Tom Kankkonen - Lost in Europe

Kun luin ensimmäisen kerran Ylen aamu-tv:n toimittaja Tom Kankkosen ”Islam Euroopassa” –kirjasta, odotukset eivät olleet korkealla, mutta jonkinlaista mielenkiintoa tunsin silti teosta kohtaan, koska olin aiemmin lukenut Kankkosen Turkkia käsittelevän kirjan. Aiemmassa kirjassaan Kankkonen käsitteli itsenäisen Turkin tasavallan taivalta kohti Euroopan Unionia, ja myös Turkin ongelmat kuvattiin kiihkottomasti ja asiallisesti.

Islam Euroopassa –kirja kertoo takakannessa olevansa ”johdatus eurooppalaiseen islamiin” sekä kertovansa maahanmuuttajien taustasta ja muslimiyhteisöjen arjesta. Takakannessa kysytään myös tulevaisuuden perään ja haikaillaan uutta eurooppalaista islamia.

Sirpalemainen sillisalaatti

Itse kirjan sivuilta paljastuva kuva on paikoin epäselvä ja sirpalemainen. Näkökulma painottuu pitkälti suuriin länsieurooppalaisiin maihin kuten Saksaan, Ranskaan ja Britanniaan. Myös Hollannin tilannetta käsitellään. Suomikin saa osansa ja kirjan suomalaisia muslimeja käsittelevä osuus edustaa ehkä parasta antia yhdessä Saksan turkkilaisia käsittelevän luvun kanssa.

Eri maita käsittelevissä osuuksissa kuvataan paljolti toimia, joilla viranomaiset ovat yrittäneet hallita muslimiväestöä ja estää sen radikalisoitumista. Myös suurten maiden maahanmuuttohistoria eli se, miten ja miksi muslimit saapuivat Eurooppaan, käsitellään pääpiirteittäin. 60- ja 70-luvulla teollisuudessa tarvittiin työvoimaa, jota haalittiin suurelta osin islamilaisesta maailmasta. Öljykriisin myötä 70-luvun alussa työvoiman tarve väheni ja muslimeita yritettiin houkutella palaamaan kotiin tässä erityisemmin onnistumatta. Muslimit olivat tulleet jäädäkseen.

Myös suurten maiden tavat käsitellä islamilaisia vähemmistöjä poikkeavat toisistaan. Ranskassa on pyritty varjelemaan sekularismia eli valtion ”tunnustuksettomuutta”. Britanniassa taas on sovellettu monikulttuuripolitiikkaa. Kumpaakaan lähestymistapaa ei voi pitää erityisen onnistuneena, sillä esimerkiksi Ranskassa lähiöiden ”nuoriso” mellakoi kadulla ja polttelee autoja. Kyse ei silti Kankkosen mukaan ole ”uskonnosta”, jona hän tuntuu islamia yksipuolisesti pitävän. Britannia taas järkyttyi Lontoon metroiskuista 7.7.2005 ja luottamus väestöryhmien välillä alkoi horjua.

Kankkosen kirjassa siteerataan monia henkilöitä, enimmäkseen muslimeiksi tunnustautuvia, jotka puhuvat usein keskenään ristiriitaisesti. Kirja pyrkii ilmeisesti osoittamaan, että islam ei ole mikään monoliitti vaan sen sisälle mahtuu moninaisia mielipiteitä siitä, miten muslimien asiat pitäisi Euroopassa järjestää. Suunvuoron saavat kaikki niin radikaalit, reformistit kuin islamista luopuneet.

Suomea käsittelevä osuus edustaa mielestäni kirjan parasta antia. Sitä varten on haastateltu useita suomalaisia muslimivaikuttajia kuten Suomen Islamilaisen Neuvoston puheenjohtaja Anas Hajjaria, Abdullah Tammea ja imaami Khodr Chehabia. Pientä kohua on jopa herättänyt kirjassa esitetty tieto saudien tuesta suomalaisille muslimiyhteisöille.

Ylimielinen Kankkonen

Kankkonen yrittää myös käsitellä islamia kammoavia eurooppalaisia ja muita länsimaalaisia. Valitettavasti hän ei tässä edes pyri rehellisyyteen vaan piirtää heistä (ja muiden mukana myös allekirjoittaneesta) karikatyyrimaisen kuvan. ”Islamofoobien” edesottamukset eivät tietysti ole kirjan pääaihe, mutta rivien välistä on luettavissa, että hän asettaa radikaalimuslimit ja lännen islamofobit moraalisesti samanarvoiseen asemaan. Molemmat lisäävät vastakkainasettelua ja ovat näin osa samaa ongelmaa.

Mitään ratkaisuja muslimien integroimiseksi eurooppalaiseen yhteiskuntaan Kankkonen ei yritä tarjota, mutta hän esittää vaihtoehtoja. Näistä mielestäni parhaiten tilannetta kuvaa luvussa ”Kulttuurimuslimi ja yhden miehen lahko” ääneen pääsevä syyrialaissyntyinen professori Bassam Tibi saksalaisesta Göttingenin yliopistosta. Tibin mukaan muslimien on luovuttava eräistä uskontonsa keskeisistä periaatteista kuten sharia-laista ja sitoutua ihmisoikeuksiin ja demokratiaan. Se, että Tibi edustaa ”yhden miehen lahkoa”, kertoo mielestäni olennaisen nykytilanteen synkkyydestä ja ”euroislamin” fantasialuonteesta.

