Vihapuhehysteria kiihtyy

Suomessa on jo pitkään ollut menossa poliittisen eliitin, virkakoneiston, erilaisten syöttiläsjärjestöjen ja valtamedian kovaääninen kampanja ”vihapuhetta” vastaan vapaan kansalaismielipiteen tukahduttamiseksi. Kampanja on sekä irvokas että älyllisesti epärehellinen, koska työkaluna kansalaismielipiteen tukahduttamiseksi käytetään rangaistuksen uhan lisäämistä ja sensuuria.

Häpeämättömän röyhkeässä kampanjassa poliitikot, virkamiehet ja valtamedian journalistit pyritään kuvaamaan vihapuheen ja maalittamisen uhreina ja väitetään, että toimittajat eivät enää uskalla kirjoittaa juttuja vihaisen palautteen pelossa. Liioitellun kuvan tarkoituksena on sekä laajentaa sananvapauden rajoituksia että kiristää väärinajattelusta saatavia rangaistuksia.

Kampanjointi myös kertoo yhteiskunnasta, jossa kansalaisten vapauksia rajoitetaan yhä enemmän ja jossa valvonta ulottuu yhä uusille elämänalueille milloin vihapuheen torjunnan ja milloin ilmastonmutoksen nimissä. 

Kirjailija nuoleskelee valtaa

Kirjailijoilla on ollut merkittävä rooli mielipiteenvapauden puolustamisessa totalitaarisissa yhteiskunnissa. Toisaalta heitä on aina ollut myös tyrannimaisten vallanpitäjien lakeijoina ja heidän julmien tekojensa siunaajina. Kirjailija Maksim Gorki aikanaan 1930-luvun kuvatessaan Vienanmeren-Itämeren kanavan rakennustyömaata ”entisten proletariaatin vihollisten menestyksekkääksi rehabilitoinniksi”, vaikka rakennustyömaalla kuoli virallisten arvioiden mukaan 12 – 25 000 pakkotyöläistä.

Äskettäin kirjailija Sofi Oksanen asettui julkisesti puolustamaan (Verkkouutiset) vihapuhehysteriaa väittämällä, että demokratia on uhattuna Suomessakin ja syynä on tietysti tavallisilta kansalaisilta tuleva vihapuhe. 

Oksanen järkeilee:

” Kansanvalta perustuu osallistumiseen ja vihapuhe vähentää osallistumista. Pitkällä tähtäimellä se johtaa harvainvaltaan.”

Itse olen täysin eri mieltä sananvapauteen kohdistuvista uhista. Todellisuudessa sananvapauden pahimpia vihollisia ovat poliitikot ja valtamedia. Näistä molemmat teeskentelevät puolustavansa sananvapautta mutta todellisuudessa toimivat sen aktiivisina rajoittajina. Oksanenkin uhriuttaa toimittajat:

” Kaksi kolmesta toimittajasta on joutunut vihapuheen kohteeksi, viidesosaa on mustamaalattu ja joka kuudes on kokenut väkivallan uhkaa. Tavoitteena on ollut kohteen ammattitaidon kyseenalaistaminen ja maineen tuhoaminen.”

Oksanen on myös täysin hakoteillä seuraavassa:

” Mikäli toimittaja saadaan harjoittamaan itsesensuuria, vaikutus ulottuu lopulta koko kansaan, sillä lehdistön käyttämä kieli muovaa julkista narraatiota ja jokaisen kansalaisen kielenkäyttöä.”

Useimmat toimittajat edustavat ideologisesti punavihreää vasemmistoa. Valtaosa kansalaisista ei kannata punavihreää ideologiaa. Tästä syystä he eivät aina niele ideologisesta näkökulmasta kirjoitettuja artikkeleita sellaisenaan. Kun punavihreä toimittaja saa kritiikkiä, hän mieluummin käyttää sitä uhriutumisen perusteena kuin tarkistaa omia ideologisia vääristymiään.

Ei ole minkäänlaisia todisteita, että punavihreä toimittaja harjoittaisi aktiivista itsesensuuria negatiivisen palautteen takia. Sen sijaan on runsaasti todisteita siitä, että toimittajat uhriutuvat ja pyrkivät esiintymään sananvapauden marttyyreina.

Luonnollisesti Oksasen ulostulo sai osakseen suitsutusta toimittajilta. Toimittajat ilman rajoja -järjestön puheenjohtaja kiitti Oksasta ulostulostaan:

” Jospa vain muutkin maamme ajattelijat ja johtajat tuomitsisivat vihapuheen yhtä selkein sanoin. Oksanen näyttää paljon kaivattua esimerkkiä siitä, millaisia puheenvuoroja tarvitaan ja kuinka sananvapauden puolesta tehtävää työtä voi tukea myös konkreettisesti.”

Valitettavasti toimittajille ja heidän etujärjestöilleen kyse on vain toimittajien vapaudesta tuoda esille omia käsityksiään eikä kansalaisten sananvapaudesta, joka on oikeasti paljon tärkeämpi asia.

