Satunnaisia ajatuksia 2

Jälleen kerran sensuuri nostaa rumasti päätään. Sanoman omistaman internet-operaattori Welhon liittymistä ei päässyt pariin päivään Jussi Halla-ahon sivuille. Muiden internet-operaattorien sivuilta Scripta näkyi normaalisti. Tämä antoi aiheen epäillä, että joku olisi tahallaan sabotoinut internet-yhteyksiä. Vaikka näin olisi ollutkin, homma tuskin nautti yhtiön johdon siunausta.

Onneksi Welho kuitenkin löysi syyn ongelmaan, joka johtui ”kansainvälisen verkkoliikenteen yhteyksistä”, ja ”kyseinen kohta pystyttiin saman tien ohittamaan toisella reitityksellä”. En lähde arvioimaan selityksen todenperäisyyttä, koska oma tietoliikenneosaaminen ei riitä. Foliohattua en kuitenkaan ole sovittelemassa päähän.

Pankkikriisistä

Yhdysvaltojen pankkikriisi on levinnyt Eurooppaan ja valtiot ovat joukolla ryhtyneet tukemaan pankkeja veronmaksajan rahoilla. Tämä on saanut monet entiset sosialistit ja kommunistit tulemaan ulos kaapista ja viisastelemaan, kuinka uusliberalismin aika on ohi ja tarvitaan taas suitsia rajoittamattomalle kapitalismille.

Nämä ihmiset eivät tietysti ymmärrä mitään, mistä puhuvat, vaikka suomalainen valtamedia antaa heille auliisti palstatilaa. Todellisuudessa rahoitusmarkkinoita säännellään erittäin voimakkaasti. Ongelmana on se, että rahoitusmarkkinoilla keksitään jatkuvasti uusia keinoja kiertää sääntelyä. Lisäksi valvovan viranomaisen kyvyt harjoittaa sääntelyä ovat valitettavan rajalliset.

Kuten aiemmassa kirjoituksessani mainitsin, rahaa lainattiin ihmisille, joilla ei ollut kykyä maksaa lainoja takaisin. Kaikki sujui hyvin kiinteistöjen arvojen noustessa, mutta ongelmia alkoi tulla, kun kiinteistökupla puhkesi ja innovatiivisten rahoitusinstrumenttien takana olevien kiinteistöjen arvo laski.

Tässä vaiheessa rahoitusinstrumentit olivat jo levinneet niin laajalle, että ongelmat käsittivät koko kansainvälisen rahoitusjärjestelmän. Yllättäen jopa Ylen ykkösaamun kolumnisti, vanha stalinisti Jertta Blomstedt tuntuu ymmärtävän jotakin:

”Yhdysvaltojen asuntoluotoista alkanut kriisi oli näkyvissä vuosikaudet ennen kuin se puhkesi. Samoin tunnettiin ne nerokkaat rahoitusinstrumentit, joilla vahinkoja vieritettiin muille. Tiedettiin aivan hyvin, että perusperiaate niissä papereissa oli sama kuin torilla marjojen, sienien ja hedelmien myynnissä: vialliset tuotteet peitetään uusilla ja tuoreilla.”

”Ne, jotka varoittivat, eivät saaneet ääntään kuuluviin. Erityisen omituista on se, että äänet eivät kuuluneet edes valvovien viranomaisten korviin.”

Miksi pankit sitten myönsivät subprime-luottoja maksukyvyttömille asiakkaille? Ensinnäkin erilaiset kansalaisoikeusjärjestöt rohkaisivat ja puolittain pakottivat myöntämään lainoja syrjittyjen vähemmistöjen edustajille ja toiseksi lainan myöntänyt pankki ei joutunut kantamaan riskiä, koska Freddie Mac ja Fannie Mae paketoivat subprime-lainat rahoitusinstrumenteiksi (mortgage-backed securities), joita sitten myytiin eteenpäin.

Oheisessa pdf-dokumentissa Hollannin Pankin johtaja Nouk Wellink, joka on myös pankkivalvonnan Basel-komitean puheenjohtaja, kertoo syitä finanssikriisiin. Poimin sieltä muutamia asioita.

”Weakness in fundamental underwriting” tarkoittaa käytännössä lainojen lepsua myöntämistä ilman käsirahaa asiakkaille, joilla on heikot luottotiedot. Firmojen taseisiin kertyi ”massiivisia riskikeskittymiä”, koska lainat oli paketoitu arvopapereiksi, joiden luottoluokitus oli teoriassa hyvä mutta käytännössä arvopapereiden takana olevista lainoista suurta osaa ei koskaan maksettaisi takaisin.

Koska riski voitiin siirtää eteenpäin, pankeille syntyi intressi myöntää mahdollisimman paljon lainoja sen sijaan, että pankki olisi normaaliin tapaan keskittynyt asiakkaan luottokelpoisuuden huolelliseen arviointiin. Kaikki tämä on johtanut likviditeetin romahtamiseen erityisesti tietyillä monimutkaisten rahoitusinstrumenttien markkinoilla ja tätä kautta pankkienvälisten markkinoiden tyrehtymiseen.

Kyse on osittain myös huonosta sääntelytä. EU Referendum –blogissa Richard North, joka tietää rahoitusmarkkinoista yhtä vähän kuin minä mutta joka on innokas selvittämään asiat pohjiaan myöten, näkee ongelman ns. mark to market –säännössä. Kyseisestä säännöstä sovittiin ns. Baselin 2. kokouksessa Enronin kirjanpitoskandaalin jälkimainingeissa, ja se löytyy kahdesta EU-direktiivistä (1 ja 2).

