Geert Wildersin haastattelu

Seuraavassa on video Geert Wildersin Fox News -kanavalla esitetystä haastattelusta (via Tundra Tabloids)

Osa 1


Osa 2



Haastattelussa Geert Wilders juttelee ihan järkeviä ja mielestäni perustelee hyvin, miksi hänen edustamansa poliittinen kanta on tarpeellinen. Wildersiltä kysyttiin, miksi hän ei esiinny maltillisemmin sanankääntein. Wilders vastasi aivan oikein, että tällöin epädemokraattista vaikuttamista kuten tappouhkauksia harrastavat tahot voittaisivat.

Wildersin tulevan filmin ilmestymisajankohta on siirtynyt maaliskuun alkuun. Alkujaan Koraania käsittelevän elokuvan piti ilmestyä tammikuussa. Haastattelussa Wilders kertoi neuvottelevansa hollantilaisten tv-kanavien kanssa elokuvan esittämisestä ja sanoi, että kaikki eivät ole erityisen innokkaita esittämään sitä.

Wildersin elokuva käsittelee Koraania, mutta Koraania ei voi ajatella ilman profeetta Muhammadia. Tässä kirjoituksessa Lawrence Auster luonnehtii profeettaa Hitleriksi, joka onnistui (successful Hitler). Siinä missä natsismi tuhosi itsensä 12 vuodessa, Muhammadin seuraajat jatkavat edelleen 1400 vuotta profeetan kuoleman jälkeen.

Auster on lukenut Sir William Muir esquiren profeetan elämää käsittelevän kirjan Life of Mahomet, joka on luettavissa täällä.

Miten islamisoitumista pitäisi vastustaa?

Otsikon kysymykseen ei ole helppoa vastausta yhtä lukuun ottamatta. Se helppo vastaus on: ei mitenkään. Antamalla asioiden mennä omia polkujaan ja toivomalla parasta joko islamisoitumista ei tapahdu tai islamisoitumiseen sopeutuu. Itse asiassa Euroopan tulevaisuuden suhteen jälkimmäinen on se realistisin vaihtoehto.

Jäljelle jäänyt kantaväestön osa eli ne, joilla ei ole halua tai mahdollisuuksia muuttaa pois, vain sopeutuu, kävi miten kävi. Ensimmäinen vaihtoehto puolestaan edellyttää aikamoista toiveajattelua, vaikka mahdollistahan sekin on, että muslimit joko sopeutuvat läntiseen yhteiskuntaan tai heidän lukumääränsä ei jostain syystä kasvakaan kantaväestöä suuremmaksi.

Islamisoitumisen vastustaminen on nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä erittäin vaikeaa erityisesti, jos haluaa välttyä syytöksiltä rasismista, ksenofobiasta ja islamofobiasta. Islamisoitumisen vastustajan on siis vähintäänkin liattava kätensä ja pahimmassa tapauksessa antauduttava kuolemanvaaraan, kuten Pim Fortuyn ja Theo van Gogh joutuivat huomaamaan.

Ei näin

Helpoin vaihtoehto on ryhtyä puolustamaan kantaväestön etuja identiteettipolitiikan keinoilla. Esimerkiksi Britannian kansallispuolueen eli BNP:n sivuilta löytyy lause, jossa kehotetaan liittymään mukaan ja voittamaan maa takaisin:

BNP:n jäsenyys on avoin brittiläistä tai eurooppalaista alkuperää oleville. Vaikka kannatamme yhteyksiä muiden rotujen patriootteihin ja nationalistehin ja ei-valkoisiin, jotka vastustavat pakotettua monirotuisuutta, pyydämme heitä kunnioittamaan oikeuttamme perustaa oma organisaatio kuten mekin kunnioitamme heidän oikeuttaan järjestäytyä.

Tässä lähestymistavassa suljetaan osa potentiaalisesta kannattajakunnasta pois jo kättelyssä, koska jäsenyys on avoin vain ”valkoisille”. Lisäksi nyky-yhteiskunnassa kasvaneen on vaikea sitoutua mihinkään arvoihin, jotka perustuvat valkoisen rodun puolustamiseen, vaikka siinä ei periaatteessa olisi sen enempää pahaa kuin mustan rodun puolustamisessa.

BNP on saavuttanut jonkin verran kannatusta Pohjois- ja Keski-Englannin kaupungeissa, joissa asuu paljon Intian niemimaalta kotoisin olevaa väestöä. Monet äänestävät puoluetta, koska mikään muu puolue ei kiinnitä huomiota maahanmuuton aiheuttamiin ongelmiin, vaikka he eivät jakaisikaan BNP:n valkoisen rodun puolustamiseen liittyvää ideologiaa.

Lisäksi vastustettava asia määritetään virheellisesti. Kaikki maahanmuutto ei ole haitallista eivätkä läheskään kaikki maahanmuuttajat gettoudu ja pyri eristäytymään isäntäyhteiskunnasta, vaan monet ovat valmiita hyväksymään isäntäyhteiskunnan arvot ja mahdollisesti pitämään joitakin omaan alkuperään liittyviä tapoja.

Kantaväestön oikeuksia puolustava järjestö voi ajan kuluessa kehittyä toiseen suuntaan, mutta rotuun liittyvästä poltinmerkistä on erittäin vaikea päästä eroon. Rotuidentiteetillä ratsastava puolue jää marginaaliseksi eikä pysty vaikuttamaan valtapuolueiden linjauksiin.

Vaan näin

Belgialaisen Flanderin itsenäisyyttä ajavan Vlaams Belang –puolueen johdolla perustettiin Antwerpenissä kansanliike ”Kaupungit islamisoitumista vastaan”. Liikkeen tavoitteet ovat lyhennettynä seuraavat.

• Monikulttuuri-ideologian vastustaminen
• Islamin institutionaalisen aseman vastustaminen
• Islamilaisia arvoja kohtaan tehtävien myönnytysten vastustaminen
• Yksilön uskonnonvapauden (myös islamin) varmistaminen
• Sharia-lain vastustaminen

Liike perustaa toimintansa länsimaisiin perusarvoihin, jotka ovat lähtöisin renessanssista, juutalaiskristillisestä perinteestä, humanismista, valistuksen ajatuksista, kansallismielisyydestä, liberalismista jne. Koska liike on sitoutunut kirkon ja valtion erillisyyteen, demokratiaan, sananvapauteen sekä miesten ja naisten tasa-arvoon, siihen voivat liittyä myös muut kuin ”valkoiseen rotuun” itsensä lukevat ihmiset ja sellaiset, jotka pitävät rotuun perustuvaa politikointia vastenmielisenä.

Tämä ei silti tee islamisoitumisen vastustamista poliittisesti korrektiksi eikä tee immuuniksi syytteiltä rasismista ja ksenofobiasta. Länsimaisten perusarvojen pohjalle rakennettua liikettä on kuitenkin vaikeampi horjuttaa vasemmiston perinteisillä keinoilla eli rasistikorteilla, vihjailuilla epämääräisistä kytköksistä ja demonisoinnilla kuin puhtaasti identiteettiin nojautuvaa puoluetta.

Kannattaako provosointi?

Hollantilainen liinatukka Geert Wilders on tullut tunnetuksi räväköistä lausunnoistaan, joissa hän mm. rinnastaa Koraanin Adolf Hitlerin Mein Kampf –teokseen. Wilders on edesmenneiden Van Goghin ja Fortuynin tavoin huolestunut maansa nopeasta islamisoitumisesta. Esikuviensa mukaisesti Wilders provosoi ja menee äärimmäisyyksiin.

Viime aikoina Wilders on mainostanut tulevaa Koraania käsittelevää elokuvaansa, jossa hänen väitetään tuhoavan kopion Koraanista. Euroopan parlamentissa vieraillut Syyrian suurmufti Ahmad Badr Al-Din Hassoun varoitti Hollantia:

Jos PVV-johtaja Wildersin Koraania käsittelevästä elokuvasta seuraa mellakoita, verenvuodatusta ja väkivaltaa, Wilders on vastuussa.

Tänä vuonna vietetään Euroopan kulttuurienvälisen dialogin vuotta, joten provokaatio ja sitä mahdollisesti seuraavat väkivaltaisuudet veisivät luonnollisesti uskottavuutta juhlavuodelta.

Brussels Journalin Thomas Landen epäilee kuitenkin, että provosointi voi lopulta kääntyä itseään vastaan. Jos Lähi-idässä asuvat ja työskentelevät hollantilaiset joutuvat kidnapatuiksi tai tapetuiksi, ihmiset voivat syyttää tästä Wildersiä, ja islamisoitumisen vastainen taistelu voi näin vaikeutua. Tanskalainen Jyllands Posten ei synnyttänyt Muhammad-pilakuvakriisiä tahallaan, vaan Lähi-itää kiertänyt Tanskassa asuva imaami sai sen aikaan lisäämällä sinänsä harmittoman oloisten pilakuvien joukkoon provosoivampia otoksia.

Wildersin elokuva voidaan sen sijaan tulkita tahalliseksi ärsyttämiseksi. Joka tapauksessa seuraavien viikkojen aikana kannattaa odottaa, millainen Wildersin elokuva lopulta on. Ainakaan Hollannin hallitus ei aio etukäteen estää sen julkaisua. Toisin kuin Landen, minä uskon ihmisten ymmärtävän, ketkä filmin julkaisua mahdollisesti seuraavasta väkivallasta oikeasti ovat vastuussa.

Lisäys: Lupamaksuvaroilla rahoitettu vihervasemmistolainen Yleisradio uutisoi Geert Wildersin tulevasta elokuvasta. Huomatkaa Wildersin Vapauspuolueen (PVV) edessä käytetty määre "äärioikeistolainen".

Ylen sivustolta löytyy myös toinen uutinen, jossa ruoditaan äärioikeiston silmitöntä pahuutta. (Hat tip: Reino)

Lisäys 2: Somalialaissyntyinen entinen hollantilaisparlamentaarikko Ayaan Hirsi Ali kommentoi oheisessa videossa Geert Wildersin vielä julkaisematonta elokuvaa (via Hot Air).

Geert Wildersin tuleva elokuva

Hollantilaispoliitikko Geert Wildersin uusi elokuva islamista ilmestyy pian. Tässä pieni ennakkopätkä.



Tuossa pätkässä on lainattu elokuvaa Islam what the West needs to know. Kyseinen elokuva löytyy suomeksi tekstitettynä täältä. Ohessa ensimmäinen osa:

Yhdysvaltojen ulkoministeriössä kiihotutaan

Mitäköhän ne täältä etsii?

Nykypäivän fariseukset

Uskonto on nykypäivän länsimaissa menettänyt asteittain merkitystään valistuksen ajasta lähtien. Samalla uskontoon sisältyvät moraalisäännöt ovat löyhentyneet eikä niihin vetoamista pidetä enää itsestään selvänä. Kun kirkko ei enää vahdi ihmisten moraalia, ihmiset ovat vapautuneet kahleistaan, vai ovatko?

On haihattelua väittää, että uskonnon kahleista ”vapautuminen” johtaisi ihmisen vapautumiseen kahlitsevista oppijärjestelmistä. Vanha järjestys vain korvautuu uudella. Koska kirkko ei nykyisellään enää pysty määrittämän moraalisääntöjä tai valvomaan niitä, valtio on ottanut kirkon paikan.

Valtio tasa-arvon ja syrjimättömyyden ylläpitäjänä

Ajatus siitä, että lait heijastavat ihmisten moraalikäsityksiä on nykypäivänä vanhentunut. Kun valtio on yhä enemmän ottanut itselleen perinteisesti perheelle ja suvulle kuuluneita tehtäviä, se on kasvanut kooltaan ja sen toimenkuva on laajentunut. Yhteiskunta on muuttunut valtiokeskeiseksi.

