En ole rasisti, mutta mitä väliä sillä on?

Sain vihdoin luetuksi Suvi Keskisen, Anna Rastaan ja Salla Tuorin toimittaman pamfletin ”En ole rasisti, mutta...”. Kirja osoittautui kokoelmaksi sisällöltään suhteellisen kevyitä esseitä, jotka eivät onnistuneet kunnolla edes ärsyttämään.

Maahanmuuttokritiikin kritiikkikö?

Kuvittelin, että kirjassa olisi edes yritetty esittää perusteluja humanitaariselle maahanmuutolle eli kiintiöpakolaisten ja turvapaikanhakijoiden asuttamiselle Suomeen. Näitä ei tietystikään ollut. Joissakin kirjoituksissa vedottiin Suomen allekirjoittamiin kansainvälisiin sopimuksiin tai ihmisoikeuksiin.

Enimmäkseen kirjassa käytiin metakeskustelua eli keskusteltiin maahanmuuttokeskustelusta, jonka sävy kirjan mukaan muuttui syksyllä 2008, kun Perussuomalaiset voittivat kunnallisvaaleissa ja tohtori Jussi Halla-aho pääsi Helsingin kaupunginvaltuustoon.

Todellisuudessa ns. kriittistä keskustelua oli käyty jo pitkään, ja Halla-aho oli yrittänyt eduskuntaan vuoden 2007 vaaleissa mutta ei noin 2000 äänellään päässyt sinne. Kirja ei kykene esittämään minkäänlaista syytä sille, miksi ns. maahanmuuttokritiikki nimenomaan parin viime vuoden aikana on noussut tapetille.

Näyttääkin siltä, että maahanmuuttokritiikki oli otettu mukaan lähinnä mainosmielessä, jotta media kiinnostuisi sisällöltään kohtalaisen mitättömästä esseekokoelmasta.

Opas suvaitsevaiseen ajatteluun

Vaikka kirja ei onnistukaan valaisemaan maahanmuuttokeskustelua tai esittämään perusteita laajamittaiselle humanitaariselle maahanmuutolle, se toimii hyvin käytännön demonstraationa modernin suvaitsevaisen keinoista estää keskustelu tosiasioista demonisoimalla vastapuoli ja kääntämällä huomio esitystapaan sisällön asemesta. Se, miltä sanat näyttävät ja miltä niiden oletetaan tuntuvan ennalta määritettyyn uhrikategoriaan kuuluvan mielessä, on tärkeämpää kuin se, kuvaavatko sanat todellisuutta ja maahanmuuton jo toteutuneita ja todennäköisiä seurauksia.

Kirjan esseistit valittelevat kovasti, että keskustelun kohteilla eli maahanmuuttajilla ei ole omaa ääntä keskustelussa, vaan keskustelua käydään heidän päidensä ylitse. Tässä voi olla osittain perää.

Kirjan kirjoittajat unohtavat tosin aktiivisesti ne ihmiset, joiden elämään maahanmuutto vaikuttaa elämänlaatua huonontavasti, nimittäin ne maahanmuuttajavaltaisiksi muuttuneiden alueiden asukkaat, joilta kukaan ei ole kysynyt, haluavatko he naapureikseen kolmannesta maailmasta tulleita pakolaisia tai turvapaikanhakijoita. Kantaväestön heikoimmassa asemassa oleva osa saa roolin vain rasistina ja tämän silloin, kun he erehtyvät sanomaan mielipiteensä oman asuinalueensa muutoksesta. Heille tarkoitettu rooli on toimia passiivisina sivustakatsojina, kun suuret humanistit toteuttavat yhteiskuntakokeiluaan.

Kirjan otsikko kertoo, mistä ”rasismissa” oikeasti on kyse. Rasismi-sanan tavoitteena on aiheuttaa syyllisyyden tunnetta niille, jotka puhuvat maahanmuutosta ja sen aiheuttamista ongelmista. Lause ”En ole rasisti, mutta...” kertoo tarpeesta puhdistautua tästä syyllisyydestä.

Rasismi sanana määritetään ameebamaiseksi olioksi, joka väijyy kaikkialla. Anna Rastaan tutkimuksissa sanaa ja sen merkitystä pyöritellään niin, että tavallisen ihmisen on mahdotonta tietää, mikä on rasismia ja mikä ei. Uskon, että tämä on tarkoituksellista. Valkoihoiseksi suomalaiseksi syntyneen kuuluu tuntea syyllisyyttä rasismista ja ainoa keino päästä siitä on avata rajat muukalaisille ja ryhtyä ”hyväksi ihmiseksi”.

Vaikka rasismi on määritetty epäselvästi ja tulkinnanvaraisesti, se ei estä leimaamasta ihmistä rasistiksi julkisessa keskustelussa. Leiman tarkoituksena on hiljentää keskustelu. Jos keskustelija jatkaa rasistikortista huolimatta, hänen mielipiteensä voidaan jättää huomiotta. Jos taas hän ryhtyy puolustelemaan itseään, keskustelu ajautuu sivuun itse asiasta.

Suomalaisuuden epädramatisointi

Tasavallan presidentti Tarja Halosen lanseeraama termi suomalaisuuden epädramatisointi kuvaa hyvin tapaa, jolla suomalaisten edun puolustamiselta katkaistaan siivet. Kun suomalaisuus dekonstruoidaan ja siltä riisutaan retorisin kikkailuin kaikki merkitykset, suomalaisuus ei oikeastaan ole mitään erityistä.

Tästä tarjoaa erinomaisen oppitunnin entinen stalinisti Mikko Lehtonen kirjoituksessaan Io Sono Finlandese. Siinä luetellaan muutamia pinnallisia kulttuurivaikutteita ja osoitetaan, kuinka ne on lainattu muualta ja otettu osaksi suomalaista kulttuuriperintöä. Kari Tapion klassikko ”Olen Suomalainen” on sekin alkujaan italialaisen Toto Cutugnon levyttämä kappale Sono Italiano.

Näin osoitetaan epätodeksi olkiukko fennomaanien puhtaasta suomalaisuudesta. Lehtosen kirjoitus kertoo, miten sujuvasti epäonnistuneeseen ideologiaan uskonut taistolainen kääntää takkinsa ja omaksuu toisen ideologian, joka pyrkii samaan kuin edellinenkin eli länsimaisen yhteiskunnan tuhoon mutta vähän eri keinoilla. Taistolaisen keskustelutyylin kulmakivet valehtelu ja vääristely eivät silti ole unohtuneet.

Kirjassa annetaan myös puheenvuoro maahanmuuttajien edustajalle. Said Aden kertoo kirjoituksessaan, miten maahanmuuttokeskustelu on vaikuttanut Suomen somaliväestön asemaan. Aden selvästi liioittelee viime vuosien maahanmuuttokeskustelun vaikutuksia.

Jos sanon, että somaliväestön heikko työllisyysaste, riippuvuus sosiaaliturvasta ja eristäytyminen kantaväestöstä on ongelma, en vielä saa syytettä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Kiellettyä sen sijaan on väittää, että somaliväestön omilla tavoilla, arvoilla ja asenteilla olisi jotakin tekemistä tämän ongelman kanssa.

Rasismin ylikorostaminen ongelmien perimmäisenä syynä nimittäin haittaa maahanmuuttajien paljon puhuttua kotoutumista. Se tarjoaa valmiin selityksen omille vastoinkäymisille. Miksi kannattaa yrittää, jos rasismi kuitenkin estää menestymisen?

Edit: Korjattu virheellinen italialaisen laulun nimi.

Edit 2: Korjattu virheellinen laulun nimi uudelleen.