Vajaa kuusi vuotta sitten Helsingin
Totuuden toimittaja Maija Aalto toivotti blogissaan lukijoille hyvää
sananvapauden päivää. Samoihin aikoihin silloinen
vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen teki tutkintapyynnön Mikko
Ellilän kirjoituksesta Yhteiskunta
koostuu ihmisistä.
Noihin aikoihin kuvittelin vielä
naiivisti, että lehdistö olisi huolissaan valtion harjoittamasta
sananvapauden sääntelystä. Perinteisesti ihmisiä ei Suomessa ole
tuomittu mielipiteidensä tähden. Nyt kuusi vuotta Ellilän
tutkintapyynnön jälkeen en enää odota valtamedian edustajilta
muuta kuin hurskastelua vastuullisesta sananvapaudesta ja siitä,
kuinka ”sananvapaus ei tarkoita oikeutta loukata”.
Valtamediaa kiinnostaa enemmän
”vihapuheen” suitsiminen ja oman horjuvan mielipidemonopolin
puolustaminen kuin taistella (muiden kuin ammattijournalistien)
sananvapauden puolesta. Journalistit ovat ennen kaikkea uskollisia
toinen toisilleen. On äärimmäisen harvinaista, että journalisti
arvostelee toista saman ammattikunnan edustajaa.
Illmanismi
Sota nettirasismia vastaan alkoi siis
noin kuusi vuotta sitten. Viimeisin taistelu käytiin
Itä-Suomen hovioikeudessa, kun Kotkan kaupunginvaltuutettu
Freddie van Wonterghemin 35 päiväsakon tuomio jäi voimaan
hovioikeuden käsittelyn jälkeen.
Tuomion järjettömyys käy ilmi
Wonterghemin kirjoituksen asiayhteydestä. Rangaistus ei johtunut
Wonterghemin omasta blogikirjoituksesta vaan kommentista, jonka hän
kirjoitti 14-vuotiaan muslimitytön kuolemaan johtaneesta
kivitystuomiosta kertovaan artikkeliin. Tätä ennen nimellä ”Taha
islam” esiintyvä kirjoittaja oli provosoinut Wonterghemia ja tämä
provosoitui ja kirjoitti tuomioon johtaneen lauseensa, jonka oikeus
irrotti asiayhteydestään ja tuomitsi Wonterghemin
sakkorangaistukseen.
Illmanistisessa oikeudenkäytössä
katsotaan kirjoittajan pyrkivän aikaansaamaan halveksuntaa jotakin
kansanryhmää kohtaan. Wonterghem pyrki oikeuden mielestä
kiihottamaan muslimeja vastaan. Alkuperäinen
rikos, jota Wonterghem kommentoi, on tässä kokonaan unohtunut,
kuten tämän
artikkelin kirjoittaja väittää.
Valtamedian ja ns. suvaitsevaisten
paheksunta on kohdistunut lähes yksinomaan Wonterghemin
pikaistuksissa kirjoittamaan kommenttiin, mutta kukaan ei ole
kehdannut ihmetellä, miten 14-vuotias tyttö on voitu kivittää
kuoliaaksi aviorikoksesta. Itse asiassa se, että 14-vuotias tyttö
kivitetään kuoliaaksi, herättää paljon voimakkaampaa
vastenmielisyyttä islamia ja muslimeja kohtaan kuin Wonterghemin
kommentti.
Lastensuojelun keskusliiton sivuilla
kirjoittava erityisasiantuntija Heikki Sariola kysyy aiheellisesti:
”... onko kulttuureja kunnioittavan
keskustelun vaatimus johtanut siihen, että ainoa hyväksyttävä
tyylikeino on oikeaoppinen vakavuus tai vaikeneminen traditioiden ja
uskontojen nimissä tehtävistä rikoksista? Eikö edes toimittaja
tunnista sarkasmia? Hyväksyttäisiinkö muinaisiin uskontoihin
kuuluneet ihmisuhritkin vaieten, jos niitä vielä esiintyisi? Saako
vain vaarattomia, jo valtansa menettäneitä kulttuureita arvostella?
Ovatko fasismi, natsismi, stalinismi ja Baalin palvonta
ihmisuhreineen sallittuja kritiikin kohteita, mutta nykyisin
rikoksiin syyllistyvät traditiot pyhiä? Rasismin tuomitseminen on
helppoa, mutta onko sharian raakuuksien tuomitseminen todellakin
rasismia? ”
Hieman myötätuntoa soisi myös
illmanismin uhri Freddy van Wonterghemille, joka on joutunut
noitavainoja harjoittavan oikeusjärjestelmän hampaisiin. Tuon
järjestelmän tehtävänä näyttää olevan tarjota oikeudelliset
kulissit kiellettyjä mielipiteitä omaavien ihmisten häpäisyyn.
Uusi Suomi -verkkolehti on tapansa
mukaan sensuroinut kaiken Wonterghemin kommenttiin ja Jukka Turusen
alkuperäiseen kirjoitukseen liittyvän aineiston blogipalvelustaan.
Wonterghemin blogia ja siellä aiemmin ollutta tuomitun
puolustuskirjoitusta ei myöskään löydy Uuden Suomen sivuilta.
Näin tapahtumien todellisesta kulusta kiinnostuneen on pakko tyytyä
valtamedian puutteelliseen ja lähtökohtaisesti asenteelliseen
tietoon.
