Löysää puhetta

Jussi Halla-ahon vieraskirjassa joku siteerasi Jouni Suistolan oululaisessa Kalevassa ilmestynyttä kolumnia ”Jälleenkö edessä Aasia, itä”. Siinä kirjoittaja ilmeisesti pyrkii osoittamaan, että epäluulossa islamia kohtaan on kyse lähinnä korvaavan viholliskuvan etsimisestä 16 vuotta sitten kaatuneelle Neuvostoliitolle.

Suistolan kolumni oli kirjoitettu vastauksena perussuomalaisten Oulun seudun puheenjohtajan mielipidekirjoituksiin, jossa varoiteltiin lukijoita sharia-lain seurauksista. Itse pidän tällaista varoittelua hyvänä asiana, mutta ehkä uhkakuvilla pelottelua paremmin toimisi, jos perustelisi, miksi sharia-laki on millä tavalla tahansa sovellettuna länsimaisten oikeusperiaatteiden vastainen. Miedoimmillaankin pelkästään muslimeita koskevana ja perheoikeuteen sovellettuna se poistaisi kansalaisten yhdenvertaisuuden lain edessä.

Suistolan perustelut ontuvat ja pohjautuvat sen verran vakiintuneisiin väärinkäsityksiin, että ne on paras ampua alas.

Aloitetaanpa historiasta. Kristinusko ja islam ovat juutalaisuuteen pohjaavia itämaisia uskontoja. Kun ääriainekset alkavat niitä tulkita, kaikista niistä löytyy aineksia monenlaisiin kauheuksiin.

Ensinnäkin islam ei ole uskonto samalla tavalla kuin käsite länsimaissa ymmärretään. Uskonto on ihmisen yksityinen asia eikä siihen sisälly poliittista, sotilaallista tai yhteiskunnallista ulottuvuutta. Islam puolestaan on kokonaisvaltainen, kaikki elämänalueet kattava oppijärjestelmä, johon sisältyy yhteiskunnallinen ja poliittinen ulottuvuus.

Kristinuskon historiaan sisältyy nykypäivän vinkkelistä katsottuna paljon kauheuksia eikä tätä pidä missään nimessä yrittää kieltää tai selitellä parhain päin. Kuitenkin kristinuskon perusoppien ja islamin suhteellisen pinnallinenkin vertailu kertoo, kumpi näistä sisältää avoimia kehotuksia väkivaltaan toisuskoisia kohtaan. Suistolan ensimmäinen perustelu on siis täyttä roskaa.

Toiseksi: kun islam piti aikoinaan hallussaan nykyistä Espanjaa, alue oli ainutlaatuinen esimerkki uskontojen rinnakkainelosta.

Seuraavaksi Suistola turvautuu klassiseen Andalusian teehuoneet –perusteluun. Etsitään islamin historiasta rauhanomainen jakso ja sanotaan, että vastaavaa ei ole nähty muualla. Ensinnäkin Andalusian islamilaisesta historiasta löytyy niitä vähemmän rauhallisia jaksoja, joita Suistola ei tietystikään mainitse.

Toiseksi Suistola valehtelee, kun hän sanoo, että kyse oli uskontojen rinnakkainelosta. Islam hallitsi tuolloin eikä islam hyväksy muita uskontoja rinnalleen. Juutalaiset ja kristityt saavat elää islamilaisessa yhteiskunnassa toisen luokan kansalaisina eli dhimmeinä. Dhimmin asema on islamin historian aikana vaihdellut sen mukaan, miten innokkaasti muslimihallitsija on halunnut shariaa soveltaa.

Niiden, jotka saarnaavat kristinuskon ja islamin törmäystä, kannattaisi myös käydä vilkaisemassa vaikkapa tämän päivän Damaskoksen kristittyjä alueita.

Syyriassa noin 90 prosenttia kansasta on muslimeita. Heistä 74 prosenttia on sunnalaisia ja noin 10 prosenttia kuuluu alaviittien lahkoon. Syyrian presidentti Bashar al-Assad kuuluu alaviitteihin, jotka hallitsevat kristittyjen tuella. Kaikki sunnimuslimit eivät pidä alaviitteja oikeina muslimeina. Joidenkin mielestä alaviitit ovat harhautuneet oikealta polulta eli he ovat syyllistyneet apostaasiin.

Jos alaviittien ote vallasta kirpoasi, heidän kohtalonsa suvaitsevaisten sunnalaisten käsissä ei välttämättä olisi mukavaa katseltavaa. Helmikuussa 1982 sunnalainen Muslimiveljeskunta nousi kapinaan Haman kaupungissa. Basharin isä Hafez Al-Assad kukisti kapinan ja surmasi Amnesty internationalin arvion mukaan 10 000 – 25 000 ihmistä.

Kolmanneksi: ilman islamia ei nykyistä länsimaista sivilisaatiota olisi olemassa.

Historiasta voi itsekseen spekuloida mahdollisia kehityskulkuja, jos jokin asia olisi jäänyt tapahtumatta. Tämä toisaalta vaatii aika voimakasta mielikuvituksen käyttöä. Koska islam on olemassa, se on väistämättä vaikuttanut länsimaisen kulttuurin kehitykseen hyvässä ja pahassa.

Nykyisin on muodikasta korostaa islamin kultaista aikaa eikä voi kieltää, etteikö sieltä löytynyt merkittäviä ajattelijoita ja tiedemiehiä. Kuitenkin on kyseenalaista, kuinka paljon heidän työstään pitää kiittää islamia ja sen valloituksia. Lisäksi kannattaa tarkastella, miten islamilaiset uskonoppineet suhtautuivat näiden tiedemiesten ajatuksiin, minkä jälkeen on helppo päätellä, miksi tiede, taide ja kulttuuri kukoistivat kristityissä länsimaissa, mutta sammuivat islamilaisessa maailmassa uskonnollisen puhdasoppisuuden puristuksessa.

