Kun utopiat kaatuvat

EU-projektin epäonnistuminen ottaa koville, jos on aiempina vuosina ajanut kritiikittömästi Suomen asemaa ”EU-ytimessä” ja tukenut Suomen Eurooppa-politiikkaa. Näin kävi kesällä Helsingin Sanomien veteraanitoimittaja Olli Kiviselle, joka syytti ongelmista Playstation-sukupolvea.

Virkkusta ahdistaa

Saman lehden entinen päätoimittaja Janne Virkkunen taas vaatii tulevaa presidenttiä puuttumaan Suomen ahdistavaan ilmapiiriin:

”Minua ahdistaa. Yhteiskuntamme ilmapiiri on tällä hetkellä sellainen, että suvaitsemattomuus vain nousee nousemistaan.”

Tällä Virkkunen viittaa suvaitsevaisuutta puolustavista kirjoituksista saamaansa lukijapalautteeseen. Todellinen syy taitaa kuitenkin olla se, että median valta ohjailla ihmisten mielipiteitä haluamaansa suuntaan on vähentynyt. Yhä useammat näkevät valheellisen suvaitsevaisuus- ja monikulttuuriretoriikan lävitse ja huomaavat, että keisarilla ei ole vaatteita.

Työperäisenä markkinoitu maahanmuutto onkin osoittautunut sosiaaliturvaperusteiseksi. Jäljelle jää vain ylhäältä pakotettu suvaitseminen, josta kieltäytyneitä nimitellään lehtien palstoille rasisteiksi.

Virkkunen löytää syyn suvaitsemattomuuden kasvulle. Se on globalisaatio:

”Ihmisiä ahdistaa globalisaatio. Vaikka Suomi hyötyy siitä, varsinkin teollisuudesta lähtee jonkin verran työpaikkoja. Epävarmuus tulevasta sekä krooninen velkakriisi saavat ihmiset hakemaan syntipukkia. Se näkyy sitten johonkin ihmisryhmään kohdistuvana inhona ”

Virkkusen johtopäätösten perusteella ei voi enää ihmetellä, miksi Helsingin Sanomien levikki on ollut viime vuodet vapaassa pudotuksessa. Lehti on ohentunut niin fyysisesti kuin sisällöltään.

Globalisaatio

Globalisaatio on suvaitsevaisuuden tavoin tyhjä iskusana, jota hokemalla osoitetaan oma edistyksellisyys ja kansainvälisyys. Globalisaatio nimittäin tarkoittaa käytännössä demokratian rapautumista, kun valta siirtyy ylikansalliselle tasolle. Siellä päätöksentekijät toimivat ilman vastuuta äänestäjilleen, ja vastuusta luistetaan, kun sanotaan, että päätökset tehtiin yhdessä kollegoiden kesken.

Virkkunen ei kerro, että teollisuuden lähteminen ja velkakriisi eivät ole pelkästään taivaasta tippuneita ilmiöitä vaan seurausta huonoista poliittisista päätöksistä, joita Helsingin Sanomat Virkkusen päätoimittajakaudella ei analysoinut eikä asettanut kyseenalaiseksi. Liittyminen yhteisvaluuttaan oli yksi tällainen päätös.

Toinen poliittinen päätös, joka tietysti tehtiin ”yhdessä”, oli sitoutuminen järjettömiin uusiutuvan energian tavoitteisiin ilmastonmuutoksen nimissä. Ilmastotieteilijöiden uskottavuutta murensi ensimmäinen Climategate-skandaali, jossa ilmastotutkijoiden kirjeenvaihto kertoi vilpillisyydestä, kritiikin vaientamisesta ja pyrkimyksestä osoittaa poliittisesti haluttu lopputulos tutkimusetiikan kustannuksella.

Viimeisin Climategate II paljastaa lisää yksityiskohtia kirjeenvaihdosta mutta tuskin aiheuttaa samanlaista kohua kuin edeltäjänsä, koska ilmastoasiat ovat jo väistyneet julkisuudessa taka-alalle ja enää odotetaan vain, milloin homma lopullisesti lässähtää. Tästä huolimatta tuulienergiaa rakennetaan ja sille maksetaan syöttötariffeja veronmaksajan kukkarosta. Myös energiaverot jäävät rasittamaan kuluttajia ja teollisuutta, vaikka niiden alkuperäinen syy olisi jo menettänyt merkityksensä.

Arvojohtajuus

Virkkunen vaatii tulevalta presidentiltä arvojohtajuutta:

”Nyt on olennaisempaa keskustella yhteiskunnan ilmapiiristä kuin vaikka Nato-jäsenyydestä. Presidentti on arvojohtaja – jos joskus, niin nyt sellaista tarvitaan.”

Nykyinen presidentti Tarja Halonen on muistaakseni markkinoinut itseään arvojohtajana. Ongelmana ovat lähinnä presidentin arvot, jotka eivät yhdistä kansaa vaan jakavat sitä. On kyseenalaista, voiko vallasta riisutulla presidentillä enää olla kummoista arvojohtajuutta ja tarvitaanko sitä ylipäänsä.

Vain yhdellä ehdokkaalla eli gallup-ykkönen Sauli Niinistöllä olisi toisenlaisissa oloissa edellytyksiä jonkinlaiseksi arvojohtajaksi. Ongelmaksi todennäköisesti osoittautuu miehen luonne ja hänen vanha osuutensa Suomen viemisessä Euroopan rahaliittoon.

Kun utopiat kaatuvat, kenelläkään ei ole kivaa ja eniten kärsivät kaikkein heikoimmassa asemassa olevat eli ne, jotka eivät ole osallistuneet utopian pystyttämiseen. Rehellisisistä vastuunkantajista sen sijaan on pulaa, koska poliitikko ei koskaan myönnä olleensa väärässä.

Perussuomalaisten kannattajia voi toki nimitellä lehtien palstoilla rasisteiksi, fasisteiksi tai vaikka impivaaralaisiksi metsäapinoiksi. Tällaiset puheet kuitenkin vain kasvattavat eliitin ja tavallisen kansan välistä kuilua, jonka kasvu oli Perussuomalaisten menestyksen todellinen syy.