Guillou ruotsindemokraattien matkassa

Kirjailija ja toimittaja Jan Guillou osoitti kaksiosaisella artikkelisarjallaan (1 ja 2) ruotsindemokraateista, että myös vasemmistolainen journalisti voi kirjoittaa itselleen epämiellyttävästä ilmiöstä ilman demonisointia ja saarnaamista.

Artikkeleissaan Guillou seuraa ruotsindemokraattien puheenjohtaja Jimmie Åkessonin matkaa junalla pitkin Ruotsia, hänen tapaamisiaan paikallisten puolueaktiivien kanssa ja puhetilaisuuksia.

Etninen skånelainen

Jimmie Åkesson on nuori mies, joka pukeutuu siististi mutta ei liian tyylikkäästi, vain pykälän verran Dressmannia parempaa, kuten Guillou asian ilmaisee. Åkesson kutsuu itseään ”etniseksi skånelaiseksi”, koska hän vietti varhaislapsuutensa Valjen kylässä sadan metrin päässä Blekingen rajasta. Skånelainen aksentti kuuluu Åkessonin puheesta selvästi, mikä tekee hänen kuuntelemisestaan vähän hankalaa meikäläisen kaltaiselle ”muumiruotsia” koulussa opiskelleelle.

Guillou käy läpi ruotsindemokraattien historiaa puolueen juhlajulkaisusta, jossa puolueen jäsenet muistelevat menneitä. Juhlajulkaisusta löytyy myös Åkessonin vuoden 2003 puolueohjelmaa koskeva lausunto:

”Ehkä kaikkein tärkeintä oli se, että sovimme avoimen ruotsalaisuuden periaatteesta. Muualta kotoisin olevien ihmisten tulee voida tulla ruotsalaisiksi. Ruotsalaisuus ei lepää ihonvärissä vaan arvoissa ja käyttäytymisessä.”

”Klanipäinen” historia

Guillou ei kuitenkaan malta olla muistuttamatta puolueen vuonna 1988 alkaneesta historiasta. Tuolloin puolueen jäsenistö koostui Guilloun sanoin ”pienestä natsilahkosta”, jota olisi aivan hyvin voinut kutsua Ruotsalaiseksi Isänmaapuolueeksi. Vuoden 1988 vaaleissa ruotsindemokraatit saivat valtakunnallisesti vain 5000 ääntä.

Ruotsindemokraateista tuskin olisi koskaan tullut mitään, mikäli ensimmäinen maahanmuuttoa vastustanut populistipuolue Uusi Demokratia ei olisi ajanut karille 1990-luvun alussa. Åkesson ei ollut mukana Ruotsindemokraattien alkuvaiheissa, mutta jo hänen edeltäjänsä Mikael Jansson aloitti puolueen linjan reivaamisen äärioikeistolaisuudesta vaikeammin määritettävään populismiin, kuten Guillou asian ilmaisee. Tätä kehitystä Åkesson itse kutsuu ”normalisointiprosessiksi”.

Janssonin johdolla puolue siivosi ohjelmasta mm. ”70-säännön”, jonka mukaan vuoden 1970 jälkeen Ruotsiin muuttaneet maahanmuuttajat tulisi heittää ulos. Kuitenkin Åkesson ja kolme muuta ruotsindemokraattien nuorisojärjestöstä noussutta kaveria syrjäyttivät Janssonin ”falangin” ja käytännössä muuttivat puolueen kasvot toisennäköisiksi.

Åkessonin johdolla puoluetta siistittiin ja sieltä savustettiin ulos sopimattomat ainekset. Guillou toteaa, että mikään muu puolue ei ole erottanut yhtä paljon jäseniään kuin Ruotsindemokraatit. Erottamiset huipentuivat vuonna 2001, kun joukko tyytymättömät erosivat puolueesta ja perustivat Kansallisdemokraatit-nimisen puolueen. Guillou kysyy mielestäni aiheellisesti, että eikö olisi ennemmin kannattanut perustaa kokonaan uusi puolue kuin lähteä rakentamaan uutta Ruotsindemokraattien perustalle.

