Rautarouvan muistolle

Päätin sittenkin kirjoittaa edesmenneelle Margaret Thatcherille jonkinlaisen muistokirjoituksen tapaisen. Onhan kyse sentään ehkä merkittävimmästä eurooppalaisesta poliittisesta johtajasta II maailmansodan jälkeen.

Vasemmistolle Thatcherin nimi on kirosana, ja moni vasemmistolainen haluaa ateismistaan huolimatta uskoa, että Thatcher joutuu kuolemansa jälkeen helvettiin. Thatcherin harjoittama markkinoiden vapauttamiseen tähtäävä politiikka on muodostunut vasemmiston silmissä kirosanaksi nimeltä uusliberalismi.

1970-luku ja entinen imperiumi

Britannia oli 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla hiipuva entinen imperiumi, joka oli menettänyt uskon itseensä. Kuten monissa muissa Euroopan maissa valtion rooli taloudessa oli merkittävä, verotus korkea ja inflaatio laukkasi. Ay-liikkeen asema oli vahva ja sen johtajilla oli vapaa pääsy Downing Street 10:een nauttimaan olutta ja voileipiä, joita hallitus tarjoili heille siinä toivossa, että ay-liike jättäisi lakot väliin.

Vuonna 1976 maa joutui anomaan lainaa Kansainväliseltä valuuttarahastolta, kun inflaatio aiheutti painetta puntaa kohtaan. Parlamentissa väiteltiin budjettivajeen kaventamisesta leikkauksilla ja veronkorotuksilla. Harold Wilsonin johtama Työväenpuolueen hallitus erosi, kun puolueen vasemmistosiipi kaatoi budjetin.

IMF-lainan edellytyksenä olivat budjettileikkaukset, joita Wilsonin seuraaja James Callaghan ryhtyi toteuttamaan. IMF:n kanssa saavutetun sovun jälkeen korot laskivat ja punnan arvo nousi. Kriisin myötä Britannian talouspolitiikan painopiste muuttui täystyöllisyyden ja korkean sosiaaliturvan tavoittelusta inflaation torjuntaan ja julkisten menojen pitämiseen kurissa.

Tyytymättömyyden talvi

Sanonta tyytymättömyyden talvi (Winter of Discontent) tulee William Shakespearen näytelmä Rikhard III:n avauspuheenvuorosta. Britit tuntevat sen kuitenkin paremmin poikkeuksellisen kylmästä talvesta 1978-79, lakoista ja siitä, mitä nämä yhdessä saivat aikaiseksi.

Callaghanin johtama hallitus oli asettanut viiden prosentin rajan julkisen sektorin palkankorotuksille tarkoituksenaan pitää budjettivaje aisoissa. Britannian ammattiliittojen keskusjärjestö TUC kuitenkin hylkäsi kokouksessaan hallituksen asettaman rajan ja vaativat kollektiivisia työehtosopimuksia.

Tammikuussa 1979 ”Britannian AKT” eli kuorma-autonkuljettajien liitto TWGU aloitti lakon. Autojen polttoaineen jakelu loppui ja monet bensa-asemat joutuivat sulkemaan ovensa. Lakkolaiset lisäksi pyrkivät estämään lakkoon kuulumattomien yritysten toimintaa lakkovahtien avulla.

Kun monet yksityisen sektorin liitot tekivät uuden sopimuksen työnantajan kanssa, julkisen sektorin liitot huolestuivat palkkojen jäämisestä jälkeen. Rautatieläiset ja sairaanhoitajat aloittivat lakkonsa. 22. tammikuuta 1979 oli suurin Britanniassa nähty lakkopäivä sitten vuoden 1926 yleislakon.

Talven pahamaineisimmaksi lakoksi muodostui haudankaivajien lakko Liverpoolissa. Kun arkkuja alkoi kertyä, Liverpoolin kaupunginvaltuusto vuokrasi niitä varten tyhjän tehtaan. Tuolloin lehdistössä spekuloitiin paljon, mitä ruumiille tapahtuisi, jos lakko kestää pitkään. Onneksi lakko kuitenkin päättyi kahdessa viikossa eikä ruumiita tarvinnut haudata merelle, kuten Liverpoolin kaupungin terveystarkastaja tohtori Duncan Dolton ehdotti.

Jätehuollon lakot puolestaan aiheuttivat roskien kertymistä kaduille ja puistoihin. Westminsterin valtuusto kasasi keräämättömät roskat turistien suosimalle Leicester Squarelle, mikä toi rotat paikan päälle.

Poliittisesti tyytymättömyyden talvi kaatui Callaghanin hallituksen päälle. Liitot lakkolivat, vaikka Callaghan oli tullut tunnetuksi ay-liikkeen miehenä. Vielä kesällä 1978 Työväenpuolueen suosio gallupeissa oli nousussa ja näytti, että se voittaisi seuraavat vaalit. Callaghan kuitenkin kieltäytyi järjestämästä vaaleja vuoden 1978 aikana, mikä osoittautui hänen pääministeriuransa kannalta kohtalokkaaksi virheeksi.

Samanaikaisesti vasta valittu konservatiivien puheenjohtaja Margaret Thatcher hyödynsi lakkoaallon taitavasti. Kesken kuorma-auton kuljettajien lakon hän ehdotti rajoituksia ammattiyhdistysliikkeen toimintaan. Valtaan päästyään hän toteutti rajoitukset, joista tärkein oli vaatimus järjestää jäsenäänestys lakon aloittamisesta.

