Hyväksikäyttöä vai ei - kannattaako kysyä?

Helsingin Totuuden heikkotasoinen Njet-liite julkaisi jutun Oulussa tapahtuneista seksuaalirikoksista ja siitä, kuinka näitä rikoksia kutsutaan ”groomingiksi” ja verrataan Rotherhamin tapahtumiin. Totuus yrittää jutussa viedä keskustelun semantiikkaan eli siihen, voiko Oulun tapahtumia kutsua groomingiksi. Jutussa myös annetaan ymmärtää, että grooming-termin käytössä on enimmäkseen kyse tapahtumien poliittisesta hyväksikäytöstä.

Toki on selvää, että ilmiönä kyse on samasta asiasta. Joukko enimmäkseen muslimitaustaisia miehiä saalistaa alaikäisiä tyttöjä ja on heidän kanssaan sukupuoliyhteydessä. Houkuttimena toimii usein alkoholi ja huumeet. Britanniassa ilmiötä kutsutaan virallisesti ”lapsen seksuaaliseksi hyväksikäytöksi” erotukseksi lapsiprostituutiosta, johon liittyy ainakin tietynasteinen suostumus. Merkittävänä tekijänä tapahtuneessa oli myös se, että uhrit edustivat enimmäkseen valkoihoista brittiläistä kantaväestöä ja tekijät puolestaan olivat enimmäkseen pakistanilaistaustaisia muslimeja. Uhrit siis edustavat eri etnistä ryhmää kuin tekijät.

On myös viitteitä, että ensimmäisiä hyväksikäytön uhreja olisivat olleet nuoret sikhivähemmistöön kuuluvat tytöt. Sihkien hyväntekeväisyysjärjestön mukaan järjestelmällistä sikhi-tyttöjen hyväksikäyttöä olisi tapahtunut 1960-luvulta alkaen, eli ilmiö olisi jatkunut ainakin 50 vuoden ajan. 1980-luvulla oli raportteja, joissa sikhit valittivat muslimien ahdistelevan heidän tyttöjään ja väittivät, että tyttöjä pidetään seksiorjina. Vuonna 1989 sikhit perustivat järjestön nimeltä Shere Punjab taistelemaan sikhityttöihin muslimien taholta kohdistuneita hyökkäyksiä vastaan.

Njet-liitteen jutussa oltiin myös närkästyneitä siitä, että Katie Hopkins Suomen vierailullaan viittasi Rotherhamin grooming-skandaalin yhteydessä täysin todenmukaisesti ”pakistanilaisperäisiin muslimimiehiin”.  Njet-liitteessä puhuttiin Rotherhamista ikään kuin kyseinen kaupunki olisi itsessään jonkinlainen fetissi eikä vain se ensimmäinen tapaus, jonka ansiosta viranomaiset alkoivat ottaa ilmiön tosissaan. Myöhemmin vastaavia tapauksia on ilmennyt useissa muissa Britannian kaupungeissa.

Totuuden liite mainitsee Oulun ja Rotherhamin tapausten välisenä erona sen, että Rotherhamin tekijät olivat koko ikänsä Britanniassa asuneita, kun taas Oulun tapauksessa he olivat muutama vuosi aiemmin Suomeen saapuneita miehiä. Tässäkin kyse on lähinnä ilmiön kestosta. On luultavaa, että Oulussa ilmiö ei vielä ehtinyt kehittyä niin ammattimaiseksi groomingin ja parituksen yhdistelmäksi kuin Britannian kaupungeissa. Toisaalta on todennäköistä, että ilmiö alkoi Britanniassa jokseenkin samalla tavalla monta vuosikymmentä aiemmin, jolloin nykyaikaista sosiaalista mediaa ei ollut vielä olemassa.

Oulusta myös puuttuu vielä toistaiseksi samanlainen muslimien rinnakkaisyhteiskunta, jonka kaltainen Britanniassa on ollut olemassa jo pitkään. Tämä tarkoitti, että aikainen kiinnijääminen oli todennäköisempää kuin ilmiön kehittyminen.

Totuus korostaa Suomen ja Britannian yhteiskuntien eroja mutta ei täsmennä, minkälaisista eroista on kyse. Britanniassa saalistuksen kohteeksi joutuneet lapset edustivat työväenluokkaa, jolloin ongelmilta oli helppo sulkea silmät. Myös politiikalla ja poliittisella korrektiudella oli oma roolinsa, mutta niistä Totuuden jutussa kerrotaan ihan kohtuullisesti. Suomessakin Taposen ja Huhtelan kaltaiset poliittisesti korrektit poliisit eivät vielä ole onnistuneet täysin pilaamaan poliisien ammattietiikkaa.

Katie Hopkinsin mukaan Suomi syrjäinen maa ja maassa olonsa aikana hän jonkin verran ihmetteli, miten täällä voi olla samoja ilmiöitä kuin Britannian kaupungeissa. Syrjäinen sijainti ja kokemattomuus monikulttuurista tarkoittavat, että suomalaiset poliitikot ja viranomaiset eivät täysin ymmärrä, millaisia ilmiöitä laajamittaisen haittamaahanmuuton mukana tänne rantautuu. Poliitikkojen naiiviudesta hinnan maksavat ensimmäisenä yhteiskunnan heikoimmat.