Puheenjohtaja Mäkelä osoittaa lausunnoillaan olevansa tyypillinen itsereflektioon kykenemätön omahyväinen toimittaja:

” Yksi haasteista on vihapuhe ja siihen liittyvä maalittaminen, joiden tarkoituksena on vaientaa arkaluontoisista asioista kirjoittavat toimittajat. Toisena ovat sosiaalisen median alustojen kautta leviävät valeuutiset ja disinformaatio, jotka uhkaavat kansalaisten oikeutta saada ja ottaa vastaan totuudenmukaista tietoa.”

Valeuutisten tärkein lähde on valtamedia. Heidän keinoihinsa kuuluu myös käsiteltävän asian kannalta olennaisten tietojen pimittäminen ideologisilla perusteilla eli ”lying by omission”. Yksityinen henkilö voi joutu valtamedian maalituksen kohteeksi ja hänestä alun perin tehty valeuutinen voi levitä kaikkiin valtamedioihin. Korjaus tulee, jos on tullakseen.

Seuraavasta Mäkelän lausunnosta voisi antaa palkinnon vuoden propagandistisesta töräyksestä:

” Sananvapauden väärinkäyttöä vastaan ei voida eikä pidä taistella sananvapautta rajoittamalla. Sananvapautta on vaalittava tarkasti ja sen aluetta tulee kaikin keinoin lujittaa. Yksi tapa lujittaa sananvapautta on kieltää sen väärinkäyttö. Äärimmäinen vihapuhe ei ansaitse sananvapauden suojaa.”

Sananvapautta vastaan ei pidä taistella sananvapautta rajoittamalla mutta kuitenkin yksi tapa lujittaa sananvapautta on kieltää sen väärinkäyttö. Sananvapautta puolustetaan siis parhaiten sensuurilla ja ihmisten rankaisemisella vääristä mielipiteistä. Voiko asian enää orwellilaisemmin sanoa?

Maalittaminen rikoslakiin

Myös virkamiehet ja heidän etujärjestönsä ovat haistaneet vihapuheessa mahdollisuuden. Oululaisen Kaleva-lehden artikkelissa kerrotaan, että virkamiesten maalittamisen saamiselle rikoslakiin on vahva tuki. Tässä syöttiläsjärjestöjen edustajat yrittävät esittää, että heidän ajamansa sananvapauden rajoitustoimet edustaisivat yleistä mielipidettä.

Poliisijärjestöjen liitto ja Lakimiesliitto ovat lähteneet pontevasti ajamaan maalittamisen kriminalisointia. Tässä yhteydessä voi sanoa, että jossain määrin jopa ymmärrän poliisien huolen yksityiselämään kohdistuvien tietojen utelusta. Toisaalta eräiden poliisien esiintyminen sosiaalisessa mediassa on myös ollut selkeästi poliittista ja saanut osakseen voimakastakin kritiikkiä useimmiten täysin oikeutetusti.

Itse aloittaisin korjaustoimet puuttumalla poliisien esiintymiseen sosiaalisessa mediassa enkä lähtisi hätiköidysti kriminalisoimaan epämääräisesti määriteltyä maalittamista. 

Luonnollisesti järjestöjen edustajilta on jäänyt täysin huomiotta kansalaisen oma oikeusturva ja siihen liittyvät uhat. Jos viranomaisen toiminnan arvostelusta on uhkana tuomio maalituksesta, se vaikeuttaa kansalaisen mahdollisuutta saada oikeutta viranomaisten taholta tulleesta epäasiallisesta kohtelusta. Jo nykyisin viranomaisia on vaikea saada vastuuseen teoistaan.

Lisäksi järjestöjen edustajat haukkuvat väärää puuta. Vuoden 2015 tapahtumista kantaa suurimman vastuun silloinen hallitus, jonka toimet ärsyttivät suurta osaa kansalaisista. Arvostelu tulisikin ensisjaisesti kohdistaa niihin, syksyllä 2015 sallivat yli 30 000 ihmisen tulla Ruotsin ajan yli ja antoivat kuvan, että kyse oli oikeasti hädänalaisista. Todellisuudessa iso osa tulijoista oli sotilaskarkureita tai Irakilaisten shia-militioiden jäseniä. Viranomaiset myös valehtelivat tietävänsä tulijoiden taustat, vaikka todellisuudessa suuri osa tuli rajan yli väärennetyilä papereilla eikä heidän todellista henkilöllisyyttään tai taustaansa tiedetty.

Mitä tahansa Rautatientorilla tapahtui, se oli seurausta huonoista poliittisista päätöksistä. Niin oli myös se arvostelu, jota poliitikot ja virkamiehet kutsuvat vihapuheeksi. 

Kun vihapuhehysteriaa katsoo vähänkin tarkemmin, huomaa, että kyseessä on puhtaasti eliitin masinoima projekti, josta ei tavalliselle kansalaiselle seuraa mitään hyvää. Toimittajat haluavat kirjoittaa omia mielipiteitään ilman pelkoa kritiikistä. Virkamiehet haluavat mieluummin tukkia suut kuin muuttaa omia toimintatapojaan.