Kulttuurimarxismista

Kun Timo Soini kirjoitti plokissaan otsikolla ”Kulttuurimarxistit elävät ja voivat liian hyvin”, arvelin, että joku tarttuisi Soinin käyttämään termiin kulttuurimarxismi. Minun ei tarvinnut pettyä, sillä Suomen johtava vastajihadismin asiantuntija, historiantutkija Jussi Jalonen tarttui täkyyn.

Jalonen vetää reilusti mutkia suoriksi ja redusoi kulttuurimarxismi-käsitteen pelkäksi äärioikeiston salaliittoteoriaksi. Tuttuun tapaansa Jalonen heiluttaa Breivik-korttia melko huolettomasti. Argumentaatiotyyli ei myöskään ole muuttunut. Soinista tehdään äärioikeistolainen guilt by association -tekniikalla. Äärioikeistolaiset ovat käyttäneet kulttuurimarxismi-termiä → kulttuurimarxismi on äärioikeistolainen salaliittoteoria → Soini on äärioikeistolainen. Näin mutkat suoristetaan satakuntalaisittain.

Kommenttiosastossa Jalonen selventää poliittista ajatteluaan:

”...oikeiston aatemaailma pohjaa kansalliseen identiteettiin, ja vasemmiston aatemaailma luokkatietoisuuteen. Äärioikeisto ja äärivasemmisto vievät nämä aatemaailmat, no, äärimmilleen. Äärivasemmisto pyrkii avoimeen luokkasotaan ja yksityisomistuksen tuhoamiseen; äärioikeisto puolestaan pyrkii varjelemaan ehdotonta kansallista puhtautta sulkemalla ei-toivottavat ainekset, kuten toisrotuiset tai seksuaalisesti poikkeavat, kansakunnan ulkopuolelle.”

Jalonen ei edes yritä ymmärtää, millaista ajattelua termillä kulttuurimarxismi yritetään kuvata ja mitkä ovat tämän ajattelutavan aatehistorialliset juuret. Omasta mielestään hänen ei ilmeisesti tarvitsekaan kiinnittää huomiota moisiin pikkuseikkoihin, koska kulttuurimarxismi on äärioikeiston salaliittoteoria.

Lisäksi hän esittää melko yksioikoisen poliittisen dikotomian kuvaamaan oikeiston ja vasemmiston eroa. Esimerkiksi talouspoliittisesti Timo Soini ei edusta oikeistoa vaan enemmänkin keskustavasemmistoa. Arvoiltaan hän taas on konservatiivi vastakohtana arvoliberaalille. Poliittisia aate-eroja voi myös tarkastella autoritaarisuuden ja libertaarisuuden kannalta. Siinä Soini edustaa oman näkemykseni mukaan keskitietä.

Kulttuurimarxismi on kuitenkin vain termi, jolla kuvataan tietynlaista filosofista suuntausta ja sen piirteitä. Marxismi tulee siitä, että kyseisen aatesuuntauksen edustajat ovat poliittisesti vasemmalla ja usein ihan äärilaidalla. Sana kulttuuri taas erottaa sen perinteisestä taloudellisesta marxilaisuudesta, joka keskittyy luokkaristiriitoihin ja tuotantovälineiden omistussuhteisiin.

Salaliittoteoria kulttuurimarxilaisuudesta tulee siinä vaiheessa, kun se katsotaan juutalaisten juoneksi. Frankfurtin koulukunnan edustajat olivat lähes kaikki juutalaisia ja tämä tosiasia on ruokkinut juutalaisvastaisia salaliittoteorioita. Terminä kulttuurimarxismi voi olla hyvä tai huono kuvaamaan niitä aatevirtauksia, jotka nousivat länsimaiseen valtavirtaan 60-luvun puolivälistä alkaen.

Jalonen sen sijaan näkee nämä trendit pelkästään seurauksena siitä, että ”kansanvaltainen markkinatalousyhteiskunta” ja vapaamielinen oikeisto hyväksyivät ”liberaalit arvot”. Jalonen ei edes yritä kysyä, millaisen kehityksen seurausta nämä ”liberaalit arvot” ovat ja miksi ne eivät itse asiassa ole erityisen liberaaleja vaan repressiivisiä niitä kohtaan, jotka eivät hyväksy ”liberaalien arvojen” pakottamista.

Jalonen ei kysy, miksi liberaalit kuten Tommy Lindgren haluavat niin kuumeisesti ”tasa-arvoista avioliittolakia”. Miksi hänelle ei riitä se, että kukaan ei estä homoseksuaaleja elämästä, kuten he itse haluavat? Miksi pitää kajota perinteiseen avioliittoinstituutioon ja määritellä se uudelleen?

Kulttuurimarxismi on huono termi sen takia, että se viittaa pelkästään vasemmistoon. Todellisuudessa vanhat konservatiivipuolueet ovat etenkin Euroopassa hyväksyneet ”liberaalit arvot” tai ainakin olennaisen osan niistä eli vasemmistolaisen identiteettipolitiikan, joka perustuu rotuun, luokkaan ja sukupuoleen. Identiteettipolitiikan mukana tulee ajatus siitä, että ihmisen asema yhteiskunnassa määräytyy ensisijaisesti hänen viiteryhmänsä perusteella. Ryhmien välillä ensisijaisia ovat niiden väliset valtasuhteet, joissa ylimpänä ovat valkoihoiset heteromiehet. Näiden alapuolella ovat naiset, sukupuolivähemmistöt ja etniset vähemmistöt. Kieli heijastelee valtasuhteita ja on sellaisenaan vallankäytön väline. Kulttuurimarxismia parempi termi olisi mielestäni moderni liberalismi.

Kun yhteiskuntaa muutetaan paremmaksi, vähemmistöjen ja heikommassa asemassa olevien ryhmien asemaa kohotetaan hegemonisen ryhmän asemaa heikentämällä (positiivinen syrjintä) ja puuttumalla kielenkäyttöön (poliittinen korrektius, vihapuhe). Valtakulttuuri perustuu hegemonisen ryhmän valta-asemaan, jota pyritään heikentämään edistämällä vähemmistöjen kulttuuria ja tekemällä niistä tasavertaisia valtakulttuurin kanssa. Todelliseen tasa-arvoon pyrkimiseen liittyy myös valtakulttuurin instituutioiden (esim. avioliitto) muuttaminen syrjimättömiksi (tasa-arvoinen avioliittolaki).

Kyseessä ei ole siis mikään salaliitto vaan valtaideologia, joka on luonteeltaan totalitaristinen. Se ei kuitenkaan ole repressiivisyydessään yhtä väkivaltainen kuin kommunismi mutta sen on kotoisin samasta lähteestä. Timo Soini ei siis ole väärillä jäljillä puhuessaan kulttuurimarxismista. Termi vain on kompromettoitunut, mitä Jalonen käyttää kirjoituksessaan häpeämättä hyväksi ja antaa epäsuorasti ymmärtää Soinin olevan Breivikin aatetoveri. Tämä lienee ollut tarkoituskin.