Likainen työ tarvitsee tekijänsä

 Itse en tiedä tarkalleen, missä vaiheessa Suomessa valtio alkoi tosissaan rajoittamaan sananvapautta eli saamaan sananvapauden väärinkäyttäjät sananvastuuseen. Siitä olen kuitenkin varma, että nykyinen Länsi-Uudenmaan käräjäoikeuden tuomari Mika Illman näytteli sananvapauden rajoittamisessa keskeistä roolia. Siitä, toimiko Illman vain likaisen työn tekijänä vai oliko hänellä aitoa intohimoa suiden tukkimiseen, ei ole tietoa. Illman toimi sananvapauden vastaisen ristiretkensä aikana valtionsyyttäjänä.

Joka tapauksessa on selvää, että ilman Illmanin uraa uurtavaa työtä valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen tuskin pystyisi syyttämään kansanedustaja Päivi Räsästä Raamatun siteeraamisesta.

Ilman kirjoitti väitöskirjaansa seuraavan lauseen:

” Demokraattisessa maassa hallitusta ja sen harjoittamaa politiikkaa tulee voida arvostella voimakkaastikin ja ulkomaalaispolitiikka on yksi sen osa. Jos siihen sisältyy samalla ulkomaalaisten arvostelu, sekin on hyväksyttävä, jos sitä ei ääneen lausuta.”

Mieli tulee moisen lukemisesta täyteen nostalgiaa. Suomen neuvostoliittolaista sananvapauskäsitettä tuskin voisi paremmin luonnehtia.

Illmanin pitkäjänteisen työn tulosta on myös se, että kiihottamisessa kansanryhmää vastaan totuus ei ole mikään puolustus. Riittää, että lausuma on omiaan aiheuttamaan halveksuntaa kyseistä kansanryhmää vastaan.

Jos sanon, että kansanryhmä X:n edustajat ovat enimmäkseen työtä vieroksuvia sosiaalipummeja, syyllistyn kiihottamiseen kansanryhmää vastaan riippumatta siitä, perustuuko lausuma tosiasioihin vai ei. Lausunto voidaan helposti tulkita sellaiseksi, joka on omiaan aiheuttamaan halveksuntaa kansanryhmä X:ää kohtaan.

Tarkoituksella tai asiayhteydellä ei ole myöskään mitään väliä. Jussi Halla-aho sai tuomionsa paljastamalla konkreettisesti sananvapauden kaksoisstandardin. Tietyistä kansanryhmistä saa sanoa mitä tahansa, kun taas jonkun toisen kansanryhmän käyttö osoittamaan  tämän kaksoisstandardin olemassaolo, onkin kiellettyä kiihottamista.

Mika Illman loi siis käytännössä yksin oikeuskäytännön, jonka mukaan lakia kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tulkitaan. Luonnollisesti syytetyllä ei ole kyseisen lain soveltamisessa paljonkaan mahdollisuuksia puolustautua.

Erikseen kannattaa mainita, että Illman oli myös mukana työryhmässä, jonka työn seurauksena Suomen rikoslakiin tuli pykälä törkeästä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Illmania tarvitaan taas

Mika Illman on tehnyt näyttävän paluun. Hänen nimensä löytyy Valtioneuvoston selvityksestä nimeltä ”Järjestelmällinen häirintä ja maalittaminen”. Siinä Illman esittää perustelut sille, miksi maalittaminen pitäisi saada rikoslakiin ja lisää Suomen kansalaisia tuomiolle sananvapauden käytöstä.

Joillekin saattaa herätä kysymys, miksi Illman on pitkästä aikaa mukana ajamassa maalittamisen kriminalisoivaa lakia. Laki on melko epäsuosittu ja selkeästi poliittisen, hallinnollisen että median eliitin ajama laki, jonka tarkoitus on sekä varmistaa hallinnon edustajille suoja asialliselta ja epäasialliselta arvostelulta sekä mahdollisuus rahastaa väitetyillä maalittamisen aiheuttamilla kärsimyksillä. Itse asiassa Ilman paljastaa kupletin juonen pamfletin kaltaisessa tekeleessään, kun hän teeskentelee kehuvansa nykyjärjestelmää ja kysyy samalla tarvitaanko maalittamista koskevaa erityislainsäädäntöä viittaamalla MV-lehden tapaukseen:

”Käsitykseni mukaan voimassa olevat rangaistussäännökset mahdollistavat ns. maalittamisvyyhdin päätekijöiden vastuuseen saattamisen. Tähän viittaavat muun muassa paljon julkisuutta saaneet tuomiot ns. MV-jutussa.”

”Rikoslain 24 luvun 8 ja 9 §:n tarkoittamiin tekoihin syyllistyneiden tekijöiden vastuuta voitaisiin laajemmin kuin nyt käsitellä sakkomenettelylain mukaisessa menettelyssä, jolloin sanktiovarmuus lisääntyisi myös vähäisempien tekojen osalta.”