Hirvisaari ei vaikene
Kansanedustaja James Hirvisaari
kommentoi
Itä-Suomen hovioikeuden päätöstä lennokkaasti:
”Kouvolan hovioikeus joutaisi meren
pohjaan, mutta onneksi se siirretään edes Kuopioon. Tuomarit siis
kannattavat raiskattujen tyttöjen ruoskimista hengiltä. Muulla
tavoin tuomiota ei voi tulkita. Sairasta, sairasta...”
Monien mielestä Hirvisaaren
kannattaisi pidättäytyä yllä olevan kaltaisista kommenteista.
Provokatiivisella kommentillaan Hirvisaari kuitenkin herätti
nukkuvan karhun eli apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen, joka
lähetti viestin Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja
Pirkko Ruohonen-Lernerille ja puheenjohtaja Timo Soinille.
Iltalehti kertoo:
”Kalskeen mukaan kirjoituksiin ei
todennäköisesti olisi puututtu ilman kansalaisilta tullutta
palautetta.”
”Erityisesti Kalskeen korvaan särähtävät Hirvisaari "tyylittömät" ja "mauttomat" sanavalinnat.”
Se, että Kalske esiintyy tavallisen kansalaisen puhemiehenä, voi vaikuttaa jonkun mielestä huvittavalta ja jopa irvokkaalta. Kalske on itse toiminut syyttäjänä useissa sananvapausrikosoikeudenkäynneissä, joista hän on saanut osakseen voimakasta arvostelua internetissä.
Erityisesti Wonterghemin oikeudenkäyntiin ja tuomioon liittyy niin absurdeja piirteitä, että edes Kalskeen kaltainen paksupäinen juristi ei voi olla niitä huomaamatta. Itse asiassa James Hirvisaari kiinnittää niihin huomiota harvinaisen osuvasti, kun hän kertoo tuomarien kannattavan tyttöjen ruoskimista hengiltä. Oikeus jätti asiayhteyden kokonaan huomiotta ja tuomitsi Wonterghemin pelkästään hänen irrallisen kommenttinsa perusteella. Näin oikeus häpäisi itsensä ja ansaitsee Hirvisaaren kommentit mahdollisesti tyylittömine ja mauttomine sananvalintoineen.
Oikeudenkäynnit kiihottamisesta kansanryhmää vastaan perustuvat syytetyn julkiseen häpäisyyn. Itse tuomiolla ei ole merkitystä, vaan pitkäkestoinen oikeusprosessi itsessään on rangaistus. Syytetyllä ei käytännössä ole mitään keinoa puolustaa itseään, koska asiayhteydestä irrotettu lause riittää tuomioon.
Demokratian viholliset
Äskettäin Tanskassa murhayrityksen kohteeksi joutunut Lars Hedegaard vapautettiin syytteistä, mutta silti monissa lehdissä kerrottiin virheellisesti hänen saaneen tuomion rasismista. Poltinmerkki on ja pysyy, vaikka tuomio jäisi tulematta. Esimerkiksi ruotsalainen journalisti Johan Malmberg kirjoitti Helsingborgs Dagbladissa artikkelin ”Rasisti on rasisti on rasisti on rasisti”.
Siinä Malmberg oli kovasti närkästynyt joidenkin hänen journalistikollegojensa osoittamasta sympatiasta Hedegaardia kohtaan. Artikkelin lopussa Malmberg toteaa:
”Kun Lars Hedegaardin karkean rasistiset näkemykset tulevat yleisiksi joutuu sananvapaus todella koetukselle.”
Malmberg antaa ymmärtää, että Lars Hedegaard on se, joka oikeasti uhkaa sananvapautta, eikä se henkilö, joka yritti ampua hänet. Toisin kuin Ruotsissa Tanskassa uskalletaan vaatia rasismipykälien poistoa lainsäädännöstä. Mikael Jalving kirjoittaa Hedegaardin murhayrityksestä Jyllands Postenin blogissaan:
”Jos oikeasti haluamme rajoittaa mahdollisuuksia vastaaviin tai pahempiin tapauksiin, meidän on puolustauduttava paremmalla lainsäädännöllä. Ensimmäinen nyrkinisku on poistaa jumalanpilkka- ja rasismipykälät. Ne ovat häpeäpilkkuja demokratiassamme ja monet demokratian viholliset käyttävät niitä tehokkaasti hyväkseen.”
Sana nyrkinisku viittaa luonnollisesti 70-vuotiaaseen Lars Hedegaardiin, joka yritti iskeä nyrkillä häntä ampunutta postinkantajaa.
Kiihotus- ja jumalanpilkkapykäliä hyödyntävät Mika Illman ja Jorma Kalske ovat demokratian vihollisia kuten myös Vihreät naiset, jotka tekivät ilmiannon Jussi Halla-ahon blogikirjoituksesta. He haluavat ennemmin vaientaa eri mieltä olevat kuin vastata argumentteihin vapaassa keskustelussa. Kalskeen närkästyksestä huolimatta James Hirvisaari ei millään tavalla uhkaa demokratiaa ja oikeusvaltiota. Asia on täsmälleen päinvastoin. Illman ja Kalske omalla toiminnallaan vähentävät lain kunnioitusta.
Valitettavasti Suomessa liian moni hyväksyy valtion harjoittaman mielipiteiden sääntelyn, ja liian harva ymmärtää, että laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan yhdessä jumalanpilkkapykälän kanssa suorastaan houkuttelee väärinkäyttöön ja luo nimettömiin ilmiantoihin perustuvan kulttuurin, joka on aiemmin tullut tutuksi itäeurooppalaisista kansandemokratioista.