Valtio ei tunnusta mitään uskontoa, mutta sen pitää silti johtaa moraaliset periaatteensa jostakin. Käytännössä valtion virallinen ideologia Euroopassa on ns. moderni liberalismi, joka erotukseksi klassisesta liberalismista tunnustaa myös ns. positiiviset oikeudet Kuitenkin ehkä merkittävin modernin liberalismin piirre on radikaali tasa-arvokäsitys, joka ei pyri klassisen liberalismin tavoin mahdollisuuksien tasa-arvoon vaan enemmänkin lopputuloksen tasa-arvoon.

Moderni liberalismi ei tunnusta, että erot ihmisten menestyksessä johtuvat yksilöiden erilaisista kyvyistä ja valinnoista. Sen mukaan erojen syynä on se, että kaikilla ei ole tasa-arvoisia mahdollisuuksia, koska yhteiskunnassa esiintyy syrjintää sekä avoimessa että rakenteellisessa muodossa.

Modernin liberalismin opit sisäistänyt valtio pyrkii luonnollisesti aktiivisesti poistamaan yhteiskunnassa esiintyvän syrjinnän laajamittaisella sosiaalisella insinöörityöllä eli ns. asennekasvatuksella sekä lainsäädännöllä, joka pyrkii suosimaan syrjittyjä vähemmistöjä valtaväestön kustannuksella. Koska valtio on moraalin vartioijan lisäksi yhteiskunnan ylin vallankäyttäjä, syrjinnän poistamiseen käytetään pakkokeinoja. Koulut, viranomaiset ja erilaiset yhteisöt pakotetaan sitoutumaan suvaitsevaisuuteen ja monikulttuurisuuteen. Syrjintään syyllistyneitä viranomaisia ja elinkeinonharjoittajia rangaistaan.

Yhdenvertaisuuslaki syrjimättömyyden ilmentymänä

Suomessa syrjimättömyyden periaatteet on ehkä parhaiten määritetty Yhdenvertaisuuslaissa, jonka pääpiirteet voi käydä lukemassa täältä. Laki kieltää kaikenlaisen syrjinnän useilla eri elämänalueilla (koulutus, työhönotto, tavaroiden ja palveluiden osto jne.). Koska syrjintä on useissa tapauksissa vaikea todistaa tapahtuneeksi, Yhdenvertaisuuslain 17. pykälässä säädetty käänteinen todistustaakka.

Perinteisesti oikeusvaltiossa pätee ns. syyttömyysolettama eli epäilty on syytön, kunnes hänet oikeudessa todistetaan syylliseksi. Yhdenvertaisuuslaissa on kuitenkin säädetty, että syrjinnästä epäillyn on todistettava syyttömyytensä oikeusvaltion periaatteiden vastaisesti. 17. pykälässä kerrotaan seuraavaa:

Jos joku, joka katsoo joutuneensa 6 §:n vastaisen menettelyn kohteeksi, esittää tässä laissa tarkoitettua asiaa tuomioistuimessa tai toimivaltaisessa viranomaisessa käsiteltäessä selvitystä, jonka perusteella voidaan olettaa, että mainitussa pykälässä säädettyä kieltoa on rikottu, vastaajan on osoitettava, että kieltoa ei ole rikottu. Säännöstä ei sovelleta rikosasian käsittelyssä.

Syrjintärikoksia käsittelee valtioneuvoston nimittämä Syrjintälautakunta, joka on tuomioistuimiin rinnastettava elin ja jonka jäsenet nimittää valtioneuvosto. Jäsenistä suurin osa on saanut oikeusopillisen koulutuksen, mutta joukossa on myös joitakin maallikkoja. Esimerkiksi kulttuurikeskus Caisan johtaja Ahmed Akar on lautakunnan varajäsen.

Syrjintälautakunnalla ei toistaiseksi ole kovin kattavia valtuuksia, sillä se voi lähinnä antaa kieltopäätöksiä ja tuomita syrjintään syyllistynyt uhkasakkoon. Kieltopäätökset tarkoittavat käytännössä, että syrjintää harjoittanutta kielletään jatkamasta syrjintää. Syrjintälautakunta on siis samankaltainen elin kuin aiemmissa kirjoituksissa mainitut kanadalaiset ihmisoikeuskomissiot. Näistä poiketen suomalainen syrjintälautakunta ei käsittele ”sananvapausrikoksia” eli käytännössä kiihottamista kansanryhmää vastaan.

Tästä huolimatta Syrjintälautakuntaa voidaan hyvällä syyllä pitää ”kenguruoikeutena”, jolla on vain vähän tekemistä todellisen oikeudenkäytön kanssa. Tässä esimerkkitapauksessa portsari epäsi sisäänpääsyn Kongon Demokraattisen tasavallan kansalaiselta. Portsari ei päästänyt miestä sisään, koska tällä oli jalassaan valkoiset lenkkitossut. Mies kuitenkin väitti, että ravintolassa oli sisällä väkeä, joilla oli lenkkitossut jalassaan. Vaikka ravintola kielsi syyllistyneensä syrjintään, syrjintälautakunta totesi käänteisen todistustaakan perusteella, että syrjintää oli tapahtunut ja teki kieltopäätöksen. Ravintolaa siis kiellettiin jatkamasta Yhdenvertaisuuslain 6. pykälän mukaista syrjintää.

Työministeriön sivuilta löytyy muitakin esimerkkitapauksia. Näistä voidaan päätellä, että kyse on useimmiten triviaaleista asioista, joiden käsittely Syrjintälautakunnassa on lähinnä veronmaksajien rahojen tuhlausta. Oikeassa tuomioistuimessa näitä asioita ei käsiteltäisi eikä käänteistä todistustaakkaa hyväksyttäisi. Onneksi Syrjintälautakunnan määräämät sanktiot eli kieltopäätökset ovat käytännön merkitykseltään vähäisiä, ainakin toistaiseksi.

Yhdenvertaisuuslaki ja Syrjintälautakunta kuitenkin ilmentävät modernin liberalismin ideologiaa eli abstraktin ”yhdenvertaisuuden” edistämistä tehostamalla syrjityn oikeussuojaa. Yhdenvertaisuuslaki ei estä positiivista erityiskohtelua eli ”syrjittyjen” vähemmistöjen valtaväestöä suurempia etuoikeuksia.

Syrjimättömyyden seuraukset yhteiskunnassa

Syrjimättömyys johtaa pitkällä tähtäimellä negatiivisiin seurauksiin, jotka Suomessa ovat toistaiseksi suhteellisen vähäisiä mutta jotka muualla maailmassa ovat johtaneet absurdeihin tapahtumiin. Suuressa maailmassa syrjinnän kohteena oleminen voi olla taloudellisesti erittäin tuottoisaa.

Brittiläisen Daily Mailin kolumnisti Richard Littlejohn kertoo lesbosotilaasta, joka vaatii miespuoliselta kersantilta työtuomioistuimessa 400 000 punnan korvauksia sukupuolisesta häirinnästä. Työtuomioistuin kuuli, että nainen jakeli toisille sotilaille itsestään otettuja alastonkuvia, joissa hän harrasti seksiä australialaisen naispoliisin kanssa. Lisäksi hänen autonsa rekisterikilvessä oli teksti TART X (”hutsu” X). Syrjinnän kohteena oleminen on naiselle taloudellisesti kannattavaa, kun vertaa korvaussummaa sotavammoista (esim. jalan tai käden menetyksistä) maksettaviin korvauksiin, jotka ovat Britanniassa enimmillään 57 500 puntaa.

Täydellinen syrjimättömyys johtaa lopulta vähemmistöjen tyranniaan, jota on kuvattu tässä artikkelissa. Syrjinnänvastaisen lainsäädännön takia erilaiset vähemmistöt pystyvät vaatimaan lähes mitä tahansa oikeuksia. Näiden mielivaltaisten oikeuksien loukkaaminen on taas osoitus milloin mistäkin fobiasta, kuten homofobiasta, vammaisfobiasta, ksenofobiasta, islamofobiasta jne.

Julkinen keskustelu muuttuu syrjimättömyyden seurauksena banaaliksi ja latteaksi. On vaarallista ottaa voimakkaasti kantaa sellaisen asian puolesta, jonka jokin suojattu vähemmistö kokee omia oikeuksiaan loukkaavaksi. Vain tasa-arvoa ja syrjimättömyyttä estoitta puoltavat lausunnot ovat vaarattomia.

Syrjimättömyyden periaate ei Euroopassa ole mitenkään puoluesidonnainen ilmiö, vaan se kattaa poliittisen kentän oikealta vasemmalle. Ne, jotka eivät suostu allekirjoittamaan täydellistä syrjimättömyyttä ja siihen liittyviä vähemmistöjen erityisoikeuksia, leimataan rasisteiksi, ksenofobeiksi tai homofobeiksi ja suljetaan kylmästi marginaaliin julkisen keskustelun ulkopuolelle. Pahimmassa tapauksessa heidät tuomitaan oikeudessa vankeusrangaistuksiin. Onneksi vankileireihin piikkilanka-aitoineen on vielä matkaa.

Ihmisoikeuksien puolustamista Suomessa ja Kanadassa

Suomessa Tuusulan käräjäoikeus puolusti viimeksi ihmisoikeuksia menestyksekkäästi tuomitsemalla nimellä Tomashot kulkevan nettikirjoittajan 825 euron sakkoihin. Tuomio tuli kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tästä asiasta on kirjoittanut Matias Turkkila. Jos tuomio tuntuu epäoikeudenmukaiselta, voit tukea Tomashotia maksamalla 10 euron summan tässä osoitteessa kerrotulle tilille.

Tomashot on poistanut sivustonsa netistä, mutta sivusto on yhä luettavissa tässä osoitteessa. Sivuston sisällöstä voi olla ihan mitä mieltä tahansa, mutta Tuusulan käräjäoikeus ei tuossa asiassa kunnioittanut sananvapautta, vaan toimi mielipidepoliisina ja harjoitti sensuuria. Tomashotin tapaus lienee yksi niistä noin 40:stä entisen vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalaisen tekemästä tutkintapyynnöstä, jotka nyt ovat edenneet oikeuskäsittelyyn.

Sivustolle on kirjoittajan omien sanojen mukaan kerätty tapauksia mediasta ja internetin keskustelupalstoilta. Kirjoituksissa Suomen somalivähemmistön edesottamuksista piirtyy negatiivinen kuva. Toki niistä voi myös päätellä, että ehkä kirjoittaja ei erityisemmin arvosta somalikulttuuria. En minäkään arvosta, mutta se ei johdu Tomashotin kirjoituksista, vaan enimmäkseen Ayaan Hirsi Alin kirjasta Infidel, joka on minulla paraikaa luettavana. Ehkä Ayaan Hirsi Alikin pitäisi tuomita kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Viranomaiset ovat Mikko Ellilän ja Tomashotin tapausten myötä alkaneet määrittämään, mitkä mielipiteet ovat hyväksyttyjä ja mitkä eivät. Vapaassa yhteiskunnassa tämä ei kuulu viranomaisten toimivaltaan. Diktatuurissa ja poliisivaltiossa viranomaiset luonnollisesti tekevät näin. Suomi ei ole vielä totalitaarinen poliisivaltio mutta muuttuu sellaiseksi, jos nykyisenkaltainen kehitys jatkuu. Suomessa valtion harjoittama mielipiteiden sensurointi on nimittäin vasta alkutekijöissään. Tässä yhteydessä kannattaa muistaa Natsi-Saksassa eläneen Pastori Niemöllerin sanat:

Ensin ne tulivat hakemaan juutalaiset
enkä minä sanonut mitään -
enhän ollut juutalainen.
Sitten ne tulivat hakemaan kommunistit
enkä sanonut sittenkään mitään -
enhän ollut kommunisti.
Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysihmiset
enkä sanonut siihenkään mitään -
enhän ollut ammattiyhdistysihminen.
Sitten ne tulivat hakemaan minut -
eikä ollut jäljellä ketään,
joka olisi puhunut minun puolestani.

