Euroopan symboli

Octavius kirjoitti taannoin italialaisesta taitelijasta Pippa Baccasta oikealta nimeltään Giuseppina Pasqualino di Marineo, joka hänen mielestään symbolisoi täydellisesti nykyistä Länsi-Eurooppaa. Octavius kertoo Pipan kohtalon:

” Pippa luuli, että Turkissa voi nainen liikkua vapaasti yksin tai jopa liftata. Sen sijaan kukaan turkkilaisnainen ei liiku yksin edes kaupungin kadulla myöhäiseen kellonaikaan. Pippa ei välittänyt raiskausten yleisyydestä Turkissa, ei jokapäiväisistä murhista uskonnon vuoksi, ei tyttöjen pakkonaittamisesta, sillä hän julisti ihmisyyden ja rauhan sanomaa.

Lopputulos on maanosamme tulevaisuuden kannalta täydellisen vertauskuvallinen – hääpukuun pukeutunut Pippa löytyi raiskattuna ja murhattuna tienvarren pusikosta. ”

Pippa Bacca oli lähtenyt morsiuspuvussa liftausmatkalle Balkanin kautta Lähi-itään viemään rauhan ja kansakuntien välisen liiton ilosanomaa. Baccan sisko Rosalia Pasqualino kertoo NY Timesin mukaan:

”Hänen mielestään maailmassa oli enemmän positiivisia kuin negatiivisia ihmisiä, ja oli oikein olla luottavainen.”

”Luottamus on hyvin inhimillinen ominaisuus ja hänen mielestään ihmiset piti tuntea, jotta heitä ymmärtäisi.”

Hyväuskoista luottavaisuutta voidaan kutsua myös naiiviudeksi, jonka takia Pippa Baccaa kohtaan on vaikea tuntea myötätuntoa.

Joanie de Rijke Afganistanissa

Pippa Baccan kohtalo tuli mieleen, kun luin Brussels journalista hollantilaisen journalistin Joanie de Rijken tarinan. Taliban-taistelijat kaappasivat hänet Afganistanissa ja raiskasivat hänet useaan kertaan. Kuuden päivän koettelemuksen jälkeen de Rijke vapautettiin 100 000 euron lunnaita vastaan.

De Rijke lähti Afganistaniin tekemään juttua Taliban-taistelijoista belgialaiselle, vasemmistolaiselle ja vähän pornahtavalle P-Magazinelle, jonka leivissä 44-vuotias Belgiassa asuva Hollannin kansalainen työskentelee. Afganistanissa de Rijke järjesti haastattelun Taliban-komentaja Ghazi Gulin kanssa. Kun de Rijke saapui tulkkinsa kanssa haastatteluun, hänet kaapattiin.

Hollannin hallitus kieltäytyi maksamasta lunnaita. Samoin teki Belgian hallitus. Tämä suututti P-Magazinen päätoimittaja Michel Lescroartin, joka kutsui Belgian hallitusta ”pelkureiksi”. Lescroartin mielestä de Rijken kaapanneet pyssymiehet eivät olleet ”oikeita talibaneja” vaan

”jonkinlaisia Taliban-freelancereita, jotka havittelivat rahaa. He eivät halunneet oikean Talibanin tietävän toimistaan, koska oikea Taliban ei hyväksyisi heidän toimintaansa.”

Vankeutensa aikana Gul raiskasi de Rijken useaan kertaan. Kirjassaan In handen van de Taliban (Talibanin käsissä) hän kirjoittaa, että Taliban-komentaja

”ei kyennyt hallitsemaan testosteroniaan. Sain vaikutelman, että hän katui jälkikäteen tapahtunutta. Hän tiesi tekevänsä väärin.”

Jalo villi myös kutsui yhden kolmesta vaimostaan mukaan seksileikkeihin. De Rijke kertoo:

”Ghazi oli erittäin uskonnollinen mies. Se on kaikki tekopyhyyttä. Hän oli täysi hölmö.”

