Suomalaisen valtamedian Via Dolorosa

Suomalaisella valtamedialla ei mene hyvin. Etenkin maan suurin päivälehti Helsingin Sanomat menettää tilaajia ja lukijoita jatkuvasti eikä syöksykierteelle näy loppua. Lehden emoyhtiön osakekurssi on pudonnut viimeisen vuoden aikana yli 30 prosenttia ja osakkeen arvosta on viiden vuoden aikana sulanut vajaat 80 prosenttia.

Suurin syy osakekurssin pudotukselle on tietysti internetin tuomassa median toimintaympäristön dramaattisessa muutoksessa, johon Sanoma ei ole sopeutunut. Päivälehtien tilauskannat ovat laskussa ja lehtien ilmoitustulot ovat käytännössä romahtaneet. Tämä näkyy lehtien koon pienentymisenä ja sivumäärän vähenemisenä. Kun tulovirta romahtaa, kustannuksia on pakko karsia. Tämä on tehty henkilöstömäärää vähentämällä. Journalisti-lehden ajankohtaisista uutisista suurin osa koskee media-alan yt-neuvotteluja ja irtisanomisia.

Lippulaiva uppoaa

Media-alan murros ja mainostulojen vähentyminen ovat kuitenkin vain osaselitys. Myös lehtien sisältö vieraannuttaa lukijoita. Timo Vihavainen kirjoitti 3.8. kirjoituksessaan Suomen kuva ja lehdistön vastuu seuraavaa:

”...lehdistö ei ole vain kollektiivinen agitaattori ja propagandisti, vaan myös kollektiivinen organisaattori. Ei lehdistön tehtävänäkään näköjään toimittajien mielestä enää ole totuuden kertominen, vaan poliittinen taistelu.”

”Tämä tie saattaa olla lyhyt. Mikäli ei enää oteta päämääräksi totuuteen pyrkimistä eli laatua, on mahdollista saavuttaa vain tietyn, rajoitetun kansanosan kannatus, mutta tuskinpa edes sen kunnioitusta. Mikäli lehti antaa aihetta pitää itseään valheellisena ja puolueellisena, se ansaitsee omalla toiminnallaan lukijakunnan halveksunnan ja voi pian jäädä vaille tilaajia.”

Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immosen Facebook-päivityksestä lähtenyt kohu kertoo poliittisesta aktivismista ja sen organisoinnista. Valheellisuutta ja puolueellisuutta taas lukijat todistavat joka päivä lehden toimituksen aikaansaannoksia lukiessaan.

Ota tässä pari esimerkkiä viime päiviltä. Västeråsin puukotuksen jälkimainingeissa Helsingin Sanomat rauhoittelee lukijoita Elina Kervisen kirjoittamassa artikkelissa. Siinä yritetään antaa lukijoilla käsitys Ruotsista aiempaa turvallisempana maana, jossa väkivaltarikollisuus on itse asiassa vähentynyt. Seksuaalirikostenkin määrä on jutun mukaan pysynyt vakaana. Sanallakaan jutussa ei mainita sitä, että viimeisen 25 vuoden aikana niiden määrä on tasaisesti noussut siinä määrin, että voidaan puhua trendistä. Affen tilastoblogin kuvaajassa näkyy, miten raiskausten määrä on noussut vuodesta 1975 alkaen. Sattumoisin tuon aikajakson aikana Ruotsiin on tietoisesti rakennettu monikulttuurista yhteiskuntaa.

Jutusta paistaa samanlainen tarkoitushakuisuus kuin lehden Nyt-liitteen Malmön tilannetta kuvaavasta jutusta. Toimittaja Maria Petterssonin kirjoituksessa pilkataan niitä, jotka ovat luonnehtineet Malmön tilannetta vakavaksi. Malmössa sijaitsee maan tunnetuin monikulttuurinen lähiö Rosengård ja viime aikojen uutisissa kaupunki esiintyy lähinnä jengien välisten ammuskelujen ja räjähtelevien käsikranaattien takia. Toimittaja Petterssonin irvokkaassa artikkelissa ei kuitenkaan ole tarkoitus kertoa totuutta vaan ilveillä ja pilkata niitä, jotka pitävät Malmön tilannetta varoittavana esimerkkinä hallitsemattomasta maahanmuutosta ja sen seurauksista.

Vääristellyn ja tarkoitushakuisen uutisoinnin tavoitteena on mitätöidä Perussuomalaisten kansanedustajien kuvaukset Ruotsista epäonnistuneena monikulttuurisena yhteiskuntana. Toimittajat ovat tässä aktiivisia poliittisia toimijoita, eivät neutraaleja tarkkailijoita ja raportoijia, jollaisina he itse mielellään esiintyvät silloin, kun heidän työtään arvostellaan.

Helsingin Sanomat on puolensa valinnut eikä lehti voi uudistua vaan tuhoutuu väistämättä, koska todellisuudella on taipumus rikkoa fantasiat ja totuus tulee lopulta ilmi myös kaikkein hyväuskoisimmille eli niillekin, jotka nykyisin käyttävät Helsingin Sanomia pääasiallisena uutislähteenä ja rakentavat maailmankuvansa sen varaan.

Lukijoita opetetaan olkiukoilla

Pääkirjoitussivu kertoo lehden linjasta. Helsingin Sanomien pääkirjoitussivujen jutuista tulee usein mielikuva siitä, kuinka valistuneet toimittajat saarnaavat ylhäältä päin sivistymättömille plebeijeille. Valitettavasti kirjoittaja ei itse aina tunnu olevan perillä käsiteltävästä asiasta.