Uusi tapaus Kanadasta

Jos viranomaisten sensuuritoimet menevät läpi, ”nettirasismin” siistiminen ei lopu Tomashotiin tai Mikko Ellilään. Uusia tutkintapyyntöjä tehdään ja kiihotuksen etsintää laajennetaan uusiin ”sananvapausrikoksiin”. Esimerkiksi homoseksuaalisuutta vastustavat ja islamia kritisoivat kirjoitukset otetaan syyniin. Britanniassa homofobia on jo samanlainen rikos kuin kiihotus kansanryhmää vastaan, ja Kanadassa Albertan osavaltion ”ihmisoikeuskomissio” käsittelee Western Standardin kustantaja Ezra Levantin tapausta. Levant erehtyi julkaisemaan Tanskan Muhammad-pilakuvat lehdessään.

Kirjoituksessani Ihmisoikeuksien puolustamista Kanadassa kuvasin, kuinka MacLeans-viikkolehti joutui ”ihmisoikeuskomissioiden” tulilinjalle, kun se julkaisi otteita kolumnisti Mark Steynin kirjasta America Alone. Sekä Levant että MacLeansin väki pystyvät puolustamaan itseään tehokkaasti toisin kuin Tomashotin kaltainen yksinäinen nettikirjoittelija. Lisäksi ”ihmisoikeuskomissiot” eivät ole oikeita tuomioistuimia, vaan niitä voi oikeasti kutsua nimellä ”kenguruoikeus” (Kangaroo Court), koska komissioiden jäseninä ei ole tuomareita eikä kaikilla jäsenillä edes ole lainopillista koulutusta.

Ezra Levant nauhoitti kuulustelut videolle ja on julkaissut ne Youtubessa. Levantin avauspuheenvuoro (ohessa tekstimuodossa) kyseenalaistaa ”ihmisoikeuskomission” oikeuden tuomita hänet ja antaa muutoinkin karun kuvan komissioiden toiminnasta. Levant toteaa Muhammad-pilakuvien julkaisusta seuraavaa:

Kun Western Standard julkaisi Muhammad-pilakuvat kaksi vuotta sitten, minä olin kustantajana. Kyseessä oli julkisen elämäni ylpein hetki. Tekisin saman uudelleen tänään. Vaikka Western Standard ei enää valitettavasti ilmesty paperimuodossa, julkaisin pilakuvat tänä aamuna uudelleen sivustollani ezralevant.com.

Suomen Sisu –järjestö joutui poliisitutkinnan kohteeksi, kun se julkaisi pilakuvat kotisivullaan. Tuolloin syyttäjä jätti syytteen nostamatta, koska yhdistyksen ”tarkoituksena ei ollut loukata uskonrauhaa”. Suomen Sisun päätös julkaista pilakuvat tulkittiin siis poliittiseksi protestiksi (mitä se varmasti olikin). Kun tarkemmin ajattelee, Suomen Sisun aikomuksilla ei pitäisi oikeusvaltiossa olla mitään merkitystä, koska aikomukset kuuluvat ajatusrikosten piiriin. Ezra Levant kieltäytyy perustelemasta aikomuksiaan:

Miksi aikomukseni kustantajana ovat merkityksellisiä, kun päätellään, onko kuvien julkaisu laillista vai ei? Vastaus on se, että nämä ”ihmisoikeuskomissiot” kiinnostuneita George Orwellin kutsumista ajatusrikoksista. Jos ajatukseni ovat puhtaat, kuvien julkaisu saisi heidän siunauksensa.

Kanadan ihmisoikeuskomissiot edustavat siis valtion mielivaltaa eivätkä oikeutta. Levant toteaa niiden tasapuolisuudesta seuraavaa:

Valituksen tekijän, tässä tapauksessa radikaalin muslimi-imaamin, joka on koulutettu virallisesti antisemiittisessä saudiarabialaisessa yliopistossa ja joka on avoimesti vaatinut sharia-lakia Kanadan ylimmäksi ohjenuoraksi, ei tarvitse maksaa penniäkään. Albertan veronmaksajat maksavat minua vastaan tehdyn valituksen käsittelystä. Valituksen kohteet, kuten Western Standard, maksavat omien lakimiestensä kustannukset itse. Vaikka voitamme, me samalla häviämme – prosessista itsestään on tullut rangaistus.

Aivan samalla tavalla pelkkä tutkintapyyntö sellaisenaan on jo rangaistus yksittäiselle nettikirjoittelijalle puhumattakaan oikeudenkäynnistä ja tuomiosta. Yksittäisellä nettikirjoittajalla ei ole viranomaiskoneistoa takanaan eikä välttämättä taloudellisia resursseja puolustaa itseään kunnolla. Vähemmistövaltuutettu voittaa, vaikka tuomiota ei tulisikaan. Vähemmistövaltuutetun tavoitteena ei olekaan tuomio sinänsä vaan keskustelun vaientaminen. Vähemmistövaltuutettu haluaa kontrolloida julkista keskustelua ja karsia sieltä väärät mielipiteet ja epämiellyttävät tosiasiat.

Kanadan ihmisoikeuskomissioita ei perustettu tukahduttamaan sananvapautta. Yksi perustamisessa 60- ja 70-luvuilla mukanaolleista, kansalaisoikeusaktivisti Alan Borovoy sanoi: ”Tätä roolia tuskin ajattelimme ihmisoikeuskomissioille. Oikeutta julkaista pilakuvat ei pitäisi millään tavalla asettaa kyseenalaiseksi.” Borovoy jatkaa vielä toimenpide-ehdotuksella: ”Olisi parasta muuttaa Ihmisoikeuslakia tulkintaepäselvyyksien välttämäiseksi.”

Avauspuheenvuoronsa lopuksi Levant toteaa komissiosta seuraavaa:

En luota tähän naurettavaan komissioon lainkaan. Sen sijaan luotan albertalaisten ja kanadalaisten oikeudenmukaisuuteen ja järkevyyteen. Mitä paremmin he ymmärtävät tämän tapauksen, sitä järkyttyneempiä he ovat. Olen täällä pakosta vastaamassa komission kysymyksiin. Minä en kuitenkaan ole täällä syytettynä, vaan kanadalaisten vapaus on.

Suomalaisen vähemmistövaltuutetun toimenkuva löytyy täältä. Tuskin lainsäätäjän tarkoituksena oli täälläkään tehdä vähemmistövaltuutetusta mielipidepoliisia ja sensuuriviranomaista. Entinen vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen kuitenkin muutti viran luonnetta ja keskittyi ”nettirasismin” torjuntaan. Puumalaisen yritykselle sensuroida Fazerin lakritsipatukan käärepapereita naurettiin yleisesti. Lehtien pääkirjoituksissa arvosteltiin Puumalaista suhteellisuudentajun puutteesta, mielestäni täysin aiheellisesti.

Niitä, jotka nyt joutuvat oikeudessa vastaamaan Puumalaisen tehtailemiin tutkintapyyntöihin, tuskin naurattaa kovin paljon. Jos Suomessa olisi oikeasti vastuullinen valtamedia, se nostaisi asiasta haloon, mutta tätä tuskin näemme vaan pelkästään vaikenemista ja muutaman pikku-uutisen sisäsivuilla. Samalla tavalla valtamedia vaikeni Suomen Sisun esitutkinnasta. Kun tieto Mikko Ellilän tutkintapyynnöstä tuli julkisuuteen, Helsingin Sanomien Maija Aalto toivotti hyvää sananvapauden päivää ja kertoi tietäväisenä, ettei Suomessa ole suuria ongelmia sananvapauden suhteen.

Sananvapautta ei kuitenkaan ole tehty kaikkien hyväksymiä mielipiteitä varten vaan sellaisia, joista joku voi suuttua ja jopa loukkaantua. Mielipiteiden ilmaisu on katsottu tärkeäksi perusoikeudeksi, mistä syystä oikeusvaltiot eivät rajoita sananvapautta. Erityisesti vapaus esittää poliittisia näkemyksiä on erittäin tärkeä, koska demokraattinen päätöksenteko edellyttää, että kansalaisilla ja päätöksentekijöillä on mahdollisuus hankkia tietoa vapaasti. Tämä ei kuitenkaan voi toteutua yhteiskunnassa, jossa viranomainen etukäteen päättää, mitkä mielipiteet ovat hyväksyttäviä ja mitkä eivät.

Sverige - ett spännande land

Olen monesti ihmetellyt, miksi hallitsemattomaan maahanmuuttoon ei Ruotsissa suhtauduta erityisen kriittisesti, vaikka sen aiheuttamat ongelmat ovat ilmiselviä Pohjanlahden tältä puolelta katsottuna. Tästä myös kertoo suomalaispoliitikkojen haluttomuus nostaa Ruotsia monikulttuurisen yhteiskunnan esikuvaksi. Vain poliittisen kentän vasen laita uskaltaa näin tehdä, eikä heidän mielipiteestään tarvitse välittää.

Kun muuttoliike Suomesta Ruotsiin oli vilkkaimmillaan 1960- ja 1970-luvuilla, suomalaiset asutettiin niihin samoihin betonikolosseihin, jotka nyt ovat enimmäkseen ei-eurooppalaisten maahanmuuttajien kansoittamia. Nuo kerrostalot edustivat maaseudulta muuttaneille suomalaisille suurta luksusta, koska niissä oli sisävessat. Tuolloin Suomen maaseudulla käytettiin vielä suurelta osin ulkokäymälöitä.

Ruotsi siis edusti jotakin käsittämättömän suurta vaurautta köyhään Suomeen verrattuna. Nykyisin naapurimaa ei enää houkuttele suomalaisia samalla tavalla ja bruttokansantuote henkeä kohden taitaa nykyisin täällä olla suurempi. Ruotsi on tietysti vaurastunut sekin 40 vuoden takaisista ajoista mutta suhteellisesti selvästi vähemmän kuin Suomi.

Poliittisesti korrekti tyrannia

Kun aletaan puhua Ruotsiin kohdistuneesta maahanmuutosta ja esittää kritiikkiä sitä kohtaan, törmätään kuitenkin esteisiin. Ruotsalainen bloggaaja Conservative Swede on osuvasti kuvannut tätä ilmiötä kirjoituksessaan ”It’s a Riddle”.

Kirjoittajan mukaan Ruotsissa laajamittaisen maahanmuuton vastustaja joutuu ensiksi kohtaamaan ”poliittisesti korrektin savuverhon” eli eräänlaisen labyrintin. Tällä hän tarkoittaa hallitsevan luokan luomaa mediateatteria. Jos maahanmuuton vastustaja pääsee ulos tästä labyrintista, uloskäyntiä vartioi ”Natsipeikko”, joka sanoo: ”Ei, emme voi tehdä tai ajatella kuin hän, sillä meitä luultaisiin rasiteiksi/fasisteiksi/natseiksi. Meistä tulisi hänen kaltaisensa Natsipeikko.” Kunnollinen ihminen vetäytyy tässä vaiheessa välttyäkseen sosiaaliselta eristämiseltä. Jotkut yrittävät silti ottaa vielä yhden askeleen ja esittää lisäkysymyksiä islamisoitumisesta ja massamaahanmuutosta, minkä jälkeen heitä kutsutaan rasisteiksi. Jos he tästä vielä jatkavat, heitä kutsutaan natseiksi. Tässä vaiheessa melkein kaikki luovuttavat ja palaavat takaisin poliittisesti korrektiin labyrinttiin.

Vaikeuksista huolimatta Ruotsissa on yritetty murtaa poliittisesti korrektia savuverhoa parin vuosikymmenen aikana kolmeen otteeseen. Näistä yrityksistä Conservative Swede kertoo tässä ja tässä.

Ruotsin poliittisesti epäkorrektit puolueet

Ensimmäinen yritys nähtiin vuonna 1991, kun Uusi demokratia –puolue perustettiin. Puoluetta johti kaksi varsin värikästä persoonaa: kreivi Ian Wachtmeister ja levy-yhtiöpomo Bert Karlsson. Värikkään vaalikampanjan ja varsin positiivisen mediavastaanoton seurauksena Uusi demokratia sai vuoden 1991 vaaleissa 6,7 prosenttia äänistä, selvisi valtiopäiville ja saavutti lisäksi vaa’ankieliaseman oikeisto- ja vasemmistoblokkien välissä.

