Kolme Mannerheim-elokuvaa

Kenialaisen Mannerheim-elokuvan ympärille rakennettu vastenmielinen mediaspektaakkeli sai minut kirjoittamaan aiheesta, josta olisin mieluiten pysynyt vaiti. Tarkastellaan tässä kuitenkin kolmea eri Mannerheim-elokuvaa. Näistä vain yhdessä tärkein asia on itse elokuva, joka tosin on vielä tekemättä. Kahdessa muussa on taas kyse tarkoituksellisesta ärsyttämisestä ja kohun nostattamisesta.

Homo-Marski

Muutama vuosi sitten Katariina Lillqvistin ohjaama nukkeanimaatio Uralin perhonen nostatti vähän samantapaisen kohun kuin kenialainen Marski. Elokuva nostatti kohun, koska siinä esitettiin, että Marskilla olisi ollut homoseksuaalinen suhde kirgisialaisen miespalvelijansa kanssa.

On epäselvää, yrittikö ohjaaja saada homo-Marskin avulla pelkästään julkisuutta elokuvalleen, joka ilman sitä olisi useimmilta jäänyt näkemättä. Elokuvan tekijän asenne Mannerheimiin on peräisin vuodelta 1918 ja rintaman punaiselta puolelta. Mitään tuoretta näkökulmaa kansakunnan suurmieheen elokuva ei tarjonnut, vaan lähinnä tunkkaisen vasemmistohenkisen häpäisy-yrityksen, joka tosin unohtui nopeasti.

Lillqvist yritti jälkikäteen esiintyä sensuurin uhrina kulttuuriväelle lähettämässään avoimessa kirjeessä. Mannerheimin perinnesäätiö oli kirjeen mukaan vaatinut elokuvalle esityskieltoa. Tätä Lillqvist kommentoi seuraavasti:

”Ohjaajana vertaisin tilannetta ja oikeistovallan pönäkän perinnelinnakkeen diktatuuria fundamentalistisen islamilaisvaltion sensuuriin.”

Lillqvist oli ylpeä työstään ja omisti sen vuonna 1918 punaisten puolella kaatuneelle isosedälleen.

Tanskan Muhammad-pilakuvakriisistä oli tuolloin kulunut sen verran vähän aikaa, että Lillqvistin sensuurihöpinät kalskahtivat ontoilta ja teennäisiltä. Lillqvist tuskin tekisi elokuvaa islamin profeetta Muhammadin ja tämän lapsivaimo Aishan välisestä suhteesta. Jos tekisikin, elokuva ei varmasti saisi tukea julkisista varoista eikä sitä esitettäisi Ylen kanavilla.

Muslimien herkkien uskonnollisten tunteiden takia Muhammadista ei ole tehty juurikaan elokuvia. Tunnetuimmassa islamin syntyä kuvaavassa elokuvassa The Message ei näytetä profeetan kasvoja. Tästä hienotunteisuudesta huolimatta elokuva onnistui provosoimaan joitakin muslimeja väkivallantekoihin.

Kairossa sijaitseva Al-Azharin yliopisto oli antanut siunauksen elokuvalle, mutta ohjaaja Moustapha Akkad sai silti useita tappouhkauksia. Elokuva myös kiellettiin useissa islamilaisissa maissa. Akkad itse kuoli marraskuussa 2005 Al-Qaedan terrori-iskuissa Jordanian Ammanissa. Tosin hän itse ei ollut iskujen pääasiallinen kohde.

Mannerheim-elokuva

Siitä varsinaisesta Mannerheim-elokuvasta oli tarkoitus tehdä Hollywood-tyylinen spektaakkeli, jonka ohjaajana olisi ollut Renny Harlin. Elokuvahanke oli jo kaatua vuoden 2009 alkupuolella, ja verottaja haki saman vuoden joulukuussa tuotantoyhtiö Liberty Productionsia konkurssiin.

Elokuvalle saatiin kuitenkin hankittua sen verran uutta rahoitusta, että hanketta ei haudattu kokonaan. Toukokuussa 2011 ohjaaja Harlin vetäytyi hankkeesta, jolloin hänen tilalleen nimitettiin Dome Karukoski. Elokuvan budjettia rukattiin alaspäin ja se on ilmeisesti jossain vaiheessa tarkoitus tehdä. Viime aikoina asiasta ei ole kuitenkaan paljon uutisoitu. On epäselvää, toteutuuko hanke koskaan.

Yle ehti ensin

Ensin Iltalehden pikku-uutisessa kerrottiin, että Yle on tekemässä elokuvaa Mannerheimista. Seuraava uutinen hätkähdytti jo enemmän, sillä siinä kerrottiin pääosan esittäjän olevan tummaihoinen.

Paljastuksia tuli lisää. Elokuvan käsikirjoitus oli kenialaisen työryhmän käsialaa. Trailerikin julkistettiin.

