Vasabladet ja Ruotsin poliittinen kulttuuri

Olen joskus miettinyt, mitä suomenruotsalaiset ajattelevat kielisukulaistensa toimista Ruotsissa. Onko Ruotsin poliittinen kulttuuri jotakin kauhistuttavaa suomalaiseen verrattuna vai onko se tavoiteltava ihannetila, johon täälläkin pitäisi pyrkiä?

Todennäköisesti vastaus on riippuvainen siitä, keneltä kysyy. Jos kysyy suomenruotsalaiselta journalistilta, vastaus on luultavasti Vasabladetin toimittaja Tom Forsmanin kaltainen. Forsman kirjoitti Vasabladetiin artikkelin ”Viha, ilmapiiri ja vaihtoehdottomuuden harmaa massa”.

Jaksoin lukea artikkelia vain vähän alusta ja sen perusteella kuvittelin aluksi, että Forsman on ymmärtänyt ruotsalaista yhteiskuntaa leimaavan konformismin, ideologisen yksisilmäisyyden ja kaksinaismoraalin täydellisesti. Kun luin artikkelin uudestaan, harhaluulot karisivat.

Nettiviha

Forsman aloittaa verkkovihasta. Hänen mielestään kuka tahansa voi joutua verkkovihan kohteeksi, mutta erityisesti naiset ja liberaaleja tai vasemmistolaisia mielipiteitä ilmaisevat joutuvat Forsmanin mielestä useammin verkkovihan kohteiksi. Tämä kertoo hänen mielestään siitä, ketkä ovat eniten vihaan taipuvaisia. Ne on ne äärioikeistolaiset.

Myös ideologista polarisaatiota on Forsmanin mukaan tapahtunut, ja tästä saa tietysti syyttää laitaoikeistolaisia, Ruotsissa Ruotsidemokraatteja ja Suomessa Perussuomalaisia. Äärivasemmiston vihan ja väkivallan Forsman sivuuttaa kokonaan.

Forsmanin kirjoituksen ainoa ansio on siinä, että hän on huomannut poliittisen ja mediaeliitin suhtautuvan eri tavalla eliittiä vastustavaan puolueeseen Suomessa ja Ruotsissa. Siinä missä Ruotsissa Ruotsidemokraateista on tehty poliittisia paarioita, Suomessa Perussuomalaiset nähdään käytännönläheisesti potentiaalisena hallituskumppanina.

Erot suhtautumisessa

Ruotsissa poliittinen eliitti ja valtamedia ovat ottaneet etäisyyttä Ruotsidemokraatteihin. Ruotsin politiikassa on itsestään selvää, että muut puolueet kieltäytyvät yhteistyöstä Ruotsidemokraattien kanssa. Tässä vaiheessa on mahdotonta olla eri mieltä Forsmanin kanssa.

Forsman mainitsee iltapäivälehti Expressenin ja sen, kuinka lehti julkaisi anonyymien verkkokirjoittajien henkilöllisyyden sivuillaan. Hän myöntää varovaisesti, että ehkä lehti meni toiminnassaan liian pitkälle. Forsman ei kerro mitään äärivasemmistolaisen Researchgruppenin edustajien taustasta väkivaltaisessa ”antifasismissa”.

Hänen mukaansa virallisessa Ruotsissa pelätään sellaisten mielipiteiden ilmaisua, jotka voidaan tulkita kansallismielisiksi, syrjiviksi tai loukkaaviksi. Tämä taas avaa tilaa syytteille poliittisesta korrektiudesta, joilla Ruotsidemokraatit keräävät pisteitä.

Forsman tunnustaa, että Perussuomalaiset eivät ole osa poliittista eliittiä. Suomessa kuitenkin Perussuomalaisia siedetään eikä heitä suljeta Ruotsidemokraattien tavoin päätöksenteon ja poliittisen keskustelun ulkopuolelle. Tämäkin pitää suurelta osin paikkansa, vaikka erityisesti valtamediassa Perussuomalaisia mustamaalataan surutta ja heihin kohdistetaan voimakkaampaa arvostelua kuin ”vanhoihin puolueisiin”. Erona on se, että Perussuomalaisten poliittisten toimijoiden ei tarvitse samalla tavalla pelätä menettävänsä työpaikkaansa poliittisen toimintansa takia tai henkensä ja terveytensä puolesta, kuten monet Ruotsidemokraatit joutuvat.

Forsman analysoi lisää Ruotsidemokraattien ja Perussuomalaisten eroja. Suomessa Perussuomalaisten kannatus on kaksinkertainen Ruotsidemokraattien vastaavaan verrattuna. Toisaalta molemmat ovat omassa maassaan kolmanneksi suurimpia puolueita. Tärkein ero on se, että Suomessa yksikään puolue ei ole kategorisesti sulkenut Perussuomalaisia hallituksen ulkopuolelle, kun taas Ruotsissa yksikään ”vanha puolue” ei ainakaan puheissaan voi tehdä minkäänlaista yhteistyötä Ruotsidemokraattien kanssa.

Terveen järjen tuolla puolen

Forsmanin kirjoitus muuttuu järjettömäksi vasta artikkelin loppupuolella. En lukenut hänen artikkeliaan kuin vähän alusta, minkä takia en ymmärtänyt, miksi kirjoitukseen suhtauduttiin niin negatiivisesti.

Forsmanin mielestä ruotsalainen tapa puolustaa omaa näkemystä ja pitää siitä kiinni edustaa ”poliittista rohkeutta”. Näin on tietysti silloin, kun mielipiteen esittää poliittisesti korrektin linjan edustaja. Suomalainen tapa on hänen mielestään pelkkää tuulen haistelua. Maallikon mielestä poliittisesti oikeaoppisten mielipiteiden puolustaminen ei vaadi mitään erityistä rohkeutta vaan edustaa pelkkää konformismia ja sopeutumista ryhmän paineeseen. Eliitin mielipiteiden vastustaminen taas on rohkeaa, koska tällöin esittäjä altistuu syytöksille populismista, äärioikeistolaisuudesta ja rasismista.

Forsmanin mielestä on hienoa, kuinka liberaalilla äänestäjällä on Ruotsissa runsaasti valinnanvaraa. On seitsemän puoluetta, jotka kaikki edustavat vasemmistoliberaaleja arvoja. Hänen mielestään on kyseenalaista, onko suomalaisella äänestäjällä mahdollisuus valita yhtä runsaasta samanlaisten mielipiteiden valikoimasta omaansa.

Forsman kieltäytyy ymmärtämästä sitä, että Ruotsi on poikkeuksellinen valtio sekä Euroopassa että Pohjoismaissa. Ruotsissa suvaitsevaisuus ja poliittinen korrektius on viety äärimmäisyyksiin. Lainsäädännön osalta Suomella ja Ruotsilla ei ole suurta eroa. Molemmat maat noudattavat turvapaikka- ja pakolaispolitiikassaan liki identtistä lainsäädäntöä. Ainoa ero liittyy maahanmuuton historiaan, joka on Ruotsissa huomattavan pitkä ja Suomessa paljon lyhyempi.

Forsman myös unohtaa autuaasti historialliset tekijät. Suomessa Perussuomalaisten edeltäjä SMP toimi ”unohdetun kansan” äänitorvena vuosikaudet, kun taas Ruotsissa ”populistisia” puolueita ei ole esiintynyt lainkaan, jos mukaan ei lasketa ”Uusi demokratia” -puoluetta 1990-luvun alussa. Ruotsidemokraatit on tuon lyhyen perinteen jatkaja.