Nopeasti kokoonkyhätyt ja amatöörien johtamat populistiliikkeet kohtaavat vakiintuessaan ongelmia. Vuonna 1994 Uusi demokratia hajosi, kun puolueen johtohahmot Wachtmeister ja Karlsson riitaantuivat eikä puolue enää koskaan vaikuttanut Ruotsin politiikassa. Puolue myös epäonnistui pahoin yhdessä keskeisistä poliittisista tavoitteistaan. Vuosina 1991-1994 hallinneen porvarihallituksen maahanmuuttopolitiikka oli erittäin vapaamielistä ja maahanmuutto saavutti siihenastisen huippunsa juuri tuolla kaudella, jolloin Ruotsi kärsi Suomen tavoin taloudellisesta lamasta.

Wachtmeister ei kuitenkaan luovuttanut vaan perusti ennen vuoden 1998 vaaleja Uuden Puolueen (Det Nya Partiet). Hän oli ottanut oppia aiemmista virheistään ja pestasi puolueen ydinjoukkoon vakavasti otettavia akateemikkoja, kuten Exit Folkhemsverige –kirjan kirjoittajat Ingrid Björkmanin ja Jan Elfversonin.

Siinä missä Uusi demokratia sai medianäkyvyyttä, Uudesta Puolueesta vaiettiin mediassa täysin. Lisäksi Uuden Puolueen joukkokokouksia häirittiin, ja häiritsijöinä kunnostautuivat erityisesti vasemmistolaiset nuorisojärjestöt, kuten Nuori vasemmisto. Häirinnästä ei raportoitu tiedotusvälineissä eikä häirintä johtanut oikeustoimiin. Uusi Puolue epäonnistui vuoden 1998 vaaleissa täydellisesti ja sai vain 25 000 ääntä. Vaalien jälkeen Ian Wachtmeister vetäytyi politiikasta.

Lopuksi päästän kolmanteen ja yhä vaikuttavaan poliittisesti epäkorrektiin puolueeseen eli Ruotsindemokraatteihin, joka perustettiin vuonna 1988. Uuden demokratian varjossa puolue tarjosi turvasataman hylkiöille ja elämäänsä pettyneille. 1990-luvulla puolueesta tuli ns. hyvä vihollinen poliittiselle eliitille eli eräänlainen hiekkasäkki, jota saattoi mätkiä ja näyttää samalla ihmisille, mitä mielipiteitä ei saa hyväksyä ja millaista puoluetta ei saa äänestää.

Ruotsindemokraattien toiminta on keskittynyt Etelä-Ruotsiin Skånen ja Blekingen maakuntiin, jotka joskus historian hämärässä kuuluivat Tanskalle. Tämän ja lyhyen maantieteellisen etäisyyden ansiosta Juutinrauman toisen puolen tapahtumat vaikuttavat toisella tavalla kuin esimerkiksi Tukholman seudulla. 9/11-terrori-iskut ja viimeksi Tanskan Muhammad-pilakuvakriisi ovat muutenkin saaneet ihmiset miettimään islamisoitumista ja maahanmuuttoa uudesta näkökulmasta.

Ruotsindemokraattien menneisyyteen sisältyy ihan oikeasti natsistisia ja äärioikeistolaisia piirteitä. Puolue on kuitenkin siistiytynyt hiljalleen ja karsinut riveistään oikeat natsit, jotka ovat enimmäkseen siirtyneet kannattamaan toista pienpuoluetta Kansallisdemokraatteja. Koska mukaan on liittynyt paljon ihan kunnon ihmisiä, he myös ovat muokanneet puoluetta kunniallisempaan suuntaan. Rumasta ankanpoikasesta on kuoriutunut jos ei nyt ihan joutsen niin ainakin puolue, jota voi paremman vaihtoehdon puutteessa äänestää.

Valtakunnallisissa vaaleissa Ruotsindemokraatit eivät ole onnistuneet ylittämään neljän prosentin äänikynnystä, mutta kunnallisvaaleissa puolue menestyi joillakin paikkakunnilla erinomaisesti. Skånelaisessa Landskronan kaupungissa suomalaismedian ”rasistiseksi ja äärioikeistolaiseksi” luonnehtima puolue sai 22,3 prosenttia äänistä. Viimeisimmissä mielipidemittauksissa puolueen ääniosuus on ollut hieman alle neljän prosentin eli seuraavissa vaaleissa sillä on oikeasti mahdollisuus selviytyä valtiopäiville.

Muut Pohjoismaat ja Suomi

Ruotsi poikkeaa kehityksessään muista Pohjoismaista siinä, että vain Ruotsissa valtaeliitti on yhtenä rintamana pyrkinyt vaientamaan kriittiset äänet ja onnistunut siinä lähes täydellisesti. Tanskassa paikallinen Kansanpuolue on tukenut jo pitkään Anders Fogh Rasmussenin hallitusta ja saavutti viime vaaleissa 13,8 prosentin kannatuksen. Norjassa taas Edistyspuolue (Fremskrittspartiet) on saavuttanut yli 20 prosentin kannatuksen.

Pohjoismaista Tanska poikkeaa muista siinä, että poliittinen korrektius ei oikeastaan koskaan ole saavuttanut siellä valta-asemaa. Julkinen keskustelu on vilkasta ja asiat sanotaan suoraan ilman ”savuverhoja”. Ei ole sattumaa, että Muhammad-pilakuvat julkaistiin nimenomaan Tanskassa.

Ruotsin politiikkaa taas on leimannut yhden puolueen eli Sosiaalidemokraattien pitkä valtakausi, jonka porvarilliset puolueet ovat vain muutamaan otteeseen kyenneet katkaisemaan. Ulkoisen uhan puuttuessa politiikka muuttui ideologiseksi, ja Ruotsista tuli 1980-luvulla eräänlainen ”moraalin supervalta.” Maa, jolla ei ollut merkittävää siirtomaamenneisyyttä, alkoi ottaa vastaan pakolaisia ja muita maahanmuuttajia kolmannesta maailmasta.

Suhteessa väkilukuunsa Ruotsi on ottanut vastaan maahanmuuttajia enemmän kuin mikään muu maa maailmassa. Etnisesti homogeenisesta kansankodista tuli 1980- ja 1990-lukujen valtavan maahanmuuton seurauksena ”monikulttuurinen” eli käytännössä etnisesti segregoitunut valtio. Uudet tulokkaat on enimmäkseen asutettu esikaupunkeihin, joita byrokraattisessa kielenkäytössä kutsutaan ”suojattomiksi esikaupunkialueiksi” (utsatta förorter). Samaan aikaan kantaväestö on enimmäkseen muuttanut näiltä alueilta muualle. Karrikoidusti voidaan sanoa, että sosiaalidemokraatit sekä rakensivat että tuhosivat kansankodin.

Vaikka Suomessa ruotsalaista hyvinvointimallia on perinteisesti ihasteltu ja sen piirteitä on kopioitu tännekin, Suomen poliittinen ja yhteiskunnallinen kehitys poikkeaa selkeästi naapurimaan vastaavasta. Syitä tähän on monia, mutta yhtenä on nähtävä Neuvostoliiton uhka, joka pakotti ajattelemaan asioita kansallisen olemassaolon kannalta ja jonka takia ideologinen politiikka sai väistyä käytännöllisemmän asioidenhoidon tieltä.

Lisäksi laitavasemmisto muodosti todellisen ja joskus myös kuvitellun uhan Suomen kansalliselle olemassaololle. Maltillinen vasemmisto ei siis yleensä harjoittanut yhteistyötä sen kanssa, vaan pyrki enneminkin marginalisoimaan sen. Sosialidemokraatti Mauno Koivisto toimi 1980-luvulla Suomen presidenttinä, mutta hän ei edustanut samanlaista ideologista linjaa kuin esimerkiksi ruotsalainen aikalaisensa Olof Palme. Koivisto oli ollut mukana taistelemassa Neuvostoliittoa vastaan ja myöhemmin murtamassa kommunistien lakkoja Turun satamassa. Suomelle oli tuolloin tärkeämpää selviytyä Neuvostoliiton puristuksessa kuin ryhtyä ”moraalin supervallaksi”.

Kehitys on kuitenkin Neuvostoliiton hajottua kulkenut täälläkin samaan suuntaan kuin muissa Pohjoismaissa eli monikulttuurisuus on muuttunut valtion viralliseksi politiikaksi. Julkisesta keskustelusta on lisäksi pyritty karsimaan rasismia. Yritykset ovat kuitenkin naapurimaahan verrattuna kömpelöitä ja naurettavia, kuten edellisen vähemmistövaltuutetun toiminnasta voidaan havaita. Ruotsin tie voi kuitenkin olla meidänkin tiemme, jos ihmiset antavat sen tapahtua eivätkä vastusta väistämätöntä kehitystä kohti monikulttuurista yhteiskuntaa.

Ihmisoikeuksien puolustamista Kanadassa

Kirjoituksessani Puumalaistumista Kanadan malliin kerroin, kuinka kanadalainen MacLeans-viikkolehti on haastettu kolmen provinssin ja liittovaltion ihmisoikeuskomission kuultavaksi, kun se julkaisi otteita kolumnisti Mark Steynin kirjasta America Alone.

Viimeisimmässä blogimerkinnässään Steyn kertoo vuonna 2002 Saskatchewanin provinssin ihmisoikeuskomissiossa käsitellystä tapauksesta. Hugh Owens –niminen henkilö julkaisi The Saskatoon Star Phoenix –sanomalehdessä ilmoituksen, jossa oli kieltomerkin takana kuva homoseksuaalisesta parista höystettynä Raamatun jakeiden numeroilla. Kyseisissä jakeissa tuomitaan homoseksuaalisuus synniksi.

Saskatchewanin ihmisoikeuskomissio tuomitsi sekä lehden että Owensin maksamaan 1500 Kanadan dollaria kaikille kolmelle vastaajalle. Neljän vuoden kuluttua tuomio kumottiin Saskatchewanin vetoomustuomioistuimessa. Oikeus siis voitti vai voittiko? Steyn kertoo:

Mitä todellisuudessa seuraa Owensin neljän vuoden kamppailusta? Pyytäisin herra Owensia laittamaan saman ilmoituksen The Saskatoon Star Phoenix –sanomalehteen tänä päivänä. He eivät suostuisi julkaisemaan sitä. He ovat oppineet läksynsä. Vetoomustuomioistuimen päätöksestä huolimatta Owensin tapaus on kaventanut julkisen keskustelun rajoja Kanadassa.

Kyseessä on siis oppikirjaesimerkki sananvapauden rajoitusten vaikutuksista niissäkin tapauksissa, joissa oikeus toteaa, ettei lakia ole rikottu. Vaara joutua oikeuden eteen vastaamaan mielipiteistään lisää itsesensuuria ja näin kaventaa julkisuudessa esiintyvää mielipidekirjoa. Tämä lieneekin ihmisoikeuksia puolustavien ”suvaitsevaisten” perimmäinen tarkoitus.

Yhdysvalloissa asuvaa Steynia ihmisoikeuskomissiot eivät varmasti hiljennä, mutta tarkoituksena onkin saada kanadalainen media jatkossa suhtautumaan nihkeämmin miehen kirjoitusten julkaisuun. Jos valituksen seurauksena MacLeansin tilaajamäärät putoaisivat, lehti todennäköisesti lopettaisi Steynin kolumnien julkaisun. Myöskään muut julkaisut eivät mahdollisten valitusten takia enää uskaltaisi julkaista Steynin kirjoituksia. Tähän valittajat mitä ilmeisimmin pyrkivät ”loukkaantumisellaan”.

Samalla tavalla suomalaisen vähemmistövaltuutetun tekemät tutkintapyynnöt rasistisista internet-sivustoista tuskin johtavat koviin tuomioihin. Tämä ei ole tarkoituskaan vaan saada media ja nettikirjoittajat varovaisiksi, jotta he eivät edes yrittäisi julkaista poliittisesti epäkorrekteja mielipiteitä. Ei siis ole sattumaa, että vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää haluaa ristiinnaulita muutaman ”nettirasistin” varoitukseksi muille.

