Vaalit 2011: Perussuomalaiset

Vaalikirjoitussarjani jatkuu toisella osalla, mutta kolmatta en tässä vaiheessa uskalla luvata. Perussuomalaisista voi sanoa, että syyt puolueen äänestämiseen eivät löydy niinkään puolueen omista ansioista kuin muista puolueista ja etenkin hallituksesta.

Istuva hallitus joutui ensimmäiseksi vaalirahaskandaalin pyörteisiin, joka lopulta vei mukanaan itse pääministeri Matti Vanhasen. Valtakunnanoikeuteen asti Vanhasen ja Nuorisosäätiön vaalirahasotkut eivät kuitenkaan johtaneet, mutta pääministeriksi tuli uusi puheenjohtaja Mari Kiviniemi. Syksyn 2008 kansainvälinen talouskriisi johti Suomen viennin ja samalla myös bruttokansantuotteen romahdukseen, jota hallitus tilkitsi massiivisella velanotolla. Leikkaukset jätettiin vaalien jälkeiseen aikaan.

Kansalaisten ja eliitin välinen juopa

Johtavien poliitikkojen peittelemätön oman edun tavoittelu ja vaalirahaskandaalin paljastama korruptoituneisuus tietysti iljettää tavallista veronmaksajaa. Pahiten vaalirahasotkut kaatuivat päähallituspuolue Keskustan niskaan, mutta muutkaan suuret puolueet eivät selvinneet tahriintumatta.

Samaan aikaan hallitus on myös tehnyt ns. ”paskalain” kaltaisia päätöksiä, jotka kiusaavat haja-asutusalueiden asukkaita ja kesämökkiläisiä parantamatta kuitenkaan ympäristön tilaa. Ilmastonmuutoksen nimissä on luotu uusia veroja, mikä näkyy jokaisen sähkölaskussa. Kaiken lisäksi ympäristö- ja energiaverot kasvattavat energiavaltaisen perusteollisuuden kustannuksia ja vievät teollisuustyöpaikkoja pois Suomesta.

Tavallisen kansalaisen näkökulmasta Suomen poliittinen eliitti pyrkii miellyttämään Euroopan Unionia esiintymällä mallioppilaana ja jättää samalla laskut veronmaksajan piikkiin. Kaiken huipuksi itsekin velkaantunut Suomi kaataa lisää rahaa taloutensa huonosti hoitaneille euromaille lainoina ja takauksina.

Epäoikeudenmukaisuuden kokemukset vahvistuvat, kun katsoo, miten turvapaikanhakijoiden virta käy ensin vastaanottokeskuksiin ja sieltä jonon ohi kunnallisiin vuokra-asuntoihin. Jos kansalainen erehtyy arvostelemaan tapaa, jolla tulijoita kohdellaan, hän saa tietää olevansa suvaitsematon ja rasisti. Maahanmuuttopolitiikasta vastuussa olevasta Astrid Thorsista on tullut yksi Suomen epäsuosituimmista henkilöistä, mutta hallitus on seissyt Thorsin takana koko nelivuotiskauden ajan.

Suurin oppositiopuolue kriisissä

Terveessä demokratiassa moinen käytös johtaisi opposition vahvistumiseen. Suurimmalla oppositiopuolue SDP:llä on kuitenkin omat ongelmansa, jotka liittyvät uskottavuuteen (tai lähinnä sen puutteeseen) ja suomalaisen työmiehen omiin kokemuksiin työpaikoilla. Untuvikkona valittu nuori naispuheenjohtaja poseerasi ensi töikseen Iltalehden sivuilla verkkosukkahousuissa kuvissa, joissa perinteisen valtionhoitajapuolueen puheenjohtaja näytti halvalta sutturalta.

Puheenjohtajan uskottavuuden puutetta paikkailtiin nostamalla entinen puheenjohtaja, karismaton ay-jyrä Eero Heinäluoma parrasvaloihin. Kun tämäkään ei auttanut, Yleisradion entinen pääjohtaja Mikael Jungner nostettiin puoluesihteeriksi. Tulokset eivät ole häikäisseet, joten demarien gallup-kannatus pysyttelee matalissa lukemissa.

SDP kärsii johtajuuskriisistä ja siitä, että puolueen ainoa uskottava poliitikko Erkki Tuomioja on liian intellektuelli ja liian vasemmistolainen. Demarit ei yksinkertaisesti pysty hyödyntämään sitä, että perusteollisuudessa tehtaita lakkautetaan, rakennustyömailla harmaa talous rehottaa ja itäeurooppalainen halpatyövoima vie suomalaisten työpaikat.

Perussuomalaisten heikoin lenkki

Hallituksen toimiin pettyneelle äänestäjälle jää siis käytännössä yksi vaihtoehto protestoida nykymenoa vastaan eli äänestää perussuomalaisia. Gallupeissa puolueen kannatus on tasaisesti noussut ja nousu on vahvistanut itseään. Huhtikuun vaaleissa jännitetään lähinnä sitä, kuinka suureksi puolueen kannatus lopulta nousee.

Nousu on tapahtunut samaan aikaan, kun puolueen puheenjohtaja Timo Soini on viettänyt aikaansa Euroopan parlamentissa. Valtamedia yritti aluksi selittää perussuomalaisten menestystä Soinin karismalla ja muistutti, että tätä voi äänestää vain Uudellamaalla. Media ei ymmärtänyt, että puolueen kannatuksen nousu johtuu ruohonjuuritason protestista ”vanhoja puolueita” ja niiden kansalaisia kohtaan osoittamaa ylimielisyyttä kohtaan.

