Suomettuminen ei koskaan päättynyt - osa 2

Kirjoitin itse vuonna 2008, kun Venäjä hyökkäsi Georgiaan, että suomettuminen ei koskaan päättynyt. Suomen ulkopolitiikassa ei koskaan varsinaisesti tehty irtiottoa länteen vaan kylmän sodan aikaiset kahleet pidättelivät 1990-luvun alussa suomettumisen aikana kasvanutta Suomen poliittista johtoa.

Suomi ei 90-luvun alussa Venäjän heikkouden hetkellä uskaltanut liittyä läntiseen puolustusliitto NATO:on. Sen sijaan Suomi liittyi Euroopan Unioniin, koska länteen teki mieli, mutta uskallus ei riittänyt kokonaan sitoutua läntiseen turvallisuusyhteistyöhön. Suomettumisen kahle roikkui yhä jalassa.

Tosiasioiden tunnustaminen

J.K. Paasikiven suusta on ilmeisesti lähtöisin sanonta: ”Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.” Tämä lause on unohtunut Suomen poliittiselta johdolta, jos nykyiset johtajat sitä koskaan ovat edes osanneet.

Suomen ulkopolitiikka Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ajoi karille vuonna 2008, kun Venäjä hyökkäsi Georgiaan. Kun Venäjä anasti Krimin niemimaan Ukrainalta näyttävällä mutta läpinäkyvän valheellisella kansanäänestyksellä, tämä tosiasia valkeni myös kaikkein kovakorvaisimmille.

Suomettumisen aikana suomalaiset pettivät itseään ja luulivat, että pelkkä taitava ulkopolitiikka säästi Suomen sovjetisoinnilta. Ei ärsytetty Neuvostoliittoa vaan pyrittiin pitämään ystävälliset välit suureen naapurimaahan. Suomettumisen aikana unohdettiin, että Neuvostoliitolla oli kylmässä sodassa vastapuoli eli Yhdysvaltojen johtama läntinen liittouma. Jos Neuvostoliitto olisi sovjetisoinut Suomen, Ruotsi olisi luultavasti siltä istumalta liittynyt NATO:n jäseneksi.

Jäsenyys Euroopan Unionissa ja yhteisvaluutta eurossa perusteltiin aikanaan suurelta osin turvallisuuspoliittisilla argumenteilla. Näitä samoja argumentteja käytettiin myös eurokriisin aikana, jolloin Suomen valtio tuki Kreikkaa ja muita taloutensa huonoon kuntoon saattaneita euromaita.

Krimin tapahtumat ovat paljastaneet kansalaisille sen, että EU on pelkkä paperitiikeri silloin, kun vastapuoli on riittävän häikäilemätön eikä epäröi turvautua sotilaalliseen voimaan. EU tekee päätöksiä verkkaisesti. Kun päätöksiä tulee, ne ovat usein Suomen kannalta huonoja ja Suomen vaikutusmahdollisuudet niiden sisältöön ovat rajalliset. EU ei tuo turvaa mutta pakottaa sitoutumaan yhteisen ulkopolitiikan nimissä tehtyihin päätöksiin. Suomella ei enää ole itsenäistä Venäjän politiikkaa, vaan EU sanelee sen reunaehdot.

Sitten on se kansainvälinen oikeus, johon monet pienet maat pyrkivät panemaan toivonsa. Todellisuudessa mitään kansainvälistä oikeutta ei ole olemassakaan, jos sen takana ei ole riittävästi sotilaallista ja taloudellista voimaa. Osa maista sopeutuu mielellään kansainväliseen oikeuteen ja sen sääntöihin, osa taas on mukana vain, jos se toimii heidän etujensa mukaan, ja on valmis rikkomaan sääntöjä, jos siitä saatavat hyödyt ylittävät haitat. Venäjä on tällainen maa.

Suomen poliittinen johto on luottanut liikaa talouteen ja keskinäiseen taloudelliseen riippuvuuteen. On uskottu, että kaikki maat ymmärtävät taloudellisten siteiden merkityksen eivätkä siksi pyri häiriköimään ja keikuttamaan venettä. Ei ole haluttu uskoa, että jotkut maat ajattelevat geopoliittisten intressiensä ja oman arvovaltansa olevan tärkeämpiä kuin taloussuhteet. Tähän kohtaan sopii hyvin sitaatti Paasikiven kirjeestä ministeri Steinhardtille:

”Arvovalta merkitsee heille enemmän kuin mikään muu.”

