EU-huijaus ei onnistunut tällä kertaa

Irlantilaiset äänestivät EU:n perustuslain tilalle sorvatun Lissabonin sopimuksen kumoon selvin lukemin. 53,4 prosenttia äänesti vastaan ja 46,6 prosenttia puolesta. Äänestysprosenttikin kohosi yli viidenkymmenen ja oli näin suurempi kuin edellisen kerran, kun Irlanti äänesti kansanäänestyksessä Nizzan sopimuksesta vuonna 2001.

EU ei perinteisesti ole hyväksynyt kielteistä vastausta, vaan tapana on ollut äänestyttää niin kauan, kunnes sopimus hyväksytään. Tällä kertaa tämä vaihtoehto ei kuitenkaan ole kovin todennäköinen. Richard North arvioi kirjoituksessaan seuraavaa:

”Sana Brysselistä kertoo, että siellä hyväksytään julistus, jossa Irlanti suljetaan Lissabonin sopimuksen allekirjoittajavaltioiden joukosta. Muut 26 jäsenmaata jatkavat sopimuksen ”yksimielistä” ratifiointia.

Tuollaisen toimenpiteen lainmukaisuus on kyseenalainen, mutta tällainen pieni yksityiskohta harvoin huolestuttaa ”kollegoja”, jotka ovat joka tapauksessa vaivihkaa soveltaneet Lissabonin sopimusta, vaikka se ei vielä ole voimassa.”

EU siis pelaa ”demokratiakortilla” eikä anna pienen kolmen miljoonan asukkaan jäsenmaan horjuttaa suurta projektiaan. Juna menee eteenpäin, ja Irlanti pakotetaan jossain vaiheessa liittymään mukaan, kunhan irlantilaiset poliitikot saavat oman kansansa maaniteltua sopimuksen taakse perinteisillä keinoilla eli uhkailulla, kiristyksellä ja lahjonnalla.

Irlannin naapurisaarella Britanniassa sopimus hylättäisiin varmasti, jos siitä järjestettäisiin kansanäänestys. Labour-hallituksen edellinen pääministeri Tony Blair lupasi järjestää EU-perustuslaista kansanäänestyksen. Kun perustuslaki yllättäen ”muuttui” Lissabonin sopimukseksi, kansanäänestys päätettiin peruuttaa, koska kyse ei pääministeri Gordon Brownin mukaan enää ole perustuslaista. Noin läpinäkyvä kansalaisten huijaaminen tuntuu käsittämättömältä. Siksi ei ole yllätys, että Britanniassa jopa 80 prosenttia kansalaisista vastustaa Lissabonin sopimuksen ratifiointia Daily Mailin viime vuonna järjestämän mielipidetutkimuksen mukaan.

Suomessa mistään kansanäänestyksestä ei ollut puhettakaan eikä valtamediassa ole juurikaan keskusteltu sopimuksen vaikutuksista. Suomessa media itse asiassa propagoi voimakkaasti EU:n puolesta, kuten esimerkiksi tästä artikkelista käy ilmi. Yleisradion Irlannin kansanäänestystä käsittelevässä uutispätkässä sopimuksen puolesta äänestänyt kuvattiin fiksuna ja iloisena, kun taas sopimusta vastaan äänestänyt nainen esitettiin tyhmänä ja miehensä tahdon mukaan äänestävänä.

Tietämättömyys on kuitenkin hyväksyttävä syy äänestää sopimusta vastaan. Jos asia kirjoitetaan epäselvästi pienellä fontilla, on syytä epäillä, että sinua yritetään kusettaa. Kenellekään vähänkään uutisia seuraavalle ei liene epäselvää, että Lissabonin sopimus on vain EU:n perustuslaki uusiin kuoseihin puettuna. Lissabonin sopimusta ei kuitenkaan voi lukea ja ymmärtää sellaisenaan, jos ei ennestään tunne Rooman ja Maastrichtin sopimuksia.

Mistä sitten on kyse?

EU-projekti on tehty sellaiseksi, että tavallisen ihmisen on vaikea seurata, mitä kulloinkin ollaan tekemässä ja mikä on projektin lopullinen päämäärä. Käsiteltävät asiat tuntuvat ikävystyttäviltä ja kielenkäyttö on koukeroista. Richard Northin EU Referendum –blogia seuraamalla olen kuitenkin muodostanut itselleni jonkinlaisen kokonaiskuvan.

EU-projektin idea syntyi Ensimmäisen maailmansodan, tuon ehkä kaikkien aikojen mielettömimmän ihmisten teurastuksen, seurauksena. Asia kuitenkin hautautui natsismin nousun myötä, mutta heräsi uudelleen henkiin Toisen maailmansodan päätyttyä, jolloin synnytettiin Euroopan hiili- ja teräsunioni ja myöhemmin vuonna 1957 Rooman sopimus, johon liittyivät Benelux-maat, Saksa, Ranska ja Italia. Yhdentymistä ajettiin tuolloin vielä talouden ehdoilla. Poliittinen unioni tuli mukaan vasta vuonna 1992 Maastrichtin sopimuksen myötä.

Varsinaisena tavoitteena lienee lopulta itsenäisten kansallisvaltioiden häivyttäminen ja korvaaminen ylikansallisella supervaltiolla. Koska tällaista on mahdotonta luoda lyhyessä ajassa ilman väkivaltaa, EU-projektissa edetään pienin askelin, eli jokaisessa yksittäisessä sopimuksessa jäsenmaat luovuttavat palasen kansallista suvereniteettiansa keskushallinnolle. Näin suvereniteetin menetys saadaan helpommin myytyä jäsenmaiden kansalaisille eikä muutos tunnu yhdellä kertaa liian suurelta.