Seuraavaksi Suistola lyttää Bernard Lewisin varsin epäilyttävällä ja vastenmielisellä tavalla.

Tämä nyt jo yli 90-vuotias tutkija teki USA:n uransa Princetonissa. Taustaltaan hän on Englannin juutalaisia. Tässähän ei ole moitittavaa, mutta se on luonut pohjan hänen ”missiolleen”, Israelin tukemiselle. Tavoitteena on ollut kaiken avun – ennen muuta USA:n – rekrytointi juutalaisvaltion taakse.

Suistola vihjailee avoimesti, että yksi arvostetuimmista orientalisteista on pelkkä siionistien kätyri. Itse olen Lewisiä lukenut jonkin verran, ja hänen teksteistään henkii terve kunnioitus islamilaista sivilisaatiota kohtaan. Lewis ei ole mikään sivilisaatioiden sodan puolestapuhuja, mutta hän tunnustaa, että ylpeällä kulttuurilla kestää aikansa päästä sinuksi modernisaation kanssa ja lännen kannattaisi antaa tämän tapahtua mieluummin kaikessa rauhassa.

Sitten Suistola kehittelee salaliittoteorioita, ja tyypilliseen tapaan syylliset löytyvät Valkoisesta talosta.

Tuen varmistamiseksi Lewis kehitti ajatuksen siitä, että Palestiinan konflikti on osa islamin ja lännen törmäystä, sivilisaatioiden konfliktia.Hän onnistui ensin kauppaamaan ajatuksensa Samuel Huntingtonille, ja sitä kautta nykyiselle USA:n johdolle. Tuki oli taattu.

Taas Huntingtonista tehdään konna, vaikka hänen kirjansa keskeinen viesti kertoo länsimaisen kulttuurin taipumuksesta universalisoida omat arvonsa ja projisoida ne muihin kulttuureihin. Tämä väite pitää paikkansa etenkin, jos katsoo nykyvasemmistolaisia tai kansainvälisissä järjestöissä toimivia internationalisteja.

Israelin ja palestiinalaisten konfliktiin islamin ja lännen törmäys tuo yhden näkökulman. Se ei yksin selitä sitä mutta aika huomattavan osan kuitenkin. Se selittää, miksi arabien on ollut niin vaikea hyväksyä Israelin valtion olemassaoloa ja miksi palestiinalaiset eivät pysty tekemään pysyvää rauhaa Israelin kanssa.

Suistola siteeraa Lewisin puheita islamisoitumisesta väärin.

Kun Euroopan väkiluku on noin 740 miljoonaa, muslimienemmistön saavuttaminen 10–30 vuodessa edellyttäisi siis yli 700 miljoonaa uutta muslimia.

Lewis ei puhunut 30 vuodesta vaan vuosisadan lopusta. Suistolan laskelmat eivät myöskään ota huomioon väestöryhmien erilaista ikärakennetta. Euroopassa asuvien muslimien ikärakenne on nuorisovoittoisempi kuin kalkkeutuvan kantaväestön vastaava. Kuusikymppisillä harmailla panttereilla voi vielä olla paljon ikävuosia jäljellä, mutta lasten synnyttäjiksi heistä ei enää ole.

Suistola lisäksi tuntuu ajattelevan, että sharian toteuttaminen edellyttää enemmistöpäätöstä.

Sharian ja muiden hirveyksien toteuttaminen vaatisi myös sitä, että he kaikki olisivat äärimuslimeita. Tosiasiassa heitä on vain pieni vähemmistö.

Eurooppalaisten muslimien keskuudessa tehdyistä mielipidetiedusteluista voi päätellä, että sharian kannattajat ovat vähemmistö mutta varsin huomattava sellainen. Sitä paitsi muslimien maltillinen enemmistö ei välttämättä lähde innokkaasti barrikadeille vastustamaan kiihkeämpiä uskonveljiään.

Syynä tähän on se, että radikaalit muslimit käyttävät väkivallan uhkaa painostuskeinona vähän samaan tapaan kuin järjestäytynyt rikollisuus. Väkivalta ja sen uhka saa median ja poliitikot hiljaiseksi täällä lännessä jo nyt.

Jos kauhukuva taas perustuu muslimien korkeampaan syntyvyyteen, unohdetaan se, että hyvinvoinnin myötä syntyvyys laskee poikkeuksetta – niin myös eurooppalaistuvilla muslimeilla.

Euroopassa valtaväestön syntyvyys on luokkaa 1,6 lasta yhtä naista kohden. Muslimisiirtolaisten keskuudessa luku on 3,5. Tämä luku on peräisin Mark Steynin kirjasta America Alone. Steynin mukaan Eurooppa islamisoituu, vaikka muslimisiirtolaisuus pysäytettäisiin kokonaan täällä jo olevien muslimien ansiosta. Tämä johtuu suurelta osin eurooppalaisen kantaväestön erittäin alhaisesta syntyvyydestä. Lisäksi mukaan pitää laskea todennäköinen koulutetun kantaväestön poismuutto siinä tapauksessa, että ongelmat räjähtävät silmille.

Tarkoituksenani ei ole väittää, että islamisoituminen olisi jotenkin väistämätön kehityskulku, johon ei voida vaikuttaa. Suistolan käsitys siitä, että kaikki menee hyvin tekemättä mitään, on sen sijaan huonosti perusteltu. Jotenkin professorismieheltä odottaisi enemmän.