Säännön mukaan pankkien on selvitettävä arvopaperiensa arvo joka päivä sellaisena kuin se olisi, jos paperit myytäisiin tänä päivänä. Koska arvopaperimarkkinat ovat finanssikriisin seurauksena romahtaneet, pankkien taseista on sulanut miljoonia, mikä entisestään heikentää arvopaperien arvoa ja tekee pankeista maksukyvyttömiä. Tällöin ainoa vaihtoehto on kääntyä viimeisen mahdollisen luotonantajan eli keskuspankin puoleen. Näin kävi mm. suhteellisen vakavaraiselle mutta likviditeetiltään romahtaneelle englantilaiselle Northern Rock –pankille.

Baselin 2. kokouksessa sovitut säännöt eivät ole finanssikriisin varsinainen syy mutta ne ovat merkittävästi pahentaneet subprime-luottojen aiheuttamaa ongelmaa. Vaarana on, että kriisi leviää reaalitalouteen, kun yritykset eivät enää pysty rahoittamaan investointejaan, koska pankkien kyky myöntää luottoja on olematon. Yksi lääke luottolaman estämiseen on höllentää mark to market –vaatimusta. Julkinen valta voi lisäksi pumpata pankkeihin lisää likviditeettiä ja tätä kautta vähentää luottolaman vaaraa.

Richard Northin artikkelit finanssikriisistä löytää täältä.

Uusliberalismin konkurssiko?

Palataan vielä Jertta Blomstedtin sanoihin. ”Ne, jotka varoittivat, eivät saaneet ääntään kuuluviin”, hän sanoi kolumnissaan. Yksi varoittelijoista oli Blomstedtin ja muiden vasemmistolaisten vihaama George W. Bush, joka syyskuun 11. päivänä 2003 ilmestyneen New York Timesin artikkelin mukaan yritti saada asuntoluottolaitokset Fannie Maen ja Freddie Macin tiukempaan valvontaan.

Bushin esitys kuitenkin kaatui Kongressin Demokraattien vastustukseen. Yksi vastustajista oli Massachusettsin kongressiedustaja Barney Frank, joka sanoi:

”Nämä kaksi yksikköä – Fannie Mae ja Freddie Mac – eivät ole missään taloudellisessa kriisissä.”

”…”

”Mitä enemmän ihmiset liioittelevat näitä ongelmia, sitä enemmän paineita nämä yhtiöt joutuvat kohtamaan ja sitä vähemmän meillä on vähävaraisille tarkoitettuja asuntoja.”

Barney Frank oli yksi niistä kongressiedustajista, jotka olivat luomassa Yhdysvaltoihin roskapankkia muutama viikko sitten. Lienee turha sanoa, että Bushin vuoden 2003 esityksestä ei koskaan tullut valmista Kongressissa.

Oheiselta sivustolta löytyy myös tiedot siitä, miten suurilla summilla Fannie ja Freddie ovat tukeneet johtavia demokraattisenaattoreita. Esimerkiksi nuori senaattori Barack Obama on ottanut vastaan yli 100 000 dollaria Fannie Maelta ja Freddia Macilta. Iäkäs republikaanisenaattori John McCain puolestaan oli mukana vuonna 2005 tehdyssä lakiesityksessä, joka olisi lisännyt asuntoluottoyhtiöiden valvontaa.

Nämä asuntoluottoyhtiöt eivät ole mitään ”uusliberalismin” tuotteita vaan valtiollisen sääntelyn. Fannie Mae (Federal National Mortgage Association) perustettiin vuonna 1938 osana presidentti Rooseveltin New Deal –ohjelmaa. Kyseessä on ns. ”valtion sponsoroima yritys” kuten vuonna 1970 perustettu Freddie Mac (Federal Home Loan Mortgage Corporation).

Näiden laitosten tehtävänä on varmistaa, että ensisijaisilla luotonantajille (pankeilla) on riittävästi rahaa lainattavaksi asunnonostajille. Liittovaltio on ottanut molemmat laitokset hallintaansa, vaikka ne aiemmin olivat yksityisiä osakeyhtiöitä. Niitä kuitenkin pidettiin yleisesti valtion tukemina. Tämä yhdessä puutteellisen valvonnan kanssa sai ne ottamaan kohtuuttomia riskejä ja temppuilemaan kirjanpidon kanssa poliitikkojen katsoessa toisaalle.

Lisäys 18.10.2008 Oliver Kamm selittää artikkelissaan, miten kaikki tapahtui. Hän myös kertoo, miksi asuntolainojen muuttaminen arvopapereiksi on periaatteessa hyvä asia. Näin ei-likvidit lainat muuttuvat likvideiksi arvopapereiksi, jotka ovat helpommin muutettavissa rahaksi. Kriisin perussyy on holtiton luotonanto ruohonjuuritasolla ja vääristyneet kannustimet, jotka houkuttelivat pankkeja myöntämään mahdollisimman paljon lainoja. Koska Fannie Mae ja Freddie Mac olivat valtioon sidoksissa olevia yhtiöitä, niiden liikkeellelaskemiin arvopapereihin luotettiin ja luottoluokituslaitokset antoivat papereille hyvät luokitukset.