Illman haluaa siis myös vähäisemmät tekijät tuomiolle, koska hän oikeasti kannattaa maalittamisen kieltävää lakia MV-jutun ”menestyksestä” huolimatta. Tavalliset tallaajat halutaan tuomiolle, jos he rohkenevat kritisoida Suomen erehtymättömän virkakoneiston edustajia liian voimakkaasti.

MV-juttu oli rikoksen väitettyjen uhrien massiivinen uhriutumis- ja rahastusoperaatio, joka jatkui vielä pitkään sen jälkeen, kun MV-lehden entinen päätoimittaja Ilja Janitskin oli menehtynyt. Mikäli Illman ja hänen toimeksiantajansa saavat haluamansa, rahastusmahdollisuudet kasvavat entisestään.

Ilman haluaa myös lisää töitä syyttäjille:

”Syyteoikeussäännöksiä muuttamalla voidaan käsitykseni mukaan parantaa poliisin ja syyttäjän mahdollisuuksia ryhtyä oikea-aikaisesti toimiin maalittamista koskevien teko-jen saattamiseksi esitutkinnan ja syytetoimien kohteeksi.”

Aikanaan 2000-luvun lopulla Illmanin toiminta kasvatti tuntuvasti kansanryhmää vastaan kiihottamisesta nostettujen syytteiden määrää, kun syytekynnystä alennettiin ja oikeuskäytännössä kansalaisen perusoikeuksien yli käveltiin surutta. Kiihottamislaista tuli pykälä, josta pystyi ajamaan rekalla läpi.

Illman tekee eliitille samanlaisen palveluksen kuin 2000-luvun jälkipuoliskolla. Hän keksii perusteet epäsuositulle ja tarpeettomalle laille, johon kukaan poliitikko ei halua sotkea käsiään.

2000-luvun jälkipuoliskolla Suomen poliittinen eliitti pelkäsi muslimeja ja halusi tukkia suomalaisten suut, jotta muslimit eivät suuttuisi. Tämän asian entinen valtakunnansyyttäjä Jorma Kalske tunnusti jäädessään eläkkeelle.

Nyt muslimeja pelätään edelleen mutta eliitti pelkää enemmän sitä, että he joutuvat naurunalaiseksi tai cancel-kulttuurin uhreiksi.

Jälleen kerran Mika Illman on mukana puolustamassa viranomaisia, poliitikkoja ja journalisteja ja tekemässä tavallisista kansalaisista rikollisia, jos he joutuvat napit vastakkain eliitin edustajien kanssa.

Illmanin kuvottavimmat jutut pamfletissa koskevat hänen käsitystään sananvapaudesta. Illman oikeasti ajattelee, että toisten sananvapaus on tärkeämpi kuin toisten:

”Erityinen merkitys sananvapaudella on esimerkiksi poliitikoille, toimittajille, tutkijoille ja esimerkiksi taiteilijoille. Näille ryhmille julkisuudessa esiintyminen on osa heidän työtehtäviensä suorittamista. Lähtökohtaisesti yhtä vakavana kuin virkamiehiin kohdistuvaa maalittamista onkin pidettävä muun muassa näihin yhteiskunnallisesti tärkeisiin henkilöryhmiin kohdistuvaa maalittamista.”

Illmanille lienee turha kertoa, että sananvapauttta tarvitsevat erityisesti ne, joilla ei ole instituutioiden tuomaa suojaa kuten esimerkiksi valtamedian toimittajilla ja virkamiehillä.Instituutioiden ulkopuolisilla ei ole minkäänlaista suojaa vaan he ovat vapaata riistaa poliisille ja valtakunnansyyttäjäviraston kiihkomielisille syyttäjille.

On myös hassua, että Illman mainitsee taiteilijat yhtenä maalittamisen kohderyhmänä. Esimerkiksi elokuvaohjaaja Aku Louhimies joutui maalitetuksi, kun veronmaksajan rahoittaman mediayhtiön toimittaja teki hänestä valheellisia ja vääristeltyjä juttuja.

Illman on myös väärässä ja selkeästi pihalla siitä, miten sosiaalisen median joukkoistumiset toimivat. Ne eivät yleensä ole keskitetysti johdettuja vaan syntyvät tilanteessa, jossa uhriksi valikoitunut henkilö jollakin tavalla ilmaisee itseään heikosti, mihin osa kirjoittajista tarttuu. Keskitetysti organisoidut maalittamiskampanjat harvoin leviävät kovin laajoiksi, mikäli joku muu kuin valtamedian toimittaja on asialla. Väitän, että sattumalla on suuri osuus sosiaalisen median ”maalittamiskampanjoissa”.

Illman liioittelee maalittamisen vaarallisuutta tietoisesti, koska hän haluaa lisää lakeja, joilla tavallisia kansalaisia saadaan tuomituiksi heppoisin perustein.

Juuri nyt melkein toivoisin, että maalittaminen olisi rikoslaissa. Olisi hauska nähdä, kuinka Tytti Yli-Viikari lähtee hakemaan syytettä maalittajilleen.