Vastuullista journalismia

Valtamedia esiintyy mielellään julkisuudessa ”vastuullisen journalismin” edustajana toisin kuin ns. valeuutissivustot, joiden sisältöön lukija ei voi luottaa. Toisaalta valtamedia itse ei koskaan kerro omasta ideologisesta vinoutuneisuudestaan eikä mainitse sitä ikävää tosiasiaa, että valtaosa valeuutisista on lähtöisin valtamedian omista julkaisuista.

Turvapaikanhakijat päiväkoteihin

Joskus vuonna 2016 turvapaikanhakijoita alettiin tuoda suomalaisiin päiväkoteihin joko vierailulle tai työharjoitteluun. Näin tehtiin esimerkiksi Mikkelissä, jossa ”kokemukset olivat hyviä”. Sinänsä vilpittömänä tarkoituksena oli tarjota toimettomille turvapaikanhakijoille mielekästä tekemistä joutilaisuuden vastapainoksi. Noihin aikoihin valtajulkisuudessa moisessa ei nähty mitään ongelmaa. Voiman pimeällä puolella joku saattoi toki ihmetellä, mikä ihmeen pakkomielle suvaitsevaisilla on kärrätä päiväkoteihin ihmisiä, joiden taustoista ei tiedetä mitään.

Äskettäin Oulun kaupunki keskeytti turvapaikanhakijoiden vierailut päiväkodeissa. Keskeytyksen on tarkoitus olla tilapäinen, mutta yhteys turvapaikanhakijoiden Oulussa tekemiin seksuaalirikoksiin on jokaiselle ilmiselvä.

Luonnollisesti kaikki eivät pidä vierailujen keskeyttämistä hyvänä päätöksenä. Koska elämme suvaitsevaisuuden ja poliittisen korrektiuden kulta-aikaa, Yle otti 30.1. julkaistuun juttuunsa näkökulman, jonka mukaan vierailujen lopettaminen on suuri vääryys ja kertoo pimeistä motiiveista.

Todellisuudessa päätöksen takana lienevät vanhemmilta tulleet kyselyt ja valitukset, mutta tämä ei estänyt jutussa asiantuntijaksi kutsuttua Mikko Lehtosta tekemästä lennokkaita johtopäätöksiä:

” Halutaan ikään kuin näyttää päättäväisiltä ja lähettää sellainen viesti, joka saattaa olla itse asiassa tämän ongelman ratkaisemisen kannalta pikemminkin lisäongelmia aiheuttava.”

” Rohkenisin jopa sanoa, että tässä ollaan aika lähellä rasistista tapaa hahmottaa maailmaa.”

Lehtonen myös väittää, että päätös pahentaa Oulussa jo valmiiksi kiristynyttä ilmapiiriä:

” Jos olisin itse niin sanotun maahanmuuttajayhteisön jäsen, niin en välttämättä saisi tästä sellaista viestiä, että niin sanottu kantaväestön kulttuuri haluaisi minut osaksi omaa kulttuuriaan.”

Lehtonen on Tampereen yliopiston mediakulttuurin professori, joten hänen asiantuntemuksensa tässä asiassa on rajallinen, koska päätökseen liittyy myös muita kuin viestinnällisiä näkökohtia.

En ole myöskään erityisen yllättynyt, että Lehtonen on 70-luvulla toiminut Teiniliiton varapuheenjohtajana ja taistolaisen Toveri-lehden päätoimittajana vuosina 1980-81. Enkä ole myöskään erityisen yllättynyt siitä, että Yle kutsuu asiantuntijoiksi entisiä taistolaisia toveriverkon jäseniä. Ei ole ensimmäinen kerta, kun Yle käyttää asiantuntijana äärivasemmistolaisia.

Päiväkodin tarkoitus on tarjota lapsille hoitopaikka siksi ajaksi, kun vanhemmat käyvät töissä. Lapset eivät ole päiväkodissa näyttelyesineinä, joita esitellään kaukomailta tulleille taustoiltaan tuntemattomille miehille. Tätä näkökulmaa ei kannata odottaa ainakaan Ylen sivuille.

Journalistit sanelevat agendan

Journalisti-lehdessä entinen Helsingin Totuuden toimittaja Maria Pettersson kirjoitti röyhkeältä ja provosoivalta näyttävän kirjoituksen otsikolla ”Me päätämme, mistä vaaleissa puhutaan”. Sisältö on kuitenkin otsikkoa pliisumpi ja koostuu nykyajan valtamedialle tyypillisestä omaan napaan tuijottelusta.

Valtamedian sisällön taso on vuosikaudet heikentynyt, koska valtamedian bisnesmalli ilmoitusmyynnistä tulevine rahoineen ei enää toimi eikä uutta ole keksitty tilalle. Jutut ovatkin usein pelkkää klikin kalastelua. Nykyinen suomalainen valtamedia ei tarjoa riittävästi aineksia maailmankuvan rakentamiseen eikä valistuneen äänestyspäätöksen tekemiseen.