Paavo Rautio kirjoittaa 12.8. päivätyssä kolumnissaan, kuinka Suomen ei kannata tavoitella monokulttuuria, koska muutoin on edessä Ruandan ja Pohjois-Korean tie. Kyseessä on oppikirjaesimerkki olkiukkoargumentoinnista, eli kirjoittaja kuvittelee, että monikulttuuri-ideologian arvostelijat haluaisivat ”monokulttuuria” (kyse ei ole hiihtokengistä). Rautio kirjoittaa:

”Suomi on jo monikulttuurinen. Jos tavoitteena on viedä sitä kohti monokulttuuria – yhdenmukaista, yksilajista ja särötöntä –, silloin pitäisi muistaa biologiastakin tuttu fakta: monokulttuurit ovat haavoittuvia ja taantuvia.”

Kirjoittaja ei selvästikään ole ymmärtänyt, mistä koko monikulttuurikeskustelussa on pohjimmiltaan kyse. Palsta on silti pitänyt täyttää, vaikka Rautio olisi tehnyt kaikille palveluksen jättämällä sen tyhjäksi.

Rekrytointipolitiikka

Helsingin Sanomien rekrytointipolitiikka kertoo myös lehdestä ja sen toimituksen poliittisista asenteista. Ensinnäkin lehti on pestannut vakiokolumnistiksi entisen Kansan Uutisten päätoimittajan Yrjö Raution. Hän saa esitellä vasemmistolaisia mielipiteitään lehden sivuilla joka toinen viikko. Itse lopetin Apu-lehden tilauksen suurelta osin Raution kolumnien takia. En tiedä, kirjoittaako Rautio yhä Apu-lehteen. Lehden kannalta toivon, että ei.

Toinen tähtirektrytointi on Turun Sanomista potkut saanut, Faktabaaristaan palkittu Tuomas Muraja. Hänen edesottamuksistaan olen kirjoittanut jo vuonna 2011. Muraja vaikuttaa häiriintyneeltä persoonalta, jolta voi odottaa mitä tahansa. On käsittämätöntä, miten hänen palveluksiaan on katsottu tarvittavan maan suurimmassa päivälehdessä.

Jihad MV-lehteä vastaan

Kirjoitin viime maaliskuussa nettiin ilmestyneestä julkaisusta, jonka maine on suurelta osin ansaitusti melko kyseenalainen. Ilja Janitskin julkaisee Barcelonasta käsin uutissivustoa, jonka sisältö on suurimmalta osaltaan kopioitu muista internetistä löytyvistä lähteistä. Kopiointi tehdään usein ilman lupaa ja joskus lähdettä mainitsematta. Tosin jälkimmäisessä kohdassa lehti on parantanut käytöstään.

Itse suhtaudun varauksella Janitskinin julkaisuun, koska se on ehkä liian venäjämielinen ja sallii Suomen vastarintaliikkeen edustajien näkyvän läsnäolon sivustolla. Tästä huolimatta lehden jutut osuvat joskus asian ytimeen erityisesti silloin, kun valtamedia kertoo muunneltua totuutta. MV-lehti on myös valtamediassa saanut kohtuuttomasti huomiota. Valtamedia on varoitellut lukijoitaan lehdestä, koska se ei noudata ”hyvää journalistista tapaa”.

Joissakin asioissa todellisuus ohittaa villeimmätkin kuvitelmat. Oheisissa (1, 2 ja 3) MV-lehdessä julkaistuissa keskusteluissa Helsingin Sanomien toimittaja Tuomas Murajan käytös kertoo suuresta egosta, mahdollisesta humalatilasta ja uskomattomasta röyhkeydestä. Muraja ei epäröi uhata keskustelukumppaniaan ilmiannolla poliisille. Hän myös käyttää työnantajansa nimeä keskustelussa painostuskeinona. Toimittajan käyttäytyminen vaikuttaa sellaiselta, jota nähdään television sketsiohjelmissa.

Nähtävästi Sanoma lehtitalona seisoo huonosti käyttäytyvän toimittajansa takana. Yhtiö nimittäin aikoo yhdessä Otavamedian kanssa haastaa MV-lehden oikeuteen tekijänoikeusrikkomuksista. Helsingin Sanomien päätoimittaja Päivi Aittokoski sanoo, että MV-lehti on julkaissut parikymmentä Helsingin Sanomien, Taloussanomien tai Iltasanomien julkaisemaa artikkelia. Aittokoski toteaa:

”Tämä on törkeää toimintaa. Ryhdymme oikeustoimiin asian selvittämiseksi.”

En tässä puolustele MV-lehden toimintaa. Toisaalta oikeustoimet kertovat jonkinlaisesta suhteellisuuden tajun puutteesta. Valtamedian lukijat eivät vähene MV-lehden kaltaisten toimijoiden takia, vaan lehtien oma sisältö ei enää nettimaailmassa ole kilpailukykyistä, koska tarjontaa ja vaihtoehtoja on käytännössä rajattomasti.

En toivo oikeusjutulle menestystä kuten en myöskään päivystäjän desantin tekemälle rikosilmoitukselle Tuomas Murajan edesottamuksista. Venäläiset ovat itseään suvaitsevaisina pitäville luvallista riistaa, joista saa sanoa mitä tahansa. Eksoottisempien kansojen kohdalla on toisin.

Oikeusjutussa mediataloilla on vain hävittävää. Vaikka ne voittaisivatkin jutun, Janitskinilta tuskin irtoaa korvaukseksi edes oikeudenkäyntikuluja. Raastupa ei myöskään tuo lehtien menettämää lukijoiden kunnioitusta takaisin. Siihen tarvitaan muita keinoja mutta en pidättele hengitystäni niitä odotellessa.