Mistä hulluus alkoi – Osa 2/2

Ensimmäisessä osassa käytin erilaisia aktivismin muotoja ja niihin liittyviä järjestöjä esimerkkinä järjen korvaamisesta tunteella poliittisessa päätöksenteossa. Nämä järjestöt eivät kuitenkaan yksinään olisi mitään ilman yliopisto-opetuksen politisoitumista ja sen aiheuttamaa vaikutusta tiedotusvälineisiin. Myös talouden globalisoituminen ja kansallisvaltioiden heikkeneminen ovat auttaneet irrationalismin leviämistä.

Politiikkaa yliopistoissa

Norjalainen kirjoittaja Fjordman on monesti sanonut, että länsi ei voittanut kylmää sotaa vaan hävisi sen. Neuvostokommunismi toki katosi maan päältä mutta lännen sisällä vaikuttanutta marxilaisuutta ei koskaan julkisesti teilattu. Marxilaisuutta opetetaan totuutena vielä tänäkin päivänä yliopistoissa.

Suomessa taistolaisten julkisia ripittäytymisiä nähtiin jonkin aikaa 90-luvun alussa, mutta suurin osa taistolaisista on luonut mukavan uran yliopistoissa ja tiedotusvälineissä. Ideologia ei toki enää ole sama kuin 70-luvulla, vaan se on muuttunut sukupuoli-, ympäristö- tai vähemmistöpolitiikaksi. Sirppi ja vasara ovat kadonneet, mutta kollektivismi on säilynyt. Valkoinen heteromies on kollektiivisesti syyllinen oman viiteryhmänsä perusteella ja uhreja ovat seksuaalivähemmistöt, naiset ja ei-länsimalaiset vähemmistöt.

Kuitenkin viimeisin ideologinen invaasio ei tule idästä vaan paradoksaalisesti kapitalismin kehtona pidetystä Yhdysvalloista. Amerikkalaisissa yliopistoissa ei vallitse vapaan mielipiteenvaihdon henki, vaan rotu-, sukupuoli- ja vähemmistöpoliittinen ortodoksia tukahduttaa kaikki kriittiset äänet. Tämän voi itse kukin todeta katsomalla Indoctrinate U –dokumentin.

Oikean ideologian kannattajat eivät edes halua keskustella eri mieltä olevien kanssa vaan pyrkivät vaientamaan toisinajattelijat. Sananvapaudestaan ylpeilevät amerikkalaiset joutuvat yliopistoissa alistumaan erilaisten puhesääntöjen edessä. Väärää mielipidettä edustavan puhujan esiintymistä häiritään joukkovoimalla.

Sama ilmiö on luonnollisesti rantautunut myös Eurooppaan ja on levittänyt vaikutustaan yliopistojen kautta mediaan ja koulumaailmaan. Tämän voi itse kukin todeta lukemalla esimerkiksi Helsingin Sanomia lukemalla. Nuori toimittajapolvi ei pyri tapahtumien totuudenmukaiseen raportointiin tai uutisanalyysiin vaan ajaa avoimesti ideologista agendaa. Journalistin rooli on muuttunut vallan vartijasta aktiiviseksi vallan käyttäjäksi.

Kansallisvaltio uhattuna

Toimivassa demokratiassa erilaiset ajatukset saavat ansaitsemansa arvon ja niiden kannatus mitataan vaaleissa. Näin asia on teoriassa ja parhaiten se on toteutunut käytännössä kansallisvaltiossa, jollaisia suurin osa demokratioista on. Kansallisvaltion dekonstruoiminen ei kuitenkaan ole pelkästään ideologisesti oikeaoppisten vasemmistolaisten synti, vaan monet reaalimaailman ilmiöt ovat heikentäneet kansallisvaltiota.