Kun Stalinin Neuvostoliitossa terästehtaan tuotanto takkuili, syy pantiin yleensä ”luokkavihollisen” tai ”sabotöörin” piikkiin. Näin itse järjestelmän puutteet peittyivät keinotekoisen ulkoisen viholliskuvan taakse, ja samalla varmistettiin, ettei kukaan uskalla vastustaa järjestelmää. Sabotööriksi kelpasi Stalinin aikana kuka tahansa syyllisyydestä riippumatta. Samalla tavalla ”suvaitsevaisuutta” ylläpitävien vähemmistövaltuutettujen ja ihmisoikeuskomissioiden uhriksi kelpaa kuka tahansa. Tärkeintä on varoittava esimerkki ja se, että monikulttuurisuuden mukanaan tuomia ongelmia ei käsitellä julkisesti ja että ihmiset pitävät suunsa kiinni väistämättä ilmenevistä ongelmista huolimatta.

Poliittinen vasemmisto, johon ”suvaitsevaiset” lähes poikkeuksetta kuuluvat, ei halua keskustella, koska se tietää häviävänsä asiapohjaisessa keskustelussa. Siksi vasemmisto mieluummin vaientaa keskustelun. Näin viranomaisten sisällöltään tyhjät mutta kauniit korulauseet pääsevät julkisuuten ilman kriittisiä soraääniä ja aikaansaavat toivotun asennekasvatusvaikutuksen ainakin teoriassa.

Oheen olen suomentanut otteen Steynin kirjasta America Alone. Suomennos on tehty nopeasti ilman kunnollista oikolukua, joten pikkuvirheistä ei kannata huomauttaa. En usko, että kirjaa Suomessa koskaan julkaistaan, joten tuskin asiassa on mitään kummempia tekijänoikeusongelmia. Sama juttu on julkaistu alun perin englanniksi täällä.

MARK STEYN 20.10.2006

Tulevaisuus kuuluu islamille

Syyskuun 11. vuonna 2001 ei ollut päivä, “jolloin kaikki muuttui”, vaan tuolloin paljastui, miten paljon on jo muuttunut. Kuinka monella journalistilla oli 10. syyskuuta Amerikkalaisislamilaisten suhteiden neuvoston (CAIR), Kanaddan islamilaisen kongressin tai Britannian muslimineuvoston nimi päivyrissään? Jos olisit väittänyt sen, mikä loukkaa tai ei loukkaa muslimeja, olevan 2000-luvun alkupuolen poliittisesti dynaamisin tekijä Tanskassa, Ruotsissa, Hollannissa, Belgiassa, Ranskassa ja Britanniassa, useimmat olisivat pitäneet sinua hulluna. Silti tuona tiistaiaamuna jäävuoren huippu tuli esiin ja kaatoi WTC-tornit.

Jäävuoresta noin seitsemän kahdeksasosaa on pinnan alla eli ne suuremmat kehittyneen maailman voimat, jotka ovat tehneet Euroopasta voimattoman vastustamaan maanosan säälimätöntä muuttumista Eurabiaksi ja jotka asettavat kyseenalaiseksi tulevaisuuden suuressa osassa muuta maailmaa. Avaintekijät ovat demografinen lasku, sosiaalidemokraattisen valtion kestämättömyys ja sivilisaation hiipuminen.

Aloitetaan väestökehityksestä, koska kaikki alkaa siitä:

Jos koulussasi on 200 poikaa ja pelaatte 2000 oppilaan koulua vastaan, ette välttämättä häviä mutta tämä antaa vastustajalle suuren edun. Samalla tavoin jos haluat käynnistää vallankumouksen, se ei onnistu seitsemällä vallankumouksellisella etenkään, jos he ovat yli 80-vuotiaita. Mutta jos sinulla on kaksi miljoonaa ja seitsemän vallankumouksellista, jotka lisäksi ovat alle kolmekymppisiä, olet mukana kuvioissa.

Kuinka moni “Lähi-idän rauhanprosessin” puolustelija on koskaan miettinyt seuraavaa lausetta?

Gazan kaistaleen asukkaiden mediaani-ikä on 15,8 vuotta.

Kun tiedät tämän, loput ovat pelkkiä yksityiskohtia. Haluaisitko ”maltillisena palestiinalaisjohtajana” puhua järkeä kansakunnalle – tai pseudokansakunnalle, joka koostuu YK:n valvoman ja EU:n rahoittaman kuolemankultin alaisina kasvaneista työttömistä ja huonosti koulutetuista teini-ikäisistä pojista? Mikä tahansa ”palestiinalaisongelman” analyysi, joka ei ota huomioon tärkeintä katutasolla vaikuttavaa tekijää, on ajanhaaskausta.

Vastaavasti Euroopan, Kanadan, Japanin ja Venäjän huomattava ominaisuus on se, että niiltä loppuvat vauvat. Kehittyneessä maailmassa on käynnissä yksi nopeimmista demografisista muutoksista historiassa. Useat meistä ovat nähneet lukemattomia sydäntälämmittäviä etnisiä komedioita, kuten Kreikkalainen naimakauppa ja sen kaltaisia, joissa joku tiukkailmeinen WASP-tyyppi alkaa tapailla Välimeren maasta kotoisin olevaa valtavan ja hedelmällisen perheen tyttöä. Perheessä on niin paljon siskoja, serkkuja ja setiä, että huoneeseen on vaikea mahtua mukaan. Itse asiassa totuus on täysin vastakkainen. Kreikassa hedelmällisyysaste liikkuu jossain 1.3 syntymän paikkeilla pariskuntaa kohden. Tätä väestökehitystutkijat pitävät alimpana mahdollisena hedelmällisyytenä, josta yksikään yhteiskunta on koskaan toipunut. Kreikan hedelmällisyysaste on sitä paitsi välimerellisen Euroopan tervein, sillä Italiassa hedelmällisyys on 1,2 ja Espanjassa 1,1. Sikäli kun yhdelläkään kehittyneen maailman kansalaisella on ”suurperhettä” näinä aikoina, terveimmät väestörakenteet löytyvät angloamerikkalaisesta maailmasta. Yhdysvalloissa hedelmällisyysaste on 2,1 ja Uusi Seelannissa vähän alle. Hollywoodissa pitäisikin tehdä elokuva Protestanttinen naimakauppa, jossa joku surullinen kreikkalaisperheen ainoa tytär menee naimisiin suureen sydämelliseen uusiseelantilaisperheeseen, jossa sulhasella on oikeasti sisar.

Kuten sanoin, kyseessä ei ole projektio vaan kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Ei ole tarvetta ektstrapoloida ja jos huvin vuoksi teetkin näin, täältä pesee. Vuonna 2050 60 prosentilla italialaisista ei ole veljiä, sisaria, serkkuja, tätejä tai setiä. Suuri italialainen perhe, jossa isä kaataa viiniä ja äiti tarjoaa pastaa loputtomalle joukolle isovanhempia, veljentyttäriä ja veljenpoikia, on kadonnut samalla tavalla kuin dinosaurukset. Kuten Noel Coward kerran sanoi toisessa asiayhteydessä: ”Funiculi, funicula, funic yourself”. Vuosisadan puoliväliin mennessä italialaisilla ei ole asiassa valinnanvaraa.

Asiantuntijat puhuvat perimmäisistä syistä. Väestökehitys on kuitenkin kaiken alku ja juuri. Kansa, joka ei lisäänny, ei mene eteenpäin eikä yhtään mihinkään. Ne, jotka lisääntyvät, muodostavat ajan, jossa elämme.

Negatiivinen väestönkasvu ja sosiaalidemokraattinen valtio ovat sukua keskenään. Yhdysvalloissa poliitikot, jotka ovat huolestuneita liittovaltion budjettivajeesta, valittavat, että keräämme velkaa, jonka lapsemme ja lapsenlapsemme joutuvat maksamaan. Mutta Euroopassa kestämättömät etuudet ovat vielä pahempia eikä maanosasta löydy lapsia ja lapsenlapsia, joille siirtää niitä.

Asian voisi muotoilla näin:

Ikä + Sosiaalietuudet = Katastrofi sinulle

Nuoruus + Tahto = Katastrofi sille, joka osuu tiellesi.

Tahdolla tarkoitan kulttuurin metaforista selkärankaa. Toisena esimerkkinä Afrikassa on myös runsaasti nuoria ihmisiä, mutta sitä vaivaa AIDS, ja suurimmaksi osaksi afrikkalaiset eivät pidä itseään afrikkalaisina. Kuten näimme Ruandassa, primääri-identiteetti liittyy heimoon ja useimmilla heimoilla ei ole globaalia kunnianhimoa. Islamilla toisaalta on globaaleja tavoitteita ja se muodostaa pääasiallisen identiteetin suurimmalle osalle harjoittajistaan Lähi-idässä, Etelä-Aasiassa ja muualla.

Islamilla on nuoruutta ja tahtoa, kun taas Euroopalla on ikää ja sosiaalietuuksia.

Todistamme 20. vuosisadan jälkipuoliskon hyvinvointivaltion loppua. Sen taloudellinen konkurssi on pelkästään osoitus suuremmasta ja perustavammasta konkurssista eli sen riittämättömyydestä yhteiskuntaa elävöittävänä voimana. Espanjan tulevaisuudesta taistelleiden fasistien ja tasavaltalaisten lapset ja lastenlapset kohauttavat nyt olkapäitään, kun joukko muukalaisia räjäyttää itsensä heidän pääkaupungissaan. Liian huumattuina edes neuvottelemaan rauhanehdoista he antautuvat välittömästi. Toisella puolella yhtälöä moderni monikulttuurinen valtio on liian vesitetty käsite sitomaan valtavaa määrää maahanmuuttajia heidän nimelliseen kotimaahansa. He siis etsivät sidettä muualta ja löytävät jihadin. Länsimaisen muslimin panislamilainen identiteetti on vain ensimmäinen suuri aate, jossa globalisoituneet patologiat korvaavat vanhakantaisen nationalismin.

Väestökadosta kärsivissä valtioissa anteliaine sosiaaliohjelmineen kysymys on yksinkertainen: Voivatko ne herätä todellisuuteen? Kasvavatko ne aikuisiksi ennen vanhenemistaan? Jos eivät, he päättävät päivänsä yhteiskunnissa, joita hallitsevat hyvin erilaisen maailmankuvan omaavat ihmiset.

Tästä päästään kolmanteen tekijään – elämänhalunsa menettäneeseen läntiseen maailmaan, sivilisaation kyllästymiseen ja kansakuntiin, jotka ovat liian syvällä kulttuurirelativismissa, jotta ne ymmärtäisivät, mitä on pelissä. Sattumalta kolmas tekijä liittyy läheisesti kahteen ensimmäiseen. Amerikkalaisilla ei aina ole itsestään selvää, mitä yhteyttä on ”sodalla terrorismia vastaan” ja niin sanotuilla kotimaan politiikan ”lompakkokysymyksillä”. Sen sijaan sosiaalidemokraattisen valtion rakenteelliset heikkoudet ja globaalin islamin nousu korreloivat keskenään. Valtio on vähitellen ottanut itselleen kaikki aikuisuuteen liittyvät vastuut kuten terveydenhuollon, lastenhoidon ja vanhustenhoidon jopa siinä määrin, että se on katkaissut kansalaistensa suhteen elämän perusvaistoihin, ei vähiten selviytymisvaistoon. Amerikkalaisessa kontekstissa liittovaltion ”vaje” ei ole varsinainen ongelma vaan valtion ohjelmat, jotka aiheuttavat vajeen. Nämä ohjelmat olisivat väärin, vaikka Bill Gates kattaisi ne joka kuukausi omasta lompakostaan. Ne murentavat kansalaisen riippumattomuuden tunnetta mahdollisesti kuolettavasti. Suuri julkinen sektori on uhka kansalliselle turvallisuudelle, koska se lisää haavoittuvuutta islamismin kaltaisia uhkia kohtaan ja heikentää kykyä ja tahtoa toimia sitä vastaan. Tästä olisi pitänyt ottaa opiksi syyskuun 11. vuonna 2001, kun valtio epäonnistui täydellisesti ja päivän ainoat hyvät uutiset tulivat hätäisesti kokoonkyhätyltä kansalaismiliisiltä United-yhtiön lennolla 93.