Selvittyään kaappauksesta de Rijke keskittyi median haastatteluissa syyttämään Hollannin ja Belgian viranomaisia siitä, että nämä kieltäytyivät maksamasta lunnaita. Sen sijaan hän ei ollut vihainen kaappaajilleen:

”En halua kuvata talibaneja hirviöiksi. En ole vihainen Ghazi Gulille, sillä hän jätti minut eloon.”

Vaikka kokemus oli de Rijkelle kauhea, häntä myös kunnioitettiin:

”Asia ei ole mustavalkoinen. Nämä asiat vaikuttavat rinnan eikä se tarkoita, että kärsisin Tukholman syndroomasta.”

Kunnioitusta osoittaa ilmeisesti se, että kaappaajat tarjosivat de Rijkelle teetä ja pikkuleipiä.

Tukholman syndrooma

Hollantilaispoliitikko Geert Wilders käytti Hollannin parlamentissa pitämässään puheessa de

Rijken tapausta esimerkkinä Hollannin poliittisen eliitin omasta Tukholman syndroomasta:

”Tämä tarina kertoo erinomaisesti eliitin moraalisesta alennustilasta. He ovat niin oman ideologiansa sokaisemia, että he kieltäytyvät näkemästä totuutta. ”Asettaisin tämän oikeisiin mittasuhteisiin”, sanoo vasemmistolainen journalisti, ”talibanit eivät ole hirviöitä.” Eliittimme kieltävät mieluummin todellisuuden kuin katsoisivat sitä silmiin. Olisi ymmärrettävää, jos naisen raiskaus herättäisi närkästystä. Mutta tämä journalisti ei ole vihainen, koska kyseessä oleva muslimi osoitti myös kunnioitusta."

”...”

”Terve maalaisjärki on heitetty nurkkaan, jotta todellisuus voitaisiin kieltää. Tämä raiskattu journalisti ei ole ainoa, joka kärsii Tukholman syndroomasta, vaan koko Hollannin eliitti. Ainoa moraalinen viitekehys, joka heiltä löytyy on: Älä ärsytä muslimeja. He tuomitsevat vain sen.”

De Rijke ei pitänyt Wildersin kuvausta oikeutettuna. Hän oli vihainen raiskauksesta, mutta Talibanin tekoja ei voi pelkistää vain raiskauksiksi.

”Sotatilanteessa ihmiset ajattelevat mustavalkoisesti. Halusin määrittää tarinan uudelleen. Ihminen ei ole hirviö vain siksi, että hän kutsuu itseään Talibaniksi.”

Brussels Journalin Thomas Landenin mukaan de Rijke itse osoittaa Wildersin sanat todeksi. Talibanit eivät ole hirviöitä, koska he kutsuvat itseään Talibaniksi vaan koska he syyllistyvät hirviömäisiin tekoihin. Landen jatkaa:

”De Rijken kaltaiset ihmiset eivät kuitenkaan tuomitse ihmisiä heidän käyttäytymisensä ja tekojensa perusteella, vaan hyväksyvät teot niille kuvittelemiensa ylevien motiivien perusteella.”

Landen ei myöskään usko, että de Rijken Tukholman syndrooma olisi syntynyt vankeusajan kokemusten pohjalta vaan se oli hänellä jo ennestään. On vain luonnollista, että hän vastustaisi mielentilansa kutsumista Tukholman syndroomaksi, koska hänen mielentilansa edustaa oikeamielistä ja älykästä modernia intellektuellia. Saman mielentilan jakaa melkein koko eurooppalainen poliittinen ja älyllinen eliitti, joka alistuu poliittisen korrektiuden panttivangiksi.

Oikeuttakin on silti olemassa. Ghazi Gulin ilo lunnasrahoista jäi lyhyeksi, sillä hän menehtyi NATO:n pommituksissa.