut teknisesti toteutettavissa, koska häirintä olisi näkynyt myös länsipuolella ja olisi johtanut vastatoimiin Saksan liittotasavallan taholta.

Der Schwarze Kanal sijoitettiin maanantai-iltaan yleensä jonkin suositun ohjelman jälkeen tai sitä ennen. Ohjelmassa Schnitzler kommentoi yleensä jotakin läntisessä tv-ohjelmassa käsiteltyä aihetta ja esitti sen DDR:n hallinnon kannalta parhain päin. Ohjelmaa esitettiin maaliskuusta 1960 aina muurin murtumiseen saakka. Viimeinen lähetys nähtiin 30. lokakuuta 1989, ja rajat avautuivat 9. marraskuuta.

Kirjassa Schnitzleristä piirtyy öykkärimäinen kuva ihmisestä, joka kieltäytyy myöntämästä olleensa väärässä ja palvelleensa julmaa yhteiskuntakokeilua. Sen verran hän myöntyy, että valtion ei olisi kannattanut valehdella niin paljon tuotantoennätyksistä ja erilaisista saavutuksista, kun jokainen näki, että raportit eivät pitäneet yhtä todellisuuden kanssa.

Ostalgia

Nykyisin monet kapitalismiin pettyneet entisen DDR:n asukkaat eivät enää näe DDR-aikaa pelkästään negatiivisessa valossa vaan muistelevat kaiholla DDR:n täystyöllisyyttä ja tasa-arvoa. Ostalgia näkyy DDR-ravintolassa mutta myös kaupoissa, joissa on edelleen myynnissä DDR:n aikaisia tuotemerkkejä kuten Rotkäppchen-kuohuviiniä tai Vita-kolaa.

Berliini on myös täynnä Ampelman-myymälöitä ja Trabantiin liittyvää rihkamaa myyviä kauppoja. Näin sosialistinen yhteiskuntakokeilu on tuotteistettu ja tullut olennaiseksi osaksi yhdistyneen Saksan pääkaupungin katukuvaa.

Muutaman vuosikymmenen kuluttua, kun DDR:ssä asuneet ja eläneet ovat kuolleet, itse DDR jää luultavasti vain alaviitteeksi Saksan historiassa. 40 vuotta on kuitenkin historiallisesti lyhyt aika.

DDR:n tarina kannattaa kuitenkin muistaa, koska utopistiset yhteiskunnalliset kokeilut ja yritykset perustaa paratiisi maan päälle tuskin loppuvat reaalisosialismiin. Yhteistä tällaisille kokeilulle on se, että ne tarvitsevat väkivaltaa tai sen uhkaa toteutuakseen. Valhe on utopioiden käyttövoima siinä vaiheessa, kun kokeilu on objektiivisesti katsottuna epäonnistunut, koska siinä taas kerran pyrittiin saavuttamattomissa olevaan ihanteeseen inhimillisistä rajoituksista piittaamatta.

Loppuun laitan vielä videolinkkejä DDR-aiheisiin videoihin. Lipsi-tanssi kehitettiin DDR:ssä länsimaisen hapatuksen vastapainoksi. Se katosi kuvasta muutaman vuoden jälkeen.

Klaus Renft Combo oli DDR:n suosituimpia underground-yhtyeitä (video). Se lakkautettiin virallisesti vuonna 1975, kun kulttuuriministeriö ei suostunut uusimaan sen lisenssiä. Yhtyeen levyt katosivat kaupoista yhdessä yössä. Yhtyeen perustaja Klaus Jentsch kuoli vuonna 2006 mutta yhtye toimii edelleen.

Pätkiä Der Schwarze Kanal -ohjelmista löytyy myös.