Viime vuosisadan lopussa vaikutti kaksi voimaa: itäblokissa kommunismin ja lännessä itseluottamuksen romahdus. Francis Fukuyaman kirja Historian loppu kertoo, miten liberaali pluralistinen demokratia kukisti neuvostokommunismin. Teorian kumoaa selkeimmin se, että voittajat eivät pitäneet sitä voittona. Amerikkalaisista ei-demokraatit voivat puhua Kylmän sodan ”voitosta”, mutta ranskalaiset, belgialaiset, saksalaiset ja kanadalaiset eivät puhu. Hyvin harvat britit puhuvat voitosta. Kaikki nämä ovat muodollisesti NATO-liittolaisia ja olivat teknisesti mukana voittamassa kammottavaa tyranniaa, jossa harva haluaisi itse elää. Euroopassa elettiin hetken aikaa euforiassa, koska oli vaikeaa olla iloitsematta Berliinin muurin läpi virtaavien kansanjoukkojen kanssa varsinkin, kun niin monet heistä olivat hyvännäköisiä itätyttöjä, jotka nauttivat innolla Carlsbergia tai Stella Artoisia jopa mitättömimmän näköisen imperialismin kätyrin kanssa. Mutta kun hetki oli ohi, Fukuyamaa lukuun ottamatta, manner-Euroopassa ei ollut tunnetta, että meidän suuri idea oli voittanut heidän suuren ideansa. Ranskan ja Italian kansalaisille ei voi parhaalla tahdollakaan antaa kunniaa kommunismin kukistamisesta. Päinvastoin miljoonat heistä äänestivät sen puolesta vuodesta toiseen. Neuvostoliiton uhan väistyttyä lännen elämänhalun katoaminen vain kiihtyi.

Thomas P. M. Barnettin kirjassa Blueprint For Action älykäs maailman tapahtumien tarkkailija Robert D. Kaplan viittaa kartan laittomiin reuna-alueisiin sanalla “Intiaaniterritorio”. Vitsi on hauska mutta harhaanjohtava. Vanhan ja uuden intiaaniterritorion ero on siinä, että kenenkään ei ennen tarvinnut pelätä Sioux-intiaanien ratsastavan pitkin New Yorkin 5. Avenueta. Tänään kaveri, jolla on pari sataa taalaa pankkitilillään, voi matkustaa takamailta metropoliin muutamassa tunnissa.

Lisäksi on vielä toinen ero. Vanhoina päivinä valkoinen mies asutti intiaaniterritoriota. Nykyisin takamaiden radikaalit imaamit asettuvat asumaan metropoliin.

Teknologia muodostaa kolmannen eron. Entisaikoina inkkareilla oli jouset ja nuolet, kun taas ratsuväellä oli kiväärit. Nykypäivän intiaaniterritoriossa valtiot eivät pysty ruokkimaan omaa väestöään, mutta niillä on ydinase.

Itse termiin ”intiaaniterritorio” sisältyy oletus, että nämä takamaat liittyvät mukaan järjestäytyneeseen maailmaan. Itse asiassa suuri osa nykyisestä ”intiaaniterritoriosta” oli suhteellisen järjestäytynyttä sukupolvi tai pari sitten – Länsi-Afrikka, Pakistan, Bosnia. Vaikka Itä-Eurooppa, Latinalainen Amerikka ja osat Aasiaa ovat vapaampia kuin 70-luvulla, muilla kartan alueilla on menty taaksepäin. Kumpi on todennäköisempää? Sekö, että maat paineen alla muuttuvat jälkikommunistisen Puolan vai jälkikommunistisen Jugoslavian kaltaisiksi? Euroopassa väestökehitys suosii jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Tulevaisuuden viholliset näyttävät paljon al-Qaedan kaltaisilta eli ne ovat ylikansallisia, globalisoituneita, paikallisesti etabloituneita, laajasti ulkoistettuja mutta silti niitä yhdistää voimakas identiteetti, joka ylittää rajat ja mantereet. Niillä ei ole mielenkiintoa muuttua kansallisvaltioiksi, vaikka ne voivat käyttää sellaisen suojaa, kuten ne tekivät Afganistanissa ja myöhemmin Somaliassa. Jihad voi olla ensimmäinen, mutta muut ylikansalliset syöpäkasvaimet käyttävät hyväkseen samanlaisia menetelmiä. 10. syyskuuta –instituutiot kuten YK ja EU eivät todennäköisesti pysty vastustamaan niitä tehokkaasti.

Voidaan väitellä, mitä seurauksia väestökehitystrendeillä on, mutta seurausten mitätöinti on naurettavaa. Väestökehitys esimerkiksi selittää kriittisen eron, joka ”sodalla terrorismia vastaan” on amerikkalaisten ja eurooppalaisten välillä. Yhdysvalloissa sotaa käydään sunnikolmion petollisilla hiekoilla tai Hindu Kushin luolissa, eli mennään kaukaisiin paikkoihin ja tapetaan ulkomaalaisia. Euroopassa tämä puolestaan tarkoittaa sisällissotaa. Neville Chamberlain vähätteli Tshekkoslovakiaa ”kaukaisena maana, josta tiedämme vähän”. Tällä kertaa suuri osa Länsi-Eurooppaa muuttuu kaukaiseksi maaksi, josta alkuperäisasukkaat tietävät vähän.

Neljä vuotta “terrorisminvastaisen sodan” alun jälkeen Bushin hallinto alkoi ajaa uutta käsitettä “pitkä sota”. Tämä ei ole hyvä merkki. Lyhyessä sodassa kannattaa sijoittaa rahat tankkeihin ja pommeihin. Pitkässä sodassa tahto ja inhimillinen voima ovat parempi vaihtoehto. Mitä pitempi sodasta tulee, sitä vaikeampi se on, koska se on taistelua aikaa ja heikentyviä demografisia, taloudellisia ja geopoliittisia suhdanteita vastaan. ”Demografisilla suhdanteilla” tarkoitan islamilaisen maailman korkeaa syntyvyyttä, jonka mukana pienestä Jemenistä tulee väestömäärältään suurempi kuin valtavasta, tyhjästä Venäjästä. ”Taloudellisilla suhdanteilla” tarkoitan sitä myrskyä, jonka eurooppalaiset kohtaavat tällä vuosikymmenellä, koska heidän anteliaat hyvinvointivaltiot eivät kestä jälkikristillistä syntyvyyttä. ”Geopoliittiset suhdanteet” taas tarkoittavat, että jos YK ja muut kansainväliset järjestöt tuntevat antipatiaa Yhdysvaltoja kohtaan nyt, minkälaistä tukea voi muutaman vuoden päästä odottaa puoli-islamisoituneelta Euroopalta?

Melkein jokaisella tulevien vuosien geopoliittisella haasteella on juurensa väestökehityksessä, mutta jokainen demografinen kriisi ei välttämättä kehity samalla tavalla. Tämä tekee asiaan vaikuttamisesta vielä ongelmallisempaa, koska eri maiden reaktiot omiin kotimaisiin olosuhteisiin aiheuttavat epävakautta kansainvälisissä yhteyksissä. Japanissa demografinen kriisi kehittyy melkein laboratorio-olosuhteissa ilman pahentavia tekijöitä. Venäjällä taas kriisin kehitys riippuu suuriväestöisestä naapurista Kiinasta, kun taas Euroopassa uudet omistajat ovat jo paikalla kuten osto-optiolla varustettu vuokralainen.

Aloitetaan planeetan ikääntyneimmästä osasta. Japanissa nouseva aurinko on jo siirtynyt seuraavaan pitkän auringonlaskun vaiheeseen eli väestön nettovähenemiseen. 2005 oli ensimmäinen vuosi tilastoissa, kun maassa kuoli enemmän ihmisiä kuin syntyi. Japani tarjoaa mahdollisuuden seurata demografista kuolemanspiraalia puhtaimmillaan. Maassa ei ole käytännössä lainkaan maahanmuuttoa, ei merkittäviä vähemmistöjä eikä halua kumpaankaan, vaan pelkkiä ikääntyviä ja lukumäärältään väheneviä japanilaisia.

Ensi kuulemalta tuo ei vaikuta kovin pahalta. Yhdysvaltoja lukuun ottamatta muut kehittyneet yhteyskunnat ovat melko tiheään asuttuja. Jos asut meluisan ja ruuhkaisen kaupungin ahtaassa asunnossa, muutaman sadan tuhannen asukkaan vähennys tuntuu hyvältä kaupalta. Ongelma modernissa sosiaalidemokraattisessa valtiossa on päättää, mistä ihmisistä päästä eroon. Japan Timesin mukaan jo nykyisin väestön väheneminen aiheuttaa suuria haasteita sosiaalisella ja taloudellisella rintamalla, kuten sosiaalipalveluissa ja työvoiman saatavuudessa. Toisaalta lapsipula on johtanut synnytyslääkärien pulaan. Miksi kukaan kunnianhimoinen lääketieteen opiskelija haluaisi erikoistua jyrkästi taantuvalle alalle? Tämän seurauksena tietyissä Japanin osissa lapsen syntymä on kiinni ajoituksesta. Okin saarella supistukset kannattaa ajoittaa sopivasti synnytysosaston aukioloaikaan viikon ensimmäiselle päivälle kello kymmenen aikaan aamulla, jolloin synnytyslääkäri lentää hoitamaan mahdollisia raskaana olevia naisia. Iltapäivällä klo 17.30 hän lentää pois. Jos varomaton äiti ajoittaa synnytyksen ajanjaksolle tiistaista sunnuntaihin, hänen täytyy kiivetä helikopteriin ja lentää outoon sairaalaan synnyttämään yksin ilman rasittavia läheisiä. Opetetaanko Oki-saaren synnytysvalmennuksessa ajoittamaan hengitys helikopterin lapojen mukaan?

Viimeinen paikallinen synnytyslääkäri jätti saaren vuonna 2006 eikä terveystoimi odota palkkaavansa enää uutta. Epäilemättä monet muistavat lukeneensa vuosien varrella samanlaisia tarinoita Yhdysvaltojen, Kanadan ja Australian syrjäseuduilta. Miksi muutaman sadan asukkaan kylällä pitäisi olla hieno terveydenhuoltojärjestelmä? Okin saarella asuu kuitenkin 17 000 ihmistä eikä siellä silti ole synnytyslääkäriä, koska synnyttäminen on kuoleva ala.

Tulevaisuutta varten on pari skenaariota. Mitä tahansa japanilaisten tunteet maahanmuuttoa kohtaan ovatkin, hyvän infrastruktuurin omaava maa ei pysy tyhjänä pitkään sen enempää kuin konkurssin tehnyt maailmanluokan tehdas. Jossain vaiheessa joku muu muuttaa Japanin tehtaalle.

Mikä on vaihtoehto? P.D. Jamesin tulevaisuuteen sijoittuvassa dystopiassa Ihmisen lapset kuvataan erityisiä nukkeja naisille, joiden äidinvaistot ovat jääneet käyttämättä. Äidit käyttävät keinotekoisia lapsiaan kadulla kävelyllä ja vievät heidät puistoon keinumaan. Japanissa tämä ei ole enää pelkkää fantasiaa. Vuosisadan alussa maan lelunvalmistajat huomasivat, että heillä oli ongelma. Leluja tehdään lapsille eikä Japanissa ole paljon lapsia. Mitä pitäisi tehdä? Vuonna 2005 Tomy alkoi markkinoida uutta Yumel-vauvanukkea, joka osasi pitää 1200 lauseella seuraa vanhalle ihmiselle. Nukke ei sanonut pelkästään sano ”minä tykkään susta”, vaan esittää kysymyksiä, joita lastenlapset esittäisivät isovanhemmalleen, kuten ”Miksi elefanteilla on pitkä nenä?” Yumelin seuraan liittyi söpö Ifbot, jonka tarkoituksena on keskustella viisivuotiaan lapsen tavoin juuri sen verran, että vanhukset välttyvät höperyydeltä. Sosiaalidemokraattiseen valtioon sopii hyvin loppukommentiksi lause: Lapsellisessa infantilisoituneessa ja itseensä keskittyneessä yhteiskunnassa, jossa aikuisilta on riistetty vastuu, leluilla leikkimistä ei tarvitse lopettaa. Olemme lapsia, joita emme koskaan saaneet.

