Sosialismisimulaattori

En aikanaan ehtinyt käydä Berliinissä ennen muurin murtumista. Kun kaupungissa käy nykyisin, entistä Itä-Saksaa ja muurin muistoa voi etsiä museoista ja kirjoista. Tavallisen DDR-kansalaisen arkipäivää voi käydä katselemassa DDR-museossa. Sieltä löytyy niin Trabant-auto kuin tyypillinen DDR-kansalaisen olohuone.

Mikä DDR?

DDR perustettiin Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle neljä vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen vuonna 1949. 40 vuoden olemassaolonsa aikana DDR:stä tuli ehkä maailmanhistorian tehokkain kontrolliyhteiskunta, jossa joka 50 kansalainen työskenteli valtion turvallisuudesta vastaavan ministeriön ilmiantajana.

Itse olen kasvanut kylmän sodan aikana ja muistan vielä Berliinin muurin murtumisen hyvin. Nuoremman sukupolven voi olla vaikea ymmärtää, millaista oli elää kahteen blokkiin jakautuneessa Euroopassa ja millainen oli Rautaesiripun takainen todellisuus.

DDR-museo yrittää välittää kuvaa DDR:n todellisuudesta pienoismalleilla, autenttisilla esineillä, multimediaesityksillä ja rekonstruoiduilla tiloilla kuten Stasin vankisellillä tai edellä mainitulla olohuoneella. Tarkoituksena on näyttää, että DDR ei ollut pelkkä Stasi vaan siellä ihmiset pystyivät sosialistisen ankeuden asettamissa rajoissa elämään jotakuinkin normaalia elämää, jos he eivät pyrkineet vastustamaan valtiota.

Valtion oleellinen luonne käy kuitenkin ilmi tämän kirjoituksen kuvituksesta, joka tulee DDR-museon kävijälle vastaan heti ensimmäisenä. Siinä on pienoismalli Berliinin muurista, jonka länsipuolella ihmiset elävät normaalia elämää aivan muurin vieressä. Itäpuolella taas näkyy ihmisistä tyhjä alue ja siinä vartiotorni. Takana häämöttää aita.

Viralliselta nimeltään Berliinin muuri oli ”fasismin vastainen suojamuuri”. Todellisuudessa sen ainoa tehtävä oli pitää DDR-kansalaiset muurin sisäpuolella, minkä pienoismalli kertoo hyvin. Ihmiset olivat DDR:ssä konkreettisesti valtion omaisuutta toisin kuin sosiaalidemokraattisessa hyvinvointivaltiossa, jossa valtio kyllä huolehtii ja holhoaa mutta ei sentään aktiivisesti tunkeudu ihmisten yksityiselämään.

Museokäynnin jälkeen voi pistäytyä syömään ”aitoon” DDR-ravintola Domklauseen, joka oli olemassa jo DDR-aikana. Ruokalistalla on pyritty aitouteen, sillä kaikkia listalla olevia ruokalajeja ei ole saatavilla. Itsekin Neuvostoliitossa käyneenä muistan, että ravintolassa ei pitänyt tilata listalta vaan kysyä tarjoilijalta, mitä ruokalajeja on saatavilla.

Itse valitsin listalta jägerschnitzelin eli metsästäjänleikkeen. Kyseessä ei kuitenkaan ollut se normaali versio, jossa leivitetty porsaanleike tarjoillaan kermaisen sienikastikkeen kera. DDR:ssä oli pulaa lihasta ja se korvattiin usein makkaralla. Jägerschnitzelin DDR-versiossa tarjoillaan leivitetty jahtimakkaran viipale kierremakaroneilla ja tomaattikastikkeella. Museossa oli myynnissä myös DDR-keittokirja, ja itse kukin voi valmistaa metsästäjänleikkeen DDR-version oheisen reseptin avulla.

Stasiland

DDR-museon ja -ravintolan perusteella totesin itse, että sosialismia ei voi simuloida. Sen voi kyllä kaupallistaa mutta toden tuntua ei sosialismisimulaattoriin saa, vaikka tekisi multimediaesityksen DDR:n tunnetusti vilpillisistä vaaleista, joissa kansa aina äänesti 95-prosenttisesti Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen johtamaa kansanrintamaa.

Museokäynnin perusteella DDR vaikutti osittain pelkältä vitsiltä eikä totalitaristiselta vankilalta. Käynti Stasi-museossa jäi toiseen kertaan, joten ostin noin kymmenen vuotta sitten julkaistun kirjan nimeltä Stasiland. Sen kirjoittaja, australialainen Anna Funder edustaa omaa ikäluokkaani ja on kirjaansa varten haastatellut DDR:ssä eläneitä ihmisiä sekä vainottuja että vainoojia.

Funder kyllästyi lännessä kasvaneiden saksalaisten journalistikollegojensa yliolkaiseen suhtautumiseen entisen DDR:n asukkaisiin ja päätti selvittää itse, millaisia tarinoita edesmennen valtion historiaan kätkeytyy. Haastattelujen perusteella syntyi kirja, jota lukee kuin fiktiivistä romaania mutta joka samalla avaa näkymän elämään vuonna 1990 kadonneessa valtiossa. Kirjasta saatava kuva on monella tapaa todentuntuisempi ja elävämpi kuin DDR-kitschiä esittelevän DDR-museon versio.