Perustuslain kohdalla EU kuitenkin teki pahan virheen. Itse perustuslakiin sisältyvät uudet kohdat eivät olleet mitenkään dramaattisia, mutta perustuslaki paljasti ensimmäistä kertaa yksissä kansissa, miten paljon päätösvaltaa on vuosien kuluessa luovutettu keskushallinnolle. Jos Lissabonin sopimus olisi heti aluksi markkinoitu vain sopimuksena eikä perustuslakina, se olisi todennäköisesti mennyt helpommin läpi. Nyt vaihtoehto B paljastuu huijaukseksi jopa kaikkein tyhmimmille.

Miksi?

Moni ihmettelee varmasti, miksi poliitikot, media ja ihmiset ylipäänsä suostuvat moiseen. Eivätkö Euroopan kansat enää arvosta itsenäisyyttään? Monen on lisäksi vaikea uskoa, että heidän valitsemansa päättäjät niin törkeästi pettäisivät äänestäjiään ja myisivät maansa.

Ensinnäkin eurooppalainen yhteistyö on välttämätöntä muodossa tai toisessa, ja uskon useimpien suomalaisten hyväksyvän tämän. Tavaroiden ja palveluiden vapaa liikkuvuus lisää hyvinvointia. EU vähentää kaupankäynnin kustannuksia, vaikka yletön sääntely suurelta osin kumoaakin tämän edun.

Poliitikoille ja virkamiehille EU tarjoaa uusia, hyvin palkattuja uramahdollisuuksia puhumattakaan merkittävyyden tunteesta, jonka saa kokea, kun päättää kokonaisen maanosan asioista. Vasemmistolaisille ja edistyksellisille EU näyttäytyy keinona ratkaista globaaleja ongelmia, joiden käsittely kansallisella tasolla olisi mahdotonta. Eikä edistyksellisissä piireissä kansallisvaltiota ole ennenkään kunnioitettu.

Kolmanneksi EU jättää vanhat kulissit pystyyn. Kansallisvaltiot ovat edelleen olemassa ja niillä on omat valtionpäämiehet ja lainsäädäntöelimet. Valtaosa laeista vain laaditaan Brysselissä, jolloin kansallisen parlamentin rooli kutistuu direktiivejä voimaan saattavaksi kumileimasimeksi.

Missä vika?

EU:sta kuitenkin puuttuu muutamia olennaisia toimivan demokraattisen valtion piirteitä. Ensinnäkin siltä puuttuu kansa, joka aidosti haluaa elää yhdessä valtiossa ja päättää asioista yhdessä. Siksi Euroopan Unioni –nimistä valtiota rakennetaan hitaasti pienin askelin.

Euroopan Unionin päätöksentekorakenne on myös tehty epädemokraattiseksi ja vallan kolmijaon periaatteita rikkovaksi. Euroopan Unionissa aloiteoikeus on komissiolla, jonka jäsenet eivät ole vastuussa tekemisistään kenellekään. Unionin ainoalla demokraattisesti valitulla elimellä, EU-parlamentilla ei ole aloiteoikeutta.

Komissio laatii ja valmistelee lait salassa ilman demokraattista kontrollia. EU-maiden ministerit hyväksyvät lait paketteina suljettujen ovien takana eli säätävät lakeja, vaikka he periaatteessa edustavat toimeenpanovaltaa.

Kansallisen ja ylikansallisen välinen raja on lisäksi määritetty epämääräisesti ”subsidiariteettiperiaatteella”. Käytännössä EU päättää niista asioista, joista se haluaa, ja Lissabonin sopimuksen myötä EU-lainsäädäntö ohittaa kansallisen lainsäädännön. Lissabonin sopimus myös luo EU:lle ensimmäistä kertaa juridisesti jäsenvaltioista riippumattoman aseman. EU pystyy jatkossa tekemään sopimuksia jäsenvaltioilta kysymättä enemmistöpäätöksillä aiemman yksimielisyyden asemesta. Itse kukin voi tykönään miettiä, mitä tämä tarkoittaa pienten jäsenmaiden vaikutusmahdollisuuksille.

Euroopan Unionista ei tule Euroopan Yhdysvaltoja vaan enemmänkin Neuvostoliiton kaltainen keskitetty järjestelmä. Yhdysvalloissa liittovaltion ja osavaltioiden päätäntävalta on selkeästi määritetty, ja lisäksi lainsäädäntöelimen kaksikamarisuus varmistaa, jotta väkirikkaat osavaltiot eivät pystyisi jyräämään pieniä. Edustajainhuoneen paikat jaetaan väkimäärän mukaisesti, mutta toisessa kamarissa eli Senaatissa kullakin osavaltiolla on kaksi senaattoria. Euroopan Unionilta puuttuu tällainen kontrollimekanismi.

Euroopan Unioni johtaakin eliitin irtautumiseen kansasta, koska eliitin ei enää tarvitse välittää valitsijoidensa vaatimuksista. Tämä on jo näkynyt selvästi eurokraattien ylimielisissä lausunnoissa. Pahinta tavallisen eurooppalaisen kannalta on kuitenkin valtaeliitin utopistisuus. Turkin EU-jäsenyys ei enää ole mitään, vaan puhutaan jo Välimeren etelärannan valtioiden integroimisesta osaksi eurooppalaista kehitystä. Kaikkein utopistisimmat haaveilevat maailmanhallituksesta.

Kaikki imperiumit kaatuvat lopulta, kun ne laajenevat liikaa. Näin käy myös EU:lle, vaikka se onkin olevinaan hyväntahtoinen imperiumi. Valitettavasti imperiumit eivät yleensä hajoa ilman kaaosta ja väkivaltaa, josta kärsivät eniten tavalliset ihmiset.