Kaikesta omakehusta huolimatta luottamus valtamediaan laskee koko ajan mutta ei vielä ole yhtä alhaisella tasolla kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Valistunut kansalainen osaa nykyisin lukea valtamediaa oikein eli tunnistaa ideologiset vinoumat ja asiat, joita ei saa arvostella, ja asiat, joita on suotavaa arvostella. Kaikki arvostelu tulee vasemmalta eli esimerkiksi järkevää taloudenpitoa tukevia puheenvuoroja saa etsiä tosissaan.

Media toki vaikuttaa ja haluaa vaikuttaa äänestystulokseen, mutta vaikutus ei ole yhtä suurta kuin menneinä aikoina, jolloin ihmisillä ei ollut internetin tuomia mahdollisuuksia käytössään. Media myös julkaisee asiavirheitä sisältäviä kirjoituksia siinä toivossa, että valtaosa ihmisistä ei viitsi tarkistaa väitteiden oikeellisuutta.

Median vaaliagenda näyttää selkeältä. Demareille pelataan vaalivoittoa ja Keskustalle selkeää tappiota. Sipilä saa mennä ja hänen tilalleen tulee Antti Rinne. Kokoomuksesta tulee hallituksen kakkospuolue. Luonnollisesti media toivoo Perussuomalaisten saavan mahdollisimman vähän ääniä. Jos Perussuomalaisten gallup-luvut nousevat, odotettavissa on mustamaalausta. Jos ne pysyvät nykytasolla eli noin 10 prosentissa, lisädemonisointia ei tarvita.

Roskajutun kolme vaihetta

Valtamedian toimittajat alkavat nykyisin olla valtaosaltaan naisia. Tämä näkyy tavassa, miten toimittajan työn arvosteluun suhtaudutaan. Ylen toimittaja Päivi Happonen kirjoitti jutun, jossa hän arvosteli Oulun poliisin tiedotuslinjaa turvapaikanhakijoiden ja maahanmuuttajataustaisten tekemien seksuaalirikosten suhteen. Happosen mielestä poliisi oli tiedottanut rikoksista liian usein:

”Monen mielikuvissa Oulusta on tullut pahuuden pesä, jossa turvapaikanhakijat raiskaavat lapsia minkä ehtivät.”

”Poliisin tiedottaminen on lietsonut pelkoa, kauhua ja vihaa myös muualla kuin Oulussa.”

”Ulkomaalaistaustaiset henkilöt ovat yliedustettuina poliisin tilastoissa seksuaalirikostutkinnoissa. Mutta viime aikoina monelta on hämärtynyt se tosiasia, että suurin osa seksuaalirikosepäillyistä on edelleen kantasuomalaisia.”

”Ylen saamien tietojen mukaan Oulun poliisissa on alettu miettiä, menikö tiedottaminen liian pitkälle.”

Happonen ei luonnollisesti mainitse, että Oulun raiskaukset edustivat samanlaista grooming-rikollisuutta, jota on nähty esimerkiksi Britanniassa. Kyseinen rikostyyppi rantautui Suomeen syksyn 2015 turvapaikanhakijavyöryn jälkeen.

Oulun poliisi ja suomalainen valtamedia olivat ennen Junes Lokan paljastuksia vaienneet tapahtumista. Kun poliisi lopulta oli pakotettu kertomaan asioista, Happonen väitti poliisin kertoneen asioista väärin.

Jutun perusteella Happonen närkästyi erityisesti siitä, että poliisi mainitsi tiedotuksessaan turvapaikanhakijat ja maahanmuuttajataustaiset. Näin ei poliisin virallisen linjauksen mukaan saisi tehdä.

Mitä tulee Oulun poliisin miettimiseen tiedottamisesta, jokaisella poliisilaitoksella on oma Jari Taposensa, joka priorisoi asiat poliittisen korrektiuden perusteella. Jos arvata saa, Happosen lähde on luultavasti tässä jutussa esiintynyt henkilö.

Happosen ihmetykseksi Oulun poliisi kehtasi arvostella juttua. Oulun poliisi teki Ylen jutusta oikaisupyynnön, mutta siitä ei löytynyt virhettä. Eikä virheitä lähes pelkästään moralisoivaa besserwisserismiä sisältävästä jutusta voi löytyäkään.

Luonnollisesti Happonen sai jutustaan negatiivista palautetta myös tavallisilta kansalaisilta. Joukossa oli myös asiatonta palautetta, mikä tarjosi Happoselle tilaisuuden uhriutumiseen. Tämän tilaisuuden hän käytti Journalisti-lehdessä. Oulun poliisin toimintaan hän kutsui modernin naistoimittajan tapaan maalitukseksi.

Valtamediajournalismi noudattaa Happosen kaltaisten toimittajien kohdalla kaavaa, jossa ensin kirjoitetaan trollausta lähentelevä roskajuttu, sitten saadaan negatiivista palautetta ja lopuksi toimittaja uhriutuu, kun hän on joutunut maalituksen kohteeksi. Jälkiruuaksi vaaditaan puuttumista verkon vihapuheeseen, koska se rajoittaa toimittajan sananvapautta.