Miksi jättää asia tähän? Onko todennäköistä, että koko ajan supistuva nuorten ihmisten joukko haluaa käyttää aktiivivuotensa huolehtiakseen kasvavasta vanhusten joukosta? Vai onko helpompaa käyttää edistynyttä japanilaista teknologiaa ja siirtyä suoraan robottiaikaan ja jälki-inhimilliseen tulevaisuuteen? Kumpi olisikaan helpompaa hallitsevalle luokalle, vieroittaa hemmoteltu väestö hyvästä elämästä ja opettaa heille uudelleen kadonnut biologinen vietti vai antaa Sony-yhtiölle lisenssi kloonaukseen? Jos tarvitset oikeutusta, katso tilastoja ja mainitse, että väestökato on yleismaailmallinen ilmiö kuten teollistuminen muutama sata vuotta sitten. Kaikki saavuttavat sen lopulta, mutta alan ensimmäisellä on paljon etuja. Vertailukohtana tässä ei ole Englannin 1800-luvun alun väestönkasvu vaan Englannin teollinen vallankumous. Teollistumisen aikana ihmistyövoima oli kriittinen tekijä. Uudella teknologisella ajalla ihmistyövoimaa ei välttämättä tarvita. Todellakin jos valtaosa saatavilla olevasta ihmistyövoimasta on muslimeja, siitä on itse asiassa haittaa. Edistyneimpänä yhteiskuntana, jolla on pisimmälle kehittynyt demografinen kriisi, Japani ottaa luultavasti ensimmäisenä käyttöön robotit ja kloonauksen sekä siirtyy viettävälle polulle kohti transhumanismia.

Väestökehityksen alkuperä ei välttämättä ole viimeinen sana. Vuonna 1775 Benjamin Franklin kirjoitti Joseph Priestlylle kirjeen, jossa hän pyysi englantilaista ystäväänsä miettimään kruunun kohtaamaa ongelmaa:

Britannia on kolmen miljoonan kustannuksilla tappanut 150 jenkkiä sotaretkensä aikana, mikä tekee 20 000 puntaa päätä kohti. … Samaan aikaan 60 000 lasta on syntynyt Amerikassa. Tämän tiedon perusteella matemaattinen mieli voi helposti laskea ajan ja kustannukset, jotka tarvitaan meidän kaikkien tappamiseen.

Ilmiselvästi Franklin teki karkean yksinkertaistuksen. Kaikki amerikkalaiset siirtolaiset eivät identifioituneet kapinallisiin. Vallankumouksen jälkeen tapahtui valtavia väestönsiirtoja. Kuten Yhdistyneen Imperiumin lojalisteina tiedämme, suuri määrä New Yorkin asukkaita jätti siirtokunnan muuttaakseen nykyisen Ontarion alueelle. Osa Amerikan neekeriväestöstä oli niin innokas jäämään kuningas Yrjö III:n alamaisiksi, että he muuttivat Sierra Leoneen asti. Näille ihmisille Britannian alamaisuus tarjosi amerikkalaista siirtolaisuutta voimakkaamman identiteetin. Muille uusi amerikkalainen identiteetti korvasi uskollisuuden kruunulle. Tämän päivän Euroopan kysymys on, onko heidän nopeimmin kasvavan väestöryhmänsä ensisijainen identiteetti muslimi vai belgialainen, muslimi vai hollantilainen, muslimi vai ranskalainen.

Tässä mukaan tulee sivilisaation itseluottamus. Jos ”hollantilaisuus” tai ”ranskalaisuus” tuntuu heikolta ja väljähtyneeltä, vahvempi identiteetti säilyy. Muitakin yhtäläisyyksiä vallankumouksen jälkeisen Amerikan ja nyky-Euroopan välillä voi havaita. Imperiumin lojalistit olivat vanhoja ja varakkaita, kun taas kapinalliset olivat nuorempia ja köyhempiä. Lopulta edellisilta puuttui jälkimmäisten tahdonvoima.

Eurooppa kärsii Japanin tavoin katastrofaalisesta syntyvyydestä ja paisuvasta ikääntyvien luokasta, joka on päättänyt elää taloudellisia tosiasioita uhmaten. Erona on se, että Euroopassa seuraajapopulaatio on jo odottamassa ja kyse on vain siitä, miten verinen kiinteistön siirrosta tulee.

Jos Yhdysvaltojen “liittolaiset” eivät ymmärtäneet 9/11-iskujen merkitystä, se johtui siitä, että Euroopan omat kotoiset terrorismiongelmat tapahtuivat staattisen väestönkasvun olosuhteissa kuten Pohjois-Irlannissa ja Baskimaassa. On varsin turvallista ennustaa, että Pohjois-Irlannin väkivalta pysyy Hänen Majesteettinsa hallituksen kyynisten strategien sanoin ”hyväksyttävällä tasolla”. Pohjois-Irlannin kolmen väkivallan vuosikymmenen aikana aiemmin maltilliset Etelä-Aasian populaatiot radikalisoituivat islamin poliittisen muodon vaikutuksesta, Nigerian kaltaiset aiemmin ei-islamilaiset yhteiskunnat muuttuivat puoli-islamilaisiksi ja suuret muslimijoukot muuttivat Euroopan osiin, joilla oli vähän tai ei lainkaan kokemusta laajasta maahanmuutosta.

Mannermaalla ja muualla lännessä kantaväestö ikääntyy, hiipuu ja korvautuu armotta nuorella muslimiväestöllä. Tässä vaiheessa on aika toistaa pakolliset tietysti-sanat. Tietysti kaikki muslimit eivät ole terroristeja, vaikka tarpeeksi monet innostuvat jihadista tarjotakseen vaikuttavan moskeijoiden tukiverkon Wienistä Tukholmaan ja edelleen Torontoon ja Seattleen. Tietysti kaikki muslimit eivät tue terroristeja, vaikka monet jakavat heidän päätavoitteensa (halu elää islamilaisen lain alaisuudessa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa) toimiakseen ”hyvänä poliisina” islamilaisessa hyvä poliisi/paha poliisi–näytelmässä. Vähimmilläänkin nopea väestökehitys tarjoaa loistavat toimintaedellytykset jihadille. Syvällisemmällä tasolla se antaa oikeutuksen terroristien mielettömille vaatimuksille. IRA:n mies räjäyttää pubin demokraattisen todellisuuden vastaisesti, koska hän tietää Ulsterin lojalistien voittavan vaaleissa ja tasavaltalaisten häviävän. Kun eurooppalainen jihadisti räjäyttää jotakin, se ei uhmaa demokraattista todellisuutta vaan on pelkästään ennuste tulevasta demokraattisesta kehityksestä. Hän on ehkä etuajassa, mutta kaikilla muilla tavoin hänen ajamansa asiat edistyvät.

Voit hämärästi muistaa nähneesi joitakin liekehtiviä autoja iltauutisissa vuoden 2005 loppupuolella. Ilmeisesti Ranskassa on meneillään jotakin, jolla on tekemistä – mikä se sana olikaan – ”nuorison” kanssa. Kun huomautin tiedotusvälineiden haluttomuudesta käyttää M-sanaa ja suosia mellakoivia ”nuoria”, sain läjän sähköposteja, joissa väitettiin, ettei mukana ole islamistista komponenttia eivätkä mellakoijat ole madrassa-porukkaa. He voivat olla muslimeja, mutta he ovat maallistuneita ja länsimaisia. He käyttävät huumeita, kuuntelevat rap-musiikkia ja harrastavat seksiä ilman sitoutumista sekä mellakoivat, ryöstelevät, tuhopolttavat ja tuhoavat kuten normaali terve länsimainen teini. Näillä pojilla on taloudellisia huolia. Kyse on työttömyydestä ja Ranskalle ominaisista olosuhteista jne. Kuten yksi lähettäjä kirjoitti: ”Sinä oikeistolainen paska-aivo luulet, että kaikessa on kyse jihadista.”

Itse asiassa minusta kaikessa ei ole kyse jihadista. Mutta silti, kuten sanoin, runsas 90 prosenttia johtuu väestökehityksestä. Otetaan tiedotusvälineiden luonnehdinta ranskalaisista mellakoitsijoista: ”nuoret”. Mitä erityistä on nuorissa? He ovat nuorekkaita. Hyvin harvat kahdeksankymppiset haluavat lähteä sytyttämään Renaulteja tuleen joka yö. Ei ole helppoa heittää Molotovin cocktailia poliisiasemalle ja sitten kävellä rollaattorilla kadun yli, ennen kuin räjähdyksen hehkuva kuumuus sulattaa lonkkaproteesin. Kansalaistottelemattomuus on nuorten miesten hupia.

Kesäkuussa 2006 54-vuotias flaamilainen konduktööri nimeltään Guido Demoor astui työmatkallaan bussiin numero 23, kun kuusi – mikä se sana olikaan taas – ”nuorta” astui bussiin ja alkoi ahdistella muita matkustajia. Bussissa oli 40 matkustajaa. Mutta ”nuoret” olivat nuorekkaita ja muut matkustajat vähemmän. Tästä huolimatta herra Demoor pyysi poikia lopettamaan, joten nämä kävivät hänen kimppuunsa, hakkasivat ja potkivat häntä. 40 muusta matkustajasta yksikään ei auttanut hyökkäyksen kohteena olevaa miestä. Sen sijaan 30 näistä 40:stä ryntäsi seuraavalla pysäkillä ulos ja jätti herra Demoorin hakattavaksi kuoliaaksi. Kolme ”nuorta” pidätettiin ja he osoittautuivat – quelle surprise! – marokkolaissyntyisiksi. Joukkion johtaja pakeni ja huolimatta poliisin lupauksista säilyttää todistajien täydellinen anonymiteetti vain neljä 40 matkustajasta suostui puhumaan tutkijoille. ”Näetkö mitä tapahtuu, jos menet väliin”, Demoorin kollega kertoi belgialaiselle De Morgen –sanomalehdelle. ”Jos Guido ei olisi avannut suutaan, hän olisi yhä elossa.”

Ei hän olisi. Hän olisi yhtä kuollut kuin nuo 40 matkustajaa ovat, koska Belgian valtio pitää päänsä alhaalla, yrittää välttää katsekontaktia, piiloutuu sanomalehden taakse nurkkapaikalla ja toivoo, että hänet jätetään rauhaan. Millainen tulevaisuus odottaa herra Demoorin kahta lasta ”heidän” maassaan? Äitini ja isovanhempani ovat kotoisin Sint-Niklaasin kaupungista, jonka muistan hyvin useilta lapsuuden matkoiltani. Kun asuimme isotätien ja muiden sukulaisten luona, rivitalojen yläkerrassa ei ollut kylpyhuonetta vaan pelkät yöastiat. Siskoni kanssa vaeltelimme tuntikausia pitkin kivettyjä katuja, kuljimme päämäärättömästi ohi savuisten baarien ja kahviloiden ja ostimme joskus ranskalaisia perunoita majoneesilla. Jälkikäteen se näytti niin perinteiseltä flaamilaiselta, kuin voi kuvitella. Ei näytä enää. Viikkoa ennen Demoorin murhaa, Sint-Niklaasin linja-autonkuljettajat kävelivät ulos työpaikoiltaan protestoidakseen – tässä se taas tulee – ”nuorison” väkivaltaa. Vain hieman yli sukupolven aikana kaupunki on muuttunut täysin.