Tässä vaiheessa tuli selväksi, että itse elokuva ei ollut se tärkein asia vaan sen nostattama mediakohu. Kuten homo-Marskin ohjaaja Lillqvist, kenialaisen Mannerheimin tuottaja Erkko Lyytinen esiintyy uhrina ilmeisen kevyin perustein:

”En ymmärrä tätä hommafoorumien reaktiota, vihareaktiota. Tässä pitää nostaa [tuotantotiimin] turvallisuustasoa yllättäen. Mannerheim on näköjään yhä jossakin määrin tabu.”

Lyytinen kommentoi myös kysymystä pääosan esittäjän ihonväristä:

”On yllättävää, että se [kenialainen päänäyttelijä] on tullut keskustelunaiheeksi. Minulle on ollut epärelevanttia, minkä näköinen ihminen on. Pääasia on ollut katsoa myyttistä sankaria ihmisenä.”

Lyytinen joko on tyhmä tai hän esittää sellaista. Pelkästään se, että Mannerheim-elokuva annetaan kenialaisten tehtäväksi, kertoo halusta nostattaa kohua ja päästä lehtien sivuille. On myös vaikea ymmärtää, miten kenialainen tuotantotiimi pystyisi mitenkään samaistumaan Mannerheimiin, josta he ennen elokuvaprojektia tuskin olivat kuulleet sanaakaan.

Toisin kuin vanhakantaisesta kommunistisesta näkökulmasta elokuvansa tehnyt Lillqvist Lyytinen on suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden asialla. Lyytinen kertoo suomenmarsalkka.fi -sivustolla, miksi elokuva tehtiin:

”Rohkea elokuva sai alkunsa päähenkilön oman elämänasenteen innoittamana: uskon, että Mannerheimille isänmaallisuus ei ollut pelokasta suhtautumista vieraisiin kulttuureihin ja vaikutteisiin; hänhän itse oli monien eri kulttuurien tutkija ja tuntija. Hän myös eli elämänsä monikulttuurisessa maailmassa, löytäen ystäviä ja liittolaisia isänmaan edun nimissä. Me emme nykyäänkään ole saareke tai metsätupa, joka voi välttyä ulkopuolisilta vaikutuksilta.”

Enempää ei oikeastaan tarvitse tietääkään. Yle toteuttaa toiminta-ajatuksensa mukaista tehtävää eli edistää monikulttuuria. Lyytinen taas on moderni vasemmistoliberaali puhtaimmillaan.

Rinnastus Jyllands Postenin julkaisemiin Muhammad-pilakuviin on jo tehty. Vihreä nainen Emma Kari kirjoitti City-lehden blogissaan:

”Samalla kun vaadimme venäläisiä ja muslimimaita hyväksymään pyhien kuvien rikkomisen sananvapauden nimissä, emme itse kykene samaan. Taiteen on tarkoitus murtaa tabuja ja asettaa meidät pohtimaan omaa tekopyhyyttämme. Vapaassa yhteiskunnassa ei voi olla yhtäkään poliitikkoa, elävää tai kuollutta, jonka käsittely on taiteessa kielletty.”

Useimmat arvostelijat ovat närkästyneitä siitä, että heidän on tv-luvan maksajina pakko maksaa kenialaisesta Mannerheimista, vaikka he eivät haluaisi osallistua sen kustannuksiin. Itse elokuva ei niinkään kiinnosta, ja tuottaja Lyytisen puheet lähinnä haukotuttavat, koska ne ovat niin klisheistä ja poliittisesti korrektia huttua.

Tuskin kukaan haluaa tai on koskaan halunnut kieltää muslimeja loukkaantumasta Jyllands Postenin Muhammad-pilakuvista. Sen sijaan ihmisten tappaminen ja terrori-iskut pilakuvien takia tuomittiin kuten myös yritykset rajoittaa länsimaista sananvapautta estämällä islamin arvostelu. Muhammad-pilakuvat synnyttivät ihan oikeata keskustelua sananvapaudesta, ja silloin nähtiin, ketkä kannattavat sitä ja ketkä taas haluvat sensuuria. Suomen Sisu julkaisi pilakuvat sivuillaan, ja tapahtuneesta käynnistyi syyteharkinta. Tuolloin Suomen valtio ja suuri osa suomalaisesta valtamediasta sekä vasemmistosta kannattivat sensuuria ja moittivat tanskalaisia muslimien uskonnollisten tunteiden loukkaamisesta.

Emma Karin kirjoituksessa kehotetaan katsomaan elokuva ennen sen tuomitsemista. Tähän vastaan, että katson elokuvaa koko ajan eli sitä mediaspektaakkelia, jonka Lyytinen ja Yleisradio ovat luoneet. Kenialainen Mannerheim-filmi on sen rinnalla tylsä ja yhdentekevä.

Lyytisen taideprojekti ei ole erityisen omaperäinen ja sen kulku on helposti ennustettavissa. Samat asiat, jotka nähtiin homo-Marskin aiheuttaman kohun yhteydessä nähdään uudelleen, tosin vähän vesitettynä versiona. Pääosissa olevat tuottaja Lyytinen ja suomalainen valtamedia näyttelevät roolinsa rutiinilla, ilman omaperäistä tulkintaa. Kenialainen Mannerheim on väsähtänyt vasemmistolainen provokaatio, joka ei olisi mitään ilman hyvin käsikirjoitettua mediakohua.