Thatcher voitti vaalit ja seuraavien vuonna 1983 järjestettyjen vaalien aikaan lakkojen määrä oli pienimmillään 30 vuoteen. Thatcherin valtaannousu lopetti Britanniassa ns. sodanjälkeisen konsensuksen, joka perustui hyvinvointivaltioon ja keynesiläiseen talouspolitiikkaan.

Thatcherin valtakauden jälkeen paluuta entiseen ei ollut. Työväenpuolue voitti seuraavan kerran vaalit vasta vuonna 1997, kun Tony Blairin johtama Labour kukisti John Majorin konservatiivit. Tuossa vaiheessa Työväenpuolue oli siirtynyt konservatiivien linjoille ja suosi alhaista julkista kulutusta, alhaisia veroja ja julkisomisteisten yritysten yksityistämistä. Ammattiliittojen asema Britanniassa ei koskaan palannut entiselleen.

Myöhemmät vaiheet

Thatcheriä on syytetty köyhien jättämisestä heitteille, Britannian teollisuuden romahduttamisesta ja työväenluokan tuhoamisesta. Toki monet hänen toimenpiteensä olivat radikaaleja eivätkä monet perinteiset konservatiivitkaan pitäneet niistä.

Thatcherin politiikkaa kuitenkin kopioitiin muissa Euroopan maissa, myös Suomessa, jossa rahamarkkinat vapautettiin vuonna 1987. Suomessakin monia valtion laitoksia yhtiöitettiin ja yksityistettiin.

Kaikki yksityistämiset eivät suinkaan olleet mitään menestystarinoita Thatcherin Britanniassa. Närää ovat herättäneet erityisesti rautatieyhtiöiden ja vesilaitosten yksityistämiset. Vanha julkinen monopoli on korvattu yksityisellä, joka nostaa hintoja ja laiminlyö investoinnit infrastruktuuriin.

Britannian ay-liikekin kukistui vasta Thatcherin toisella pääministerikaudella vuosien 1984-85 hiilikaivoslakon jälkeen. Tuo lakko henkilöityi Thatcherin ja kaivostyöläisten liiton puheenjohtaja Arthur Scargillin väliseksi kaksintaisteluksi, joka päättyi Thatcherin tyrmäysvoittoon. Lakko kuitenkin jakoi kansakuntaa eikä siitä selvitty ilman väkivaltaa. Kolme lakkovahtia kuoli epäilyttävissä olosuhteissa.

Thatcher ja Euroopan Unioni

Monet nuoremmat saattavat muistaa Thatcherin kovana euroskeptikkona. Tämä kuva ei kuitenkaan pidä täysin yhtä todellisuuden kanssa. Kun Britannia liittyi 70-luvun alussa Euroopan talousyhteisö EEC:n jäseneksi Thatcher oli mukana kampanjoimassa jäsenyyden puolesta yhdessä konservatiivipääministeri Edward Heathin kanssa. Rautarouva oli kuitenkin jo järkiintynyt lokakuuhun 1990 mennessä, jolloin hän piti kuuluisan ”kolmen ein” puheensa parlamentille.

Thatcherin syrjäyttäminen liittyy myös Euroopan Unioniin ja Maastrichtin sopimukseen, jota Thatcher ei koskaan hyväksynyt. Thatcherin syrjäyttämisen jälkeen hänet korvasi John Major, jonka johtama hallitus allekirjoitti sopimuksen. Tämän jälkeen suhtautuminen Euroopan Unioniin on jakanut konservatiiveja ja johtanut euroskeptisten sirpalepuolueiden perustamiseen.

Thatcherin perintö

Suhtautuminen Thatcheriin on Britanniassa kaksijakoista. Useimmat tunnustavat hänen aikaansaamansa muutoksen ja sen välttämättömyyden, mutta arvostelevat sosiaalista hintaa, joka hänen uudistuksistaan jouduttiin maksamaan.

Thatcher on suosittu myös Yhdysvalloissa, jossa häntä arvostetaan Ronald Reaganin kumppanina kylmän sodan aikana. Hän syvensi Britannian ja Yhdysvaltojen välistä erityissuhdetta, jota myöhemmät pääministerit Major ja Blair jatkoivat.

Poliittinen vasemmisto ei kuitenkaan ole koskaan antanut Thatcherille anteeksi ay-liikkeen kukistamista. Siksi Thatcherin kuolemaa on myös juhlittu Britanniassa vasemmiston tapaan mellakoimalla kadulla.

Thatcheriltä ei aikanaan herunut minkäänlaista sympatiaa Brixtonin mellakoijille. Siksi ei ole yllättävää, että juuri Brixtonissa Rautarouvan kuolema on johtanut anarkiaan kaduilla.

Thatcherin politiikka jakaa jyrkästi mielipiteitä, mutta hänen aikaansaannoksiaan ei kukaan voi kiistää. Myös vasemmiston kannattaisi muistaa tämä, koska Thatcherin valtaannousua ei olisi tapahtunut ilman sosialistisen politiikan aiheuttamaa taloudellista alennustilaa ja militanttia ay-liikettä.