Belgian kantaväestöstä noin 17 prosenttia on alle 18-vuotiaita. Maan turkkilais- ja marokkolaisperäisestä väestöstä 35 prosenttia on alle 18-vuotiaita. ”Nuorison” määrä lisääntyy, kun taas ei-nuoriso ikääntyy. Jotta vältettäisiin Benjamin Franklinin esittämä armoton aritmetiikka, ”nuorison” olisi tunnettava itsensä enemmän belgialaiseksi. Onko tämä todennäköistä? Eversti Gaddafi ei ole sitä mieltä:

On merkkejä, että Allah antaa islamille voiton Euroopassa – ilman miekkoja, aseita ja valloituksia. Euroopan 50 miljoonaa muslimia muuttaa sen muslimien maanosaksi muutamassa vuosikymmenessä.

Syyskuun 11. päivä 2001 Yhdysvaltojen maaperälle hyökättiin ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1812 sodan. Tekijät olivat ulkomaalaisia – saudeja ja egyptiläisiä. 9/11-iskujen jälkeen Euroopassa on tapahtunut Lontoon metropommitukset, Ranskan mellakat ja Hollannin kansallismielisten poliitikkojen murhat. Tekijät ovat maiden omia kansalaisia – Britannian alamaisia ja Ranskan tasavallan kansalaisia. Itävallan Linzissä muslimit vaativat, että kaikki naispuoliset opettajat pitävät huivia päässään luokassa. Britannian muslimineuvosto haluaa, että Holokaustin muistopäivä lakkautetaan, koska se keskittyy vain natsien (väitettyyn) juutalaisten joukkotuhoon eikä Israelin yhä jatkuvaan palestiinalaisten kansanmurhaan.

Miten valtio reagoi? Sevillassa kuningas Ferdinand III ei ole enää vuotuisen fiestan suojeluspyhimys, koska hänen erinomaisten ansioidensa Espanjan vapauttamisessa maurien vallasta ajateltiin loukkaavan muslimeja. Lontoossa tuomari suostui poistamaan juutalaiset ja hindut oikeudenkäynnin valamiehistöstä, koska vastaajan asianajaja väitti, etteivät he langeta oikeudenmukaista tuomiota. Anglikaaninen kirkko harkitsee poistavansa Pyhän Yrjön maan suojeluspyhimyksen paikalta sillä perusteella, että monien anglikaanisten kirkonmiesten mielestä hän on liian ”militaristinen” ja ”loukkaava muslimeita kohtaan”. He haluavat korvata hänet Pyhällä Albanilla ja korvata Pyhän Yrjön ristin uudistetussa lipussa, joka näyttäisi Pyhän Albanin ristin ohuena keltaisena raitana.

Muutamassa vuodessa, kun miljoonat teini-ikäiset muslimit astuvat äänestyskoppeihin, jotkut Euroopan maat eivät muodollisesti elä sharian alaisuudessa – kuten osa Nigeriaan, vaan ne ovat sopeutuneet radikalisoituneisiin islamilaisiin maanmiehiinsä, jotka monien suvaitsemattomien tavoin hyviä käyttämään hyväkseen moniarvoisten yhteiskuntien ”suvaitsevaisuutta”. Muissa mannermaan valtioissa asiat kehittyvät perinteisemmin, tosin ilman merkittävästi erilaista lopputulosta. Riippumatta siitä, missä itse kunkin sympatiat ovat islamin eri rintamilla, on ilmeistä, että jihad on taistellut pitkään erittäin kovia vastustajia vastaan. Jos se ei pelkää haastaa Israelia ja Venäjää, miksi se ei uskaltaisi ottaa mittaa Belgiasta tai Espanjasta?

“Me muutamme teidät”, norjalainen imaami Mullah Krekar kertoi oslolaiselle Dagbladet-sanomalehdelle vuonna 2006. ”Katsokaa kehitystä Euroopassa, jossa muslimien lukumäärä kasvaa kuin hyttysparvi. Länsimainen nainen EU:ssa synnyttää keskimäärin 1,4 lasta. Musliminainen taas synnyttää samoissa maissa 3,5 lasta.” Lopuksi hän totesi: ”Meidän ajattelutapamme osoittautuu vahvemmaksi kuin teidän.”

Erikoinen tapaus

Joulun uskonnollinen merkitys on vähentynyt viime vuosien aikana ja sen kristillinen sanoma on hautautunut kaupallisuuden ja perhejuhlan taakse. Tästä asiasta ei tarvitse kiistellä kenenkään kanssa, koska kyseessä on itsestäänselvyys. Samalla on kuitenkin selvää, että maailmassa on satoja miljoonia ihmisiä, joille joulun kristillinen sanoma on edelleen erittäin tärkeä. Näin on siitä huolimatta, että julkisuudessa kristillinen sanoma saa vuosi vuodelta yhä vähemmän tilaa.

Brittiläisen Spectator-lehden bloggaaja Stephen Pollard kirjoitti joulupäivänä artikkelin, jossa hän kuvaa omaa joulunviettoaan. Todettakoon, että Pollard on juutalainen, joten on täysin ymmärrettävää, että hän ei vietä joulua erityisellä antaumuksella. Lisäksi joulu on englanniksi Christmas, joten sanaan sisältyy ajatus Kristuksesta (Kristuksen messu). Jos Pollard olisi kirjoittanut suomeksi, mitään vastareaktiota ei varmasti olisi syntynyt. Jutussaan Pollard käyttää termiä Xmas, jonka hän tulkitsee kuvaavan joulua ilman kristillisiä vaikutteita. Pollard kirjoittaa

Ilmeisesti tänään on jonkin sortin juhlapäivä. Siinä tapauksessa, onnellista joulua (Xmas).

(Itse asiassa tänään on ensimmäinen jouluni (Xmas). Perheeni ei ole koskaan viettänyt joulua (Xmas), koska minulle kyseessä on aina ollut päivä, jolloin on voinut tehdä rauhassa töitä tietäen, että voi työskennellä häiriöttä. Lounaana on yleensä ollut normaali arkipäivän voileipä.

Mutta vaimoni perhe, kuten monien juutalaisten perheet, on aina viettänyt maallista joulua (Xmas). Joten 43 vuoden ikäisenä minäkin syön ensimmäisen kunnollisen joululounaan (Xmas lunch).

Koska joulu (Xmas) – käytän tätä termiä tarkoituksella – on nykyisin täysin maallinen juhla, voin tyytyväisenä liittyä mukaan.

Onko tuossa jotakin loukkaavaa? Joidenkin mielestä on ja joidenkin mielestä ei ole. Suomen kielellä kirjoitettuna teksti loukkaa vakaumuksellisintakin kristittyä erittäin vähän tai todennäköisemmin ei lainkaan. Sen sijaan englanninkielisestä kirjoituksesta voi lukea huonosti peiteltyä joulun kristillisen perinteen halveksuntaa, vaikka läheskään kaikki Pollardin kolumnia kommentoineet kristityt eivät kokeneet tekstiä loukkaavaksi, vaan heidän mielestään muslimit, hindut ja juutalaiset voivat viettää joulua juhlana ilman kristillistä viitekehystä.

Pollard tekee virheitä

Jos Pollard olisi jättänyt kirjoittelunsa tuohon, häntä kohtaan voisi tuntea sympatiaa ja kaikki loukkaantumiset tulkita väärinymmärryksiksi. Pollard kuitenkin jatkaa Times-sanomalehden artikkelissa, jossa hän korostaa joulun kaupallista merkitystä ja vähättelee kirkon johtohenkilöiden joulusaarnoja. Minun mielestäni tästä artikkelista käy ilmi, että Pollard oli liikkeellä kristinuskoa vastustavana sekularistina eikä juutalaisena, joka pitää joulunvietosta, vaikka hän ei piittaisikaan joulun kristillisestä sanomasta. Myös blogikirjoituksen otsikko ”Hyvää uskonnosta vapaata joulukuun 25:ttä” kertoo tästä.

Seuraavaksi Pollard päättää heittäytyä uhriksi ja julkaisee vastaanottamansa antisemitistisen sähköpostin. Todettakoon, että Britannian julkisuudessa näkyvät juutalaiset saavat säännöllisesti antisemitistisiä uhkauksia, joita mediassa ei juurikaan hehkuteta. Yleisesti antisemitismi on Euroopassa lisääntynyt, mutta syynä ei suinkaan ole eurooppalainen kantaväestö, vaan tänne muuttaneet islaminuskoiset maahanmuuttajat, joiden keskuudessa Israelin ja palestiinalaisten välinen konflikti herättää voimakkaita tunteita. Euroopassa vielä asuvat juutalaiset saavat usein tuntea muslimien vihan, joka perustuu sekä Israelin valtion perustamiseen että islaminuskon pyhien kirjoitusten asenteisiin juutalaisia kohtaan.

Mitenkään miestä tuntematta ja pelkästään hänen kirjoitusten perusteella päättelen, että Pollard ei ole erityisen uskonnollinen juutalainen. Hänelle juutalaisuus on pelkkä etninen identiteetti vailla suurempaa uskonnollista merkitystä. Juutalaisuus on sikäli länsimaisittain poikkeuksellinen identiteetti, että se sisältää sekä uskonnollisen että kansallisen komponentin. Juutalaiset eivät pyri käännyttämään ketään uskontoonsa, vaan uskonto ja kansakunta ovat yksi ja sama asia. Sen enempää en juutalaisuudesta halua sanoa, koska itse uskonnon keskeisestä sisällöstä tiedän varsin vähän. Sen verran tiedän, että juutalainen Hanukkah-juhla saattaa joskus osua samaan ajankohtaan kristillisen joulun kanssa.

Pollardin saama sähköposti oli tietysti erittäin juutalaisvastainen ja kuvaa kirjoittajansa syvää antisemitismiä. Pollardin mukaan hän saa päivittäin puoli tusinaa vastaavaa viestiä, joista osa tulee kommentteina hänen blogiinsa ja osa häneen omaan sähköpostiosoitteeseensa. En lainkaan epäile, etteikö hän tässä puhuisi totta.

Pollard kuitenkin turvautuu puolustuksessaan identiteettinsä tuomaan antisemitismiin, koska hän ei halua myöntää itse tehneensä mitään väärää. Muunlaisissa olosuhteissa hän ansaitsisi tukea ja sympatiaa, mutta mielestäni tässä tapauksessa näin ei ole, koska Pollard ei kirjoituksissa esiintynyt juutalaisena vaan sekularistina, joka tietoisesti vähätteli joulun kristillistä sanomaa. Lisäksi hän tuntuu käyttävän hyväkseen nykyiseen länsimaiseen itseinhoiseen kulttuuriin liittyvää syyllisyyttä juutalaisten joukkotuhosta. Samalla hän kuitenkin epäsuorasti leimaa häntä arvostelleet kristityt epäreilulla tavalla, koska suuri osa heistä ei suhtaudu mitenkään negatiivisesti juutalaisiin, juutalaisuuteen tai Israelin valtioon. Hän leimaa heidät samanlaisiksi antisemitisteiksi kuin se kirjoittaja, joka lähetti hänelle törkeän sähköpostiviestin.

Jos Pollard olisi kirjoittanut vasemmistolaisessa mediassa vastaavan jutun, asia olisi kuitattu olankohautuksella. Spectator on kuitenkin leimallisesti konservatiivinen julkaisu, joten tässä mielessä Pollardin kirjoitusten herättämä reaktio on ymmärrettävä. Pollardin kirjoituksiin liittyvä kohu kuitenkin kertoo kahdesta nykyistä läntistä maailmaa hallitsevasta ilmiöstä. Näistä toinen on kristinuskon eroosio, eli länsimaisen kulttuurin perustana oleva uskonto menettää jatkuvasti merkitystään. Toinen puolestaan on juutalaisten joukkotuhoon liittyvä syyllisyys, joka vaikuttaa kaikkialla länsimaissa, vaikka siihen syyllistyi pakanallinen, rotuoppeihin uskova Hitlerin Saksa, jolla ei pitäisi olla modernin liberaalin demokratian kanssa mitään tekemistä. On sopivaa kysyä, onko se joukkotuhon uhrien kärsimysten trivialisointia, että heitä käytetään lyömäaseena poliittisessa keskustelussa vielä 2000-luvulla.