David Cameron lupaa kansanäänestyksen EU:sta

Britanniassa pääministeri David Cameron piti pitkään odotetun linjapuheensa Britannian suhteesta Euroopan Unioniin. Siinä pääministeri lupasi järjestää kansanäänestyksen Britannian EU-jäsenyydestä, jos Konservatiivit nousevat valtaan seuraavien parlamenttivaalien jälkeen. Äänestys järjestettäisiin viimeistään vuonna 2017.

Miksi kansanäänestys?

Eurokriisi ja sitä seurannut euroalueen erottautuminen muusta unionista on lisännyt EU-vastaisuutta Britanniassa. Toisaalta kysymys Euroopan Unionista on hajottanut Britannian Konservatiivipuoluetta sisältä päin aina Maastrichtin sopimuksesta asti. Osa konservatiiveista on jättänyt puolueen ja siirtynyt euroskeptisen UKIP:n kannattajiksi.

Pääministeri David Cameron ei ole euroskeptikko, mutta hänen on pakko myötäillä euroskeptistä mielipidettä ja ainakin teeskennellä, että hän haluaa kansanäänestyksen. Todellisuudessa ilman lupausta kansanäänestyksestä Cameronin puolue häviäisi melko suurella varmuudella seuraavat parlamenttivaalit ja Työväenpuolueen Ed Milibandista tulisi uusi pääministeri.

Päätös järjestää kansanäänestys on siis puhtaasti valtapoliittinen. Lupauksella Cameron yrittää torjua euroskeptisen UKIP:n uhkaa. Britannian enemmistövaalijärjestelmässä UKIP:llä ei ole mitään mahdollisuuksia päästä valtaan. Itse asiassa puolue ei ole koskaan saanut vaaleissa yhtään edustajaa Westminsterin parlamenttiin.

Toisaalta parinkin prosentin valtakunnallinen kannatus riittää estämään Konservatiivipuolueen nousun valtaan. Yksittäisessä vaalipiirissä UKIP:n ehdokkaalle annetut muutama sata ääntä voivat tiukassa tilanteessa ratkaista vaalin konservatiiviehdokkaan tappioksi. EU Referendum -blogin Richard North kutsuu tätä UKIP-efektiksi. EU-kansanäänestyksen mahdollisuus luultavasti myös tuo Konservatiiveille jonkin verran nukkuvien ääniä.

Cameronin valheet

Pääministeri Cameron ei ole mikään euroskeptikko vaan kannattaa Britannian jäsenyyttä Unionissa. Puheensa perusteella hänellä on kuitenkin suuria vaikeuksia ymmärtää EU-projektin todellista luonnetta tai sitten hän yksinkertaisesti valehtelee tarkoituksella.

Puheessaan hän toteaa, että EU:n päätarkoitus on ollut tuoda rauhaa Eurooppaan. Todellisuudessa projektin tavoitteena on poistaa kansallisvaltiot ja luoda niiden tilalle ylikansallinen liittovaltio. Puhe rauhasta on pelkkää propagandaa.

Hän myös yrittää luoda todellisuutta vastaamatonta kuvaa unionista, kun hän sanoo:

”Olemme demokraattisten kansakuntien perhe, kaikki jäseniä yhdessä Euroopan Unionissa, jonka perustana on yhteismarkkinat eikä niinkään yhteinen valuutta.”

Euroopan Unioni ei tietenkään perustu yhteismarkkinoille vaan jatkuvasti tiivistyvälle unionille. Yhteismarkkinat ja yhteinen valuutta ovat vain välineitä, joilla edetään kohti tätä päämäärää. Cameron yrittää uskotella Britannian kansalaisille, että EU ja yhteismarkkinat ovat sama asia.

Kun Britannia liittyi vuonna 1973 EEC:n jäseneksi, kansalaiset ajattelivat tuolloin liittyvänsä osaksi yhteismarkkinoita (Common Market). Vuonna 1975 Britanniassa järjestettiin kansanäänestys EEC-jäsenyydestä, jonka Kyllä-puoli voitti 67,2 prosentin ääniosuudella. Tuolloin kansalaiset tuskin tiesivät mistään poliittisesta unionista tai tulevaisuudessa häämöttävästä liittovaltiosta.

Todellisuudessa pääsy yhteismarkkinoille ei edellytä EU:n jäsenyyttä. Esimerkiksi Norja ja Sveitsi eivät ole jäseniä, mutta näiden maiden tuotteilla on vapaa pääsy sisämarkkinoille ETA-sopimuksen kautta.

EU:n kannattajat väittävät usein, että Norja ja Sveitsi eivät voi vaikuttaa EU:n päätöksiin vaan ne joutuvat pelkästään soveltamaan muiden päättämiä direktiivejä. Myös Cameron viittasi tähän puheessaan.