Venäjä on otettu mukaan ”kansainväliseen yhteisöön” ja uskottu, että näin siitä tulee vastuullinen kansainvälisen yhteisön jäsen. Näin ei ole tapahtunut, koska Venäjän luonnetta imperiumina ei ole haluttu ymmärtää. Venäjää ei ole kuunneltu silloin, kun se on huolissaan NATO:n laajenemisesta sen lähialueille. Venäjän toimissa sen ”lähiulkomaissa” on haluttu nähdä vain Putinin hallinnon pyrkimyksiä kerätä sisäpoliittisia pisteitä eikä tavoitetta kasvattaa omaa arvovaltaa ja luoda lännestä riippumaton maailmanpoliittinen voimatekijä.

NATO-optio

Mutta onhan Suomella ollut käytössään NATO-optio, eli Suomi voi milloin tahansa halutessaan liittyä puolustusliiton jäseneksi. Ässä on pidetty hihassa ja kuviteltu, että kortin arvo pysyy ajan myötä samana. Todellisuudessa olisi pitänyt puhua ”NATO-ikkunasta” eli ajanjaksosta, jolloin NATO:n ovet ovat auki. Ikkuna kuvaa myös aikaa, jolloin Venäjä on riittävän heikko, jotta se pystyisi vastustamaan Suomen jäsenyyttä.

Jimmy Carterin hallinnon turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski ehdotti Ukrainalle ”Suomi-optiota” eli Suomea roolimalliksi Ukrainalle. Samanlaisen ajatuksen esitti myös toinen kylmän sodan ulkopolitiikan veteraani Henry Kissinger.

Nämä lausunnot eivät suoraan koske Suomea, mutta rivien välistä voi lukea, että Suomi ei välttämättä ole enää niin tervetullut liittouman jäseneksi kuin joskus aiemmin. On myös mahdollista ja jopa todennäköistä, että Suomen NATO-jäsenyys johtaisi vastatoimiin Venäjän taholta. Venäjän asevoimien komentaja, kenraali Nikolai Makarov kävi pari vuotta sitten varoittamassa Suomea ”liiasta veljeilystä NATO:n kanssa”. Vaikka Suomi hyväksyttäisiinkin jäseneksi, jäsenyyden hinta voi muodostua Suomelle kalliiksi.

Ulkopoliittisen toimintaympäristön muutokset ovat nostaneet esille myös perinteisiä suomettumisen ajan ääniä. Entinen ulkoministeri, presidenttiehdokas ja Keskustan kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrynen vaati blogissaan Suomelle omaa ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa. Miehen menneisyyden perusteella tiedetään, että tämä linja muistuttaisi kovasti suomettumisen ajan ulkopoliittista linjaa.

Johtopäätös

Suomen ulkopoliittinen linja sosialidemokraatteja edustavien presidenttien aikana on johtanut Suomen nykyiseen tilanteeseen, jossa Suomen ulkopoliittiset vaihtoehdot ovat vähentyneet verrattuna 1990-luvun alun tilanteeseen. Presidenttejä ja pitkäaikaista ulkoministeriä Erkki Tuomiojaa ei voi toki yksin syyttää tapahtuneesta. Ainoa selkeästi NATO-myönteinen puolue Kokoomus on yksin ollut liian heikko ajamaan jäsenyyttä samalla, kun SDP on edistänyt monenkeskistä internationalismia ja Keskusta on elänyt menneisyydessä.

Siksi Suomi on nyt ajautumassa samaan asemaan, joka sillä oli kylmän sodan aikana. Venäjän kanssa täytyy olla koko ajan varpaillaan, jotta mitättömästä kiistasta ei tulisi maiden välistä kriisiä. Näitä kriisejä lietsoo Venäjän mediassa kotimainen dosentti B., jonka räikeän propagandistiset kuvaukset Suomen todellisuudesta leviävät Venäjän mediassa nopeammin ja tehokkaammin kuin virallisen Suomen yritykset kertoa asioiden todellinen laita.

Jos Suomi ajautuu Venäjän syliin, näitä kiistoja tulee lisää ja ne muuttuvat vakavammiksi. Ne johtavat siihen, että naapurin vaikutus Suomen sisäpolitiikassa kasvaa, vaikka varsinaiseen kotiryssäjärjestelmään ei heti mentäisikään. Kysymys onkin, kummasta on Suomelle vähemmän haittaa: NATO-jäsenyydestä vai ajautumisesta Venäjän syliin. Jos ei tehdä mitään, jälkimmäinen vaihtoehto toteutuu.