Puolueen ”musta ydin”

Guilloun mukaan ruotsindemokraattien ydinkysymys on maahanmuutto. Alkuaikoina maahanmuuton vastustamista perusteltiin puhtaan rasistisilla argumenteilla. Nykyisin Ruotsindemokraatit puhuvat enemmän maahanmuuton kustannuksista. Sieltä Guillou on löytävinään puolueen ”mustan ytimen” eli pelon siitä, että Ruotsi menee nurin hallitsemattoman maahanmuuton seurauksena.

Åkesson kuitenkin pyrkii luomaan ruotsindemokraateista ”tavanomaisen puolueen” eikä pelkästään yhden asian liikettä. Tämä on myös tuottanut tulosta, sillä vuoden 2006 valtiopäivävaaleissa Ruotsindemokraatit sai 162 500 ääntä. Puolue vie määrällisesti eniten ääniä sosiaalidemokraateilta mutta suhteellisesti eniten kristillisdemokraateilta, jotka uhkaavat äänikadon myötä jäädä Valtiopäivien ulkopuolelle.

Ainoa puolue, jolta Ruotsindemokraatit ei vie ääniä on Maltillinen Kokoomus, jonka kannattajien alueille ei edes jaeta ruotsindemokraattien mainoslehtiä. Guillou toteaa: ”Ruotsindemokraatit haluavat kuitenkin kansan luokse ja heillä on ”musta ydin”, joka vetoaa suureen osaan kansasta, vaikka he ovat luopuneet avoimesta rasismista ja korvanneet sen ulkomaalaispelolla, muukalaispelolla tai ksenofobialla.”

Guillou siis antaa Ruosindemokraateille puolittaisen synninpäästön, kun hän poistaa heiltä rasitileiman ja jättää jäljelle ksenofobian. Guilloun kaltaiselta tuo on jo melko paljon.

Uhrimentaliteetti

Guillou löytää puolueen linjasta ”ulkomaalaispelon” lisäksi muitakin elementtejä. Ruotsindemokraatit ovat Ruotsin ainoa selkeästi EU-vastainen puolue. Lisäksi puolueen linjasta heijastuu arvokonservatismi ja tietynlainen nostalgia menetettyä kansankotia kohtaan.

Ruotsindemokraatit näkevät itsensä usein median ja poliittisen eliitin uhreina. Guillou ilmaisee tämän seuraavasti:

”Aivan kuin vapaakirkollisissa kansanliikkeissä Ruotsindemokraatit uskovat löytäneensä niin vaarallisen totuuden, että sitä ei voi lausua ääneen ja että poliitikot ja media-eliitti epätoivoisesti pimittävät tämän vaarallisen totuuden.”

Guillou siis rinnastaa ruotsindemokraatit uskovaisiin, vaikka samalla myöntää, että puolueessa toimivat saavat kärsiä poliittisesta väkivallasta. Osittain hän on oikeassa, sillä media ei todellakaan ole käsitellyt Ruotsindemokraatteja silkkihansikkain. Eikä itse itsensä antifasisteiksi nimittäneiden katuhuligaanien kivisateessa ole kiva tehdä politiikkaa.

Jos poliittista uraa Ruotsissa haluaa luoda, on parempi yrittää sitä esimerkiksi sosiaalidemokraattien riveissä kuin taloudellisessa niukkuudessa, jota Guilloukin artikkelissa käsittelee kuvatessaan puolueen toimitiloja. Valtapuolueisiin verrattuna Ruotsindemokraateilla on kuitenkin paljon aktiivisia vapaaehtoistyöntekijöitä, jotka korvaavat osittain heikot taloudelliset toimintaedellytykset.

Korostaessaan marttyyrikokemuksen tuomaa vakaumusta omasta oikeutuksesta ja kieltäessään hallitsemattoman maahanmuuton tuomat todelliset ongelmat Guillou paljastaa oikeastaan ensimmäisen kerran oman kyvyttömyytensä nähdä, millaisen Ruotsin hänen edustamansa 60-lukulaiset vasemmistolaiset jättävät tuleville sukupolville.

Sama puolue, joka rakensi kansankodin ja teki siitä kansallisen ylpeydenaiheen, jättää jälkeensä kyseenalaisen monikulttuurionnelan, joka ei niinkään syntynyt tietoisesti poliittisena projektina kuten kansankoti vaan typeryyden ja leväperäisyyden seurauksena.