Media on tätä ennen kohdellut Soinia silkkihansikkain. Näin on tehty, koska Soini oikeasti esiintyy hyvin televisiossa ja kertoo hauskoja sutkauksia. Soinia ei ole hiillostettu, koska häntä on pidetty harmittomana hauskuuttajana ja toisaalta rasismin tulppana, joka ei oikeasti uhkaa perinteisten puolueiden valtaa.

Nyt Soini on kuitenkin joutunut tilanteeseen, jossa hänen puolueensa on pakko ottaa vakavasti huomioon mahdollisena hallituskumppanina tai jopa mahdollisena pääministeripuolueena. Tätä tilannetta Soini ei ole harjoitellut eivätkä pelkät letkautukset enää riitä. Perussuomalaisten odotettu vaaliohjelma osoittautui rosoiseksi ja hieman vasemmistopopulistiseksi. Siitä kuitenkin keskusteltiin paljon enemmän kuin ”vanhojen puolueiden” ympäripyöreistä julistuksista.

Uudessa tilanteessa Soini ei kuitenkaan ole osannut pitää suutaan kiinni oikeissa paikoissa. Ensiksi hän kertoi, että Perussuomalaiset menisi mieluiten hallitukseen demareiden ja Keskustan kanssa. Tällä lausunnolla hän todennäköisesti karkotti useita epäröiviä viime vaaleissa Kokoomusta äänestäneitä. Soinin olisi kannattanut vain todeta, että hallituspohja katsotaan vaalien jälkeen sen mukaan, miten ihmiset ovat äänestäneet ja miten puolueet pystyvät sopimaan hallitusohjelmasta.

Soini on nyt tilanteessa, jossa hänen kannattaisi varoa liian lennokkaita sutkauksia ja välttää vastaamasta kaikkiin toimittajien uteluihin. Soini on tottunut puhumaan kansanomaisesti suoraan ja lyhyillä lauseilla. Nykytilanteessa paras vaihtoehto olisi tuoda puolueen omia teemoja esiin ja jättää spekuloinnit hallituksesta ja ministeripaikoista vähemmälle.

Aiemmista vaaleista poiketen muiden puolueiden puheenjohtajat eivät enää silittele Soinia myötäkarvaan vaan pyrkivät vesittämään hänen uskottavuutensa. Tässä on jo melkein onnistuttu, kun Soinilta on tivattu suhtautumista Kreikka-lainoihin ja Euroopan Unionin vakausrahastoon. Soini on ilmoittanut, että Perussuomalaiset ei hyväksy väliaikaista eikä pysyvää kriisirahastoa.

Ylen toimittaja kysyi Soinilta mahdollisuudesta mennä hallitukseen, jos hallitusohjelmassa sovitaan, että Perussuomalaiset saavat äänestää kriisirahastoa vastaan. Soini vastasi:

”Jos tällainen esitys tulee, niin sitä harkitaan ja pidän sitä mahdollisena.”

Tämä lausunto tarjosi vastustajille ilmaisen mahdollisuuden rokottaa, ja se mahdollisuus käytettiin.

Keskustan veteraanipoliitikko Seppo Kääriäinen totesi:

”Politiikassa valtaa seuraa aina vastuu. Myös hallitusvaltaa tavoittelevien oppositiopuolueiden pitää ymmärtää, että lukuisten kynnyskysymysten asettelu ja erilupien anelu etukäteen hallitustyöhön eivät ole vastuun ottamista.”

Liian paljon, liian aikaisin

Perussuomalaiset on kasvanut nopeasti pienestä puolueesta suurten haastajaksi. Puolueeseen on virrannut paljon väkeä, joiden odotukset puolueelta eivät välttämättä kaikissa asioissa kohtaa. Puheenjohtaja Soinin asema on vankka eikä hänelle puolueesta löydy tällä hetkellä uskottavaa haastajaa. On myös epäselvää, ymmärtääkö Soini itsekään, mistä perussuomalaisten kannatuksen nousu kumpuaa. Kuunteleeko hän kansaa vai pelkästään vaimoa, Vistbackaa ja muita lähipiirin neuvonantajia?

Puolueen nopean kasvun takia hallitusvastuu ei välttämättä kannata. ”Vanhat puolueet” haluavat perussuomalaiset hallitukseen pelkästään sen takia, että hallituksessa puolueen kannatus laskee. Ne laskevat, että puolue lopulta hajoaa sisäisiin riitoihin, kuten edeltäjäpuolue SMP:lle kävi.

Toisaalta Soini itse on toiminut pitkään politiikassa ja hän haluaa lausuntojensa perusteella ministeriksi vaikuttamaan asioihin eikä jäädä pelkästään räksyttämään oppositiossa. Nähtäväksi jää, saako ministerikiima perussuomalaisten johdon myymään periaatteensa.

Vaaleissa Perussuomalaisten pitäisi saada riittävän suuri kannatus, jotta puolue saisi hallitusneuvotteluissa merkittäviä tavoitteitaan läpi tai ainakin voisi kunniallisesti vetäytyä, jos ”vanhat puolueet” yrittävät vedättää. Kannatuksen pitäisi olla niin suuri, että hallituksen muodostaminen ilman perussuomalaisia tarkoittaisi käytännössä kolmen suuren hallitusta. Näin puolueella olisi hallitusneuvotteluissa oikeasti pelimerkkejä eikä hallituspaikkaan vaadittaisi keskeisten tavoitteiden uhraamista.