Todellisuudessa näiden maiden ja EU:n välillä on useita yhteistyöelimiä, joissa asioista päätetään. Näissä elimissä Norjalla ja Sveitsillä on mahdollisuus vaikuttaa näille maille tärkeisiin asioihin.

Lisäksi monien EU-direktiivien alkulähde ei ole Euroopan komissio vaan jokin globaali kansainvälinen järjestö kuten WTO tai monet YK:n alaiset järjestöt (esim. FAO tai ICAO). Näissä järjestöissä EU:n jäsenmaita edustaa Lissabonin sopimuksen jälkeen EU, kun taas Norja ja Sveitsi ovat mukana itsenäisinä valtioina.

Cameron ei halua Britannialle Norjan ja Sveitsin asemaa vaan hän kuvittelee pystyvänsä neuvottelemaan Britannialle nykyistä edullisemmat jäsenyysehdot. Tähän hän tarvitsi EU:n muiden jäsenmaiden suostumuksen ja uuden perussopimuksen, jota ainakaan ensi kommenttien perusteella ei ole tulossa. Entinen Belgian pääministeri Guy Verhofstadt sanoi:

”Pitämällä kiinni mahdollisuudesta neuvotella jäsenyysehdot uusiksi ja järjestämällä niistä kansanäänestyksen David Cameron leikkii tulella. Hän ei hallitse neuvottelujen ajankohtaa eikä lopputulosta, ja hän luo näin valheellisia odotuksia, joihin on mahdotonta vastata.”

On erittäin epätodennäköistä, että Cameron onnistuisi saamaan muilta EU-mailta merkittäviä myönnytyksiä Britannian jäsenyysehtoihin. Myönnytykset olisivat korkeintaan kosmeettisia ja niiden tarkoituksena olisi lähinnä pelastaa Cameronin kasvot äänestäjien silmissä.

Jos kansanäänestys järjestetään, siinä ovat vastakkain EU-jäsenyys nykyehdoin ja eroamisneuvottelujen aloittaminen artikla 50:n mukaisesti. Jälkimmäinen vaihtoehto johtaisi käytännössä ETA-sopimukseen eli Norjan ja Sveitsin asemaan.

Euroskeptikkojen ongelmat

Monet netinkäyttäjät ovat katselleet innoissaan UKIP:n puheenjohtaja Nigel Faragen esiintymisiä Euroopan parlamentissa. Farage on hauska ja terävä puhuja, mutta valitettavasti puoluejohtajana hän ei ole onnistunut yhtä hyvin. UKIP menestyy merkityksettömissä eurovaaleissa, mutta pääministeripuolueeksi äänestäjät eivät sitä kelpuuta.

Euroskeptikoiden pahimpana ongemana on vakuuttaa talouselämän edustajat siitä, että ero EU:sta ei vaikeuta kaupankäyntiä Britannian ja EU-maiden välillä. Monet brittiläiset euroskeptikot tuntuvat kuvittelevan, että ero Unionista on pelkkä ilmoitusasia, vaikka todellisuudessa se edellyttäisi pitkiä neuvotteluja eroamisen ehdoista ja sopimuksista, joihin Britannia on EU:n jäsenenä sitoutunut.

Monet skeptikot myös kuvittelevat, että eron myötä Britannia olisi taas vapaa kahleista, vaikka useimmat Britannian kansainväliset velvoitteet jäisivät ennalleen. Britannia lähinnä pääsisi eroon ”jatkuvasti tiivistyvästä unionista” eli se ei eron jälkeen enää olisi sitoutunut Euroopan liittovaltiokehitykseen. Britannian ei myöskään tarvitsisi piitata EU:n yhteisestä maatalouspolitiikasta ja sen rahoittamisesta eikä epäsuositusta Sosiaalisesta peruskirjasta, josta sovittiin vuoden 1997 Amsterdamin sopimuksessa.

Jos kansanäänestys lopulta järjestetään, Ei-puolen voittoa ei viimeisimmistä gallupeista huolimatta voi pitää mitenkään itsestään selvänä. Valtapuolueet, talouselämä ja media liputtavat voimakkaasti jäsenyyden puolesta ja pelottelevat eron mahdollisilla negatiivisilla vaikutuksilla. Jäsenyyden vastustajat joutuvat organisoimaan kampanjan käytännössä tyhjästä eivätkä he välttämättä pysty tarjoamaan jäsenyydelle uskottavaa vaihtoehtoa, jolloin britit äänestävät EU-jäsenyyden puolesta, koska he pelkäävät enemmän ulkopuolelle jäämistä kuin EU:n sääntelyä ja byrokratiaa.