Ilmiö, jota tässä kutsun globaaliksi kapitalismiksi, on tuottanut vaurautta miljoonille uusille ihmisille erityisesti maailman väkirikkaimmissa valtioissa Kiinassa ja Intiassa. Vastaavasti talouden globalisoituminen on kaventanut demokratian suurimman perusyksikön eli kansallisvaltion vaikutusvaltaa. Erityisesti tämä on näkynyt Suomen kaltaisissa pienissä kansallisvaltioissa.

Samanaikaisesti talouden globalisoitumisen kanssa yhä suurempi osa ihmisten elämään vaikuttavista asioista päätetään kansallisvaltion ulkopuolella. Erilaiset ylikansalliset järjestöt ovat ottaneet kansallisvaltioille perinteisesti kuuluvaa valtaa itselleen. YK ja erityisesti EU tekevät päätöksiä ohi demokraattisen prosessin eivätkä ole vastuussa päätöksistään kenellekään.

En lähde tässä kirjoituksessa erittelemään YK:n puutteita, vaan keskityn välittömästi jokaisen suomalaisen elämän vaikuttavaan Euroopan Unioniin. Kyseistä organisaatiota voi pitää ensimmäisen maailmansodan tuotteena, vaikka ajatus sai tuulta siipiensä alle vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Paljon on puhuttu EU:n ”demokratiavajeesta”, mutta ehkä oikeampaa olisi puhua demokratianvastaisuudesta. EU on monesti osoittanut, että se ei kunnioita jäsenmaissaan järjestettyjen kansanäänestysten tulosta vaan äänestyttää uudelleen niin kauan, kunnes vastaus on oikea.

EU ei ole demokratia missään merkittävässä mielessä, vaan siinä komission virkamiehet laativat lait, jotka hyväksytään paketteina ministerineuvoston kokouksissa. Tavallisen kansalaisen on erittäin vaikea seurata komission työtä puhumattakaan vaikuttamisesta kansalaismielipiteen tasolla. Sen sijaan erilaiset ylikansalliset kansalaisjärjestöt pystyvät tähän, ja ne edustavatkin ”kansalaismielipidettä” EU-tasolla.

Jälkidemokraattisessa EU:ssa tavallisen kansalaisen ainoa rooli on sopeutua EU:n päätöksiin. Kansalliset parlamentit toimivat toki, mutta niiden on pakko soveltaa EU:n direktiivit rangaistuksen uhalla. Kansallisvaltiosta on siis tullut yhä enemmän pelkkä kulissi ilman todellista päätösvaltaa.

Kansallisvaltion dekonstruktio

EU-maat ovat kuitenkin pääsääntöisesti kansallisvaltioita, mutta samanaikaisesti kansallisvaltio sinänsä muodostaa jatkuvan esteen EU:n kehittymiselle kohti ylikansallista supervaltiota. Tässä mielessä kansallisvaltion dekonstruoimista kannattavat ideologiset vasemmistolaiset ovat hyödyllisiä EU-projektin onnistumisen kannalta.

Norjalainen kulttuuriantropologi, Oslon yliopiston professori Thomas Hylland Eriksen on sanonut:

”Meidän on dekonstruoitava enemmistö [valtaväestö] niin tarkasti, että sitä ei enää voi kutsua enemmistöksi.”

Samalla tavalla Suomen presidentti Tarja Halosen itsenäisyyden 90-vuotisjuhlapuheen lausunto ”suomalaisuuden epädramatisoinnista” on tulkittavissa suomalaisuuden dekonstruktioksi. Mikä tahansa muu kuin perinteinen suomalaisuus on oletusarvoisesti hyvää ja erinomaista.

Vaikka en usko mihinkään salaliittoteoriaan kansallisvaltioiden hävittämisestä, akateemisen ja poliittisen eliitin joukosta löytyy ihmisiä, joiden mielestä kansallisvaltio ja kansallinen kulttuuri joutavat historian roskatynnyriin. He myös aktiivisesti toimivat tämän asian edistämiseksi. Massamaahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat työkaluja tämän päämäärän toteuttamisessa.