Jalkapallo ja monikulttuuri

Kun perustin tämän blogin, vannoin, että en kirjoita sanallakaan jalkapallosta. Luen silti esim. tätä jalkapalloaiheista blogia. En nytkään kerro, mikä maa on suosikkini ja milloin ensimmäistä kertaa katselin kisoja telkkarista. En käsittele itse peliä lainkaan vaan kisoja ja niiden poliittisia ulottuvuuksia.

Poliittiset MM-kisat

Provosoiduin, koska luin ruotsalaisesta Aftonbladet-nimisestä roskalehdestä vasemmistoradikaali Åsa Linderborgin kirjoittaman jutun poliittisista jalkapallon MM-kisoissa. Artikkelissa joukkueet rankattiin sen mukaan, miten ne vastasivat artikkelin kirjoittajan poliittisia mieltymyksiä. Suvaitsevaisen kuuluu kannattaa monikulttuurista Ranskan joukkuetta, jota rasistit taas inhoavat. Hollanti oli cool, kun Ruud Gullit rastatukkineen viilletti kentällä. Rasistiset de Boerin veljekset ovat kuitenkin uncool.

Vastaavalla tavalla Helsingin Sanomien Njet-liite oli etsinyt jostain kellarista kaksi suomalaista Pohjois-Korean kannattajaa, joista toinen oli SAFKA-aktiivi ja kommunisti Tommi Lievemaa. Toinen, jonka nimeä en muista, lateli artikkelissa ylistyslaulua Pohjois-Korean järjestelmälle. En ymmärtänyt artikkelin pointtia. Ehkä tarkoituksena oli esitellä kylähulluja ja sitä, että kommunismille löytyy kannattajia järjestelmän aiheuttamista kymmenistä miljoonista kuolonuhreista ja mittaamattomasta inhimillisestä kärsimyksestä huolimatta.

Etelä-Afrikassa vallitsi aiemmin rotuerotteluun perustuva apartheid-järjestelmä. Länsimaiset vasemmistointellektuellit ja heidän myötäjuoksijansa käyttivät runsaasti aikaa ja energiaa apartheidin epäoikeudenmukaisuuden esilläpitoon. Toki apartheid oli kammottava järjestelmä, mutta sen tuottamat ihmishenkien menetykset ovat mitättömiä verrattuna kommunismin tuottamaan teurastukseen.

Mediassa apartheidista kerrottiin paljon, mutta vähemmän kiinnitettiin huomiota Afrikan epäonnistuneisiin sosialismikokeiluihin, joiden seurauksena oli nälänhätää ja pakolaisvirtoja. Etelä-Afrikan naapurivaltio Zimbabwessa vallitsi aiemmin samankaltainen rotuerottelujärjestelmä, jossa pienilukuinen valkoinen vähemmistö piti itsellään poliittista valtaa ja omisti valtaosan viljelysmaasta.

Valkoinen vähemmistö luopui vallasta rauhanomaisesti ja tilalle tuli Robert Mugabe, jolta odotettiin suuria mutta joka lopulta tuhosi Afrikan vilja-aitan. Mugabe murskasi valtaannousunsa jälkeen opposition eteläisen Zimbabwen Matabelemaassa. Joidenkin arvioiden mukaan jopa 20 000 ihmistä menetti henkensä väkivaltaisuuksissa, joita johti pohjoiskorealaisten kouluttama Gukurahundi-yksikkö eli Zimbabwen viides prikaati. Väkivaltaisuudet päättyivät, kun opposition Zapu-puolueen Joshua Nkomo suostui yhteishallitukseen Mugaben kanssa.

Myöhemmin Mugaben kannattajat tuhosivat Zimbabwen maatalouden takavarikoimalla tiloja valkoiseen vähemmistöön kuuluvilta maanviljelijöiltä. Maiden uudet omistajat osoittautuivat tilanhoitajina huomattavasti edeltäjiään heikommiksi, minkä ansiosta Zimbabwen vientitulot romahtivat, maahan tuli hyperinflaatio ja tavalliset ihmiset näkivät nälkää.

Mugabe osoitti konkreettisesti, että moderni maatalous vaatii omanlaistaan osaamista. Omaisuuden väkivaltainen haltuunotto ja sen uudelleenjako eivät poista köyhyyttä vaan lisäävät sitä. Tätä opetusta ei yksikään sosialismin kannattaja ole sisäistänyt, vaikka varoittavista esimerkeistä ei ole puutetta.

Etelä-Afrikka on toista maata

Toistaiseksi Zimbabwen kaltaisia tapahtumia ei ole samassa mittakaavassa nähty Etelä-Afrikassa, jota kutsutaan imartelevasti ”sateenkaarikansakunnaksi” (Rainbow nation). Länsimainen vasemmisto haluaa, että Etelä-Afrikka pysyy kohtalaisena esimerkkinä monikulttuurin toiminnasta käytännössä. Aftonbladetin vasemmistoradikaalille Etelä-Afrikan tapahtumat toimivat myös toisenlaisena esimerkkinä. ”Apartheid-valtio” Israel voidaan taivuttaa rauhaan samalla tavalla kuin Etelä-Afrikan valkoiset aikanaan.

Siksi on tärkeää, että Etelä-Afrikassa järjestettävät MM-kisat onnistuvat ja afrikkalaiset joukkueet menestyvät. Etukäteen oli suuri riski myöntää kisat rikollisuuden riivaamalle maalle. Mediassa ei kuitenkaan ole suuremmin kerrottu kisaturistien kokemista ryöstöistä. Ehkä niitä ei ole tapahtunut, koska poliisit ovat onnistuneet tehtävissään.

Toistaiseksi suurin kohu on noussut kisakatsomoissa käytetyistä vuvuzela-torvista, joiden meteli häiritsee sekä pelaajia että televisiokatsojia. Jatkuva ampiaisen sirinää muistuttava mölinä peittää alleen yleisön reaktiot pelitapahtumiin ja estää pelaajien kommunikoinnin kentällä. Vuvuzelaa voi kutsua eräänlaiseksi monikulttuurin symboliksi. Useimmat pitävät sen ääntä epämiellyttävänä, mutta kyse on kuitenkin niiden kulttuurista, jota pitää suvaita. Vuvuzelan kieltäminen olisi kolonialismia ja sen äänen inhoaminen on rasismia.

Lisäys 19.6.2010: Tältä se monikulttuuri kuulostaa.