Ylimielisyyteen ja pinnallisuuteen Kankkonen syyllistyy leimatessaan Bat Ye’orin salaliittoteoreetikoksi. Itse en ole Eurabia-kirjaa lukenut, mutta eurooppalaiset johtajat kuten Britannian ulkoministeri David Miliband puhuvat avoimesti Välimeren eteläpuolisten maiden kytkemisestä osaksi eurooppalaista kehitystä. Milibandin kaltaiset edustavat eliitin utopismia, jota voi pitää jopa vaarallisempana kuin korkean tason usein varsin mielikuvituksellisia salaliittoja.

Riman alituksia

Kankkonen on myös tutustunut suomalaiseen blogosfääriin mutta tutustuminen on valitettavasti jäänyt varsin pinnalliseksi. Lisäksi hänen käsittelytapansa on sensaatiohakuinen ja hän pyrkii selkeästi näkemään monikulttuurisuuteen ja islamiin kriittisesti suhtautuvat tahot hörhöinä. Ehkä me joidenkin mielestä sellaisia olemmekin, mutta ansaitsemme silti rehellisempää käsittelyä kuin Kankkosen omahyväiset ja puolihuolimattomat heitot. Myös lähdekritiikkiä olisi kaivannut, sillä Kankkonen turvautuu myös ruotsalaisen äärivasemmistolaisen tai hänen sanojensa mukaan ”rasisminvastaisen” Expon tietoihin.

Tundratabloidsin ylläpitäjä KGS edusti Suomea Brysselin Counterjihad-konferenssissa ja hän sai Kankkoselta seuraavan tuomion:

”Brysselin tapaamisessa käsiteltiin maaraporttien joukossa myös Suomea. Meitä analysoivan raportin oli koonnut islamista kirjoittava bloggaaja. Suomalainen ujous oli tarttunut kirjoittajaan; muiden maiden edustajat esiintyivät omilla nimillään, mutta Suomea edusti herra tai rouva KGS. Suomi-raportissa kehutaan suomalaisen kulttuurin vahvuutta ja maahanmuuton vähäisyyttä. Tosin raportin mukaan ilmassa on vaaran merkkejä. Syyllisiä ovat huijaripoliitikot ja media, joka on arabimielinen. Suomesta kerrottiin lisäksi, että tiedotusvälineet palvovat kahta alttaria, EU:ta ja YK:ta.”

Tundratabloidsin sivuilla puhutaan paljon Israelin ja palestiinalaisten konfliktista. Olen itsekin kirjoittanut Suomen valtamedian yksipuolisesta tavasta käsitellä konfliktia. Suomen valtamedia on myös erittäin EU-myönteinen eikä Suomessa käyty näkyvää julkista keskustelua esimerkiksi Lissabonin sopimuksesta. Suomalainen media on pääsääntöisesti sisällöltään yksipuolista ja laadultaan kehnoa. Myös ns. laatulehdet keskittyvät johtavien poliitikkojen yksityiselämän penkomiseen ja muuhun viihteeseen. Asiakysymyksissä näkökulma on usein huomattavan vasemmalla.

Jussi Halla-ahosta kerrotaan yhtä vähän mairittelevasti

”Suomessa maahanmuutosta ja islamista huolissaan oleva ryhmä on etsiskellyt poliittista kotia Perussuomalaisista. Yksi harvoista omilla nimillään kirjoittavista, Jussi Halla-aho, oli vuoden 2007 eduskuntavaaleissa riippumattomana ehdokkaana Perussuomalaisten listoilla. Halla-aho ennustaa jo sotaa: ”Vaihtoehtomme ovat sota ja tuhoutuminen. Meille ei ole annettu mahdollisuutta valita rauhaa”, Halla-aho sanoi pienen kristillisen verkkolehden haastattelussa. Jotenkin mieleen nousee väistämättä Suomen islamilaisen puolueen puoluesihteerin Sauli Ingmanin pohdinnat mahdollisuuksista sotia Venäjää vastaan.”

Tässä Kankkonen menee selkeästi riman alta. Sitaatti on mahdollisimman raflaava ja irrotettu asiayhteydestään. Ingmanin ja Halla-ahon asettaminen moraalisesti samanarvoiseen asemaan on puolestaan halpamaista likasankojournalismia. Jussi Halla-ahon kirjoitukset ovat luettavissa verkossa ja niistä kyllä käy ilmi miehen ajatusmaailma siitä kiinnostuneille. Vasemmistoliberaali toimittaja-Kankkonen on yllä olevassa kappaleessa saanut yliotteen tietokirjailija-Kankkosesta. Ihmetyttää lisäksi, miksi Kankkonen on antanut suunvuoron sekä Ingmanille että Abdullah Tammelle mutta Halla-aholta ei ilmeisesti ole kysytty kommenttia.

Lopuksi voi todeta, että Kankkosen kirja kannattaa lukea pelkästään Suomen muslimeja käsittelevän osuutensa takia. Muilta osin sisältö vanhenee nopeasti eikä kirja tarjoa uutta tai erityisen syvällistä näkökulmaa. Kirjan lopusta löytyvä kirjallisuusluettelokin kaipaisi täydennystä, sillä muutoin käsitys islamin nykyisestä ja tulevasta asemasta Euroopassa jää vajavaiseksi.

Päivitys 26.6.

KGS:n maaraportti löytyy tuolta. Jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä, miten hyvin Kankkonen on tehnyt oikeutta sisällölle. Kannattaa myös ottaa huomioon, että teksti on tehty sellaisille, jotka eivät Suomen oloja tunne.

Päivitys II 26.6.

Jussi Halla-ahon haastattelu kristittyjen teekkarien Cross Section -lehdessä löytyy täältä.