Uhrien osalta kirja kertoo totalitarismiin kuuluvasta valtiollisesta poliisista, jolla mikään kansalaisen elämään liittyvä ei ole pyhää. Se kertoo, miten Stasi manipuloi uhrejaan psykologisesti ja murtaa heidät kuulusteluissa uuvuttamalla eli vähentämällä unen määrää. Se myös kuvasi Stasin uhreiksi joutuneiden inhimillisiä kärsimyksiä. Onnekkaimmat toisinajattelijat ostettiin länteen, eli työläisten ja talonpoinkien valtio kävi kansalaisillaan ihmiskauppaa. Näin valtio myös vähensi tyytymättömyyttä maan sisällä.

Monet kirjassa esiintyneistä järjestelmän kätyreistä eivät osoittaneet minkäänlaista katumusta. Osa perusteli tekonsa sillä, että he vain noudattivat lakia. Kaikkein kiihkeimmät järjestelmän palvelijat eivät olleet luopuneet kommunistisesta vakaumuksestaan. Eräs tällainen henkilö oli Karl-Eduard von Schnitzler, joka toimitti DDR:n television propagandaohjelmaa nimelttä Der Schwarze Kanal (Musta kanava). Sattumoisin DDR-museon olohuoneen televisiossa pyöri tämä ohjelma, vaikka se ei ollut erityisen suosittu DDR:n asukkaiden keskuudessa.

Läntisen Saksan tv-ohjelmat näkyivät suurimmassa osassa DDR:n aluetta, joten DDR:n hallinnon oli pakko jotenkin vastata niissä esitettyihin puolueen virallisen totuuden vastaisiin väitteisiin. Ohjelmien häirintä ei ollut teknisesti toteutettavissa, koska häirintä olisi näkynyt myös länsipuolella ja olisi johtanut vastatoimiin Saksan liittotasavallan taholta.

Der Schwarze Kanal sijoitettiin maanantai-iltaan yleensä jonkin suositun ohjelman jälkeen tai sitä ennen. Ohjelmassa Schnitzler kommentoi yleensä jotakin läntisessä tv-ohjelmassa käsiteltyä aihetta ja esitti sen DDR:n hallinnon kannalta parhain päin. Ohjelmaa esitettiin maaliskuusta 1960 aina muurin murtumiseen saakka. Viimeinen lähetys nähtiin 30. lokakuuta 1989, ja rajat avautuivat 9. marraskuuta.

Kirjassa Schnitzleristä piirtyy öykkärimäinen kuva ihmisestä, joka kieltäytyy myöntämästä olleensa väärässä ja palvelleensa julmaa yhteiskuntakokeilua. Sen verran hän myöntyy, että valtion ei olisi kannattanut valehdella niin paljon tuotantoennätyksistä ja erilaisista saavutuksista, kun jokainen näki, että raportit eivät pitäneet yhtä todellisuuden kanssa.

Ostalgia

Nykyisin monet kapitalismiin pettyneet entisen DDR:n asukkaat eivät enää näe DDR-aikaa pelkästään negatiivisessa valossa vaan muistelevat kaiholla DDR:n täystyöllisyyttä ja tasa-arvoa. Ostalgia näkyy DDR-ravintolassa mutta myös kaupoissa, joissa on edelleen myynnissä DDR:n aikaisia tuotemerkkejä kuten Rotkäppchen-kuohuviiniä tai Vita-kolaa.

Berliini on myös täynnä Ampelman-myymälöitä ja Trabantiin liittyvää rihkamaa myyviä kauppoja. Näin sosialistinen yhteiskuntakokeilu on tuotteistettu ja tullut olennaiseksi osaksi yhdistyneen Saksan pääkaupungin katukuvaa.

Muutaman vuosikymmenen kuluttua, kun DDR:ssä asuneet ja eläneet ovat kuolleet, itse DDR jää luultavasti vain alaviitteeksi Saksan historiassa. 40 vuotta on kuitenkin historiallisesti lyhyt aika.

DDR:n tarina kannattaa kuitenkin muistaa, koska utopistiset yhteiskunnalliset kokeilut ja yritykset perustaa paratiisi maan päälle tuskin loppuvat reaalisosialismiin. Yhteistä tällaisille kokeilulle on se, että ne tarvitsevat väkivaltaa tai sen uhkaa toteutuakseen. Valhe on utopioiden käyttövoima siinä vaiheessa, kun kokeilu on objektiivisesti katsottuna epäonnistunut, koska siinä taas kerran pyrittiin saavuttamattomissa olevaan ihanteeseen inhimillisistä rajoituksista piittaamatta.

Loppuun laitan vielä videolinkkejä DDR-aiheisiin videoihin. Lipsi-tanssi kehitettiin DDR:ssä länsimaisen hapatuksen vastapainoksi. Se katosi kuvasta muutaman vuoden jälkeen.

Klaus Renft Combo oli DDR:n suosituimpia underground-yhtyeitä (video). Se lakkautettiin virallisesti vuonna 1975, kun kulttuuriministeriö ei suostunut uusimaan sen lisenssiä. Yhtyeen levyt katosivat kaupoista yhdessä yössä. Yhtyeen perustaja Klaus Jentsch kuoli vuonna 2006 mutta yhtye toimii edelleen.

Pätkiä Der Schwarze Kanal -ohjelmista löytyy myös.