Sotaa sanan säilällä

Saara Jantusen Infosota -kirja ilmestyi jo jonkin aikaa sitten. Kirjoittaja esiintyi julkisuudessa kirjan julkaisun jälkeen useita kertoja, mutta minulla oli vaikeuksia löytää infosota-käsitteen takaa punaista lankaa. Sen verran ymmärsin, että nimenomaan Venäjä käy infosotaa.

Tästä syystä luin äskettäin kyseisen kirjan siitä huolimatta, että en erityisemmin pitänyt kaikista Jantusen puheessaan viljelemistä käsitteistä. Käsite informaatiosodankäynti vaikuttaa turhan mahtipontiselta. Myös sanassa ”resonaattori” on ikävä kaiku, koska sellainen voi periaatteessa olla kuka tahansa.

Sosiaalinen media muuttanut viestintää

Kirjoittaja Saara Jantunen on sen verran nuori, että hänellä tuskin on muistikuvia Neuvostoliitosta ja suomettuneisuuden ajasta. Hän on myös kasvanut ympäristössä, jossa sosiaalinen media kuuluu olennaisena osana viestintään.

Kirjoittaja havainnoi aivan oikein sen, että perinteinen ylhäältä alas tapahtuva viestintä ei enää sosiaalisen median aikakautena toimi. Hän myös näkee, että Suomessa valtiolliset organisaatiot eivät ole tottuneita sosiaalisen median tuomiin muutoksiin. Tästä syystä ne ovat alttiita vihamielisen tahon, eli tässä tapauksessa Venäjän informaatiovaikuttamiselle.

Sosiaalisen median kehitys on käytännössä poistanut suomalaisen valtamedian roolin portinvartijana. Sanomalehti tai tv-uutiset eivät enää yksin määrittele, mistä asioista keskustellaan ja miten. Sosiaalinen media myös mahdollistaa ihmisten eristäytymisen samanmielisten kupliin, joissa vastakkaisia mielipiteitä ei tarvitse kuunnella. Tällainen johtaa hänen mukaansa helposti mielipiteiden radikalisoitumiseen.

Jantusen kuvaukset uudesta mediatodellisuudesta ja sen tuomista haasteista ovatkin kirjan parasta antia.

Paha Venäjä

Venäjälle ei kirjassa suoda montaa positiivista sanaa. Venäjän toteuttama Krimin valtaus ja liittäminen itseensä olivat toki röyhkeitä operaatioita. Näiden yhteydessä käytettiin hyväksi härskiä valehtelua. Valtauksen toteuttaneet sotilaat kuuluivat Venäjän asevoimiin mutta heidän univormussaan ei ollut kansallisuustunnuksia, eli he olivat ”pieniä vihreitä miehiä”.

Ukrainan sodan edetessä Venäjä loi keinotekoisen ”Novorossija” -käsitteen kuvaamaan alueita, jotka liitettäisiin Venäjään. Ukrainan valtion olemassaolon oikeus asetettiin Venäjän lumetodellisuudessa kyseenalaiseksi.

Kirja keskittyy kuitenkin retoriikkaan ja viestintään itseensä. Se ei onnistu sitomaan tapahtumia todellisiin tavoitteisiin ja historiallinen viitekehyskin jää puutteelliseksi. Venäjällä ”maskirovka” on toki vanha perinne mutta nyky-Venäjän hallinnon todelliset tavoitteet jäävät käsittelemättä kuten myös Neuvostoliiton ajan esikuvat, joihin Venäjän nykyinen informaatiovaikuttaminen pohjautuu.

Venäjä on monien muiden entisten neuvostotasavaltojen tavoin autoritaarisesti hallittu kleptokratia. Sen talous perustuu raaka-aineisiin ja niiden vientiin. Valtiojohto ottaa kleptokratiassa raaka-aineiden myyntituloista siivun omaan taskuunsa, eli käyttää asemaansa henkilökohtaiseen vaurastumiseen. Myös Ukraina on samanlainen kleptokratia kuin Venäjä. Se ei kuitenkaan valtiona ole yhtä repressiivinen eikä sillä ole samanlaisia luonnonvaroja kuin Venäjällä.

Luonnollisesti tällaisen hallinnon legitimiteetti voi joutua kyseenalaiseksi, jos kansalaisten elinolot huononevat. Tällöin hallinto voi hakea oikeutusta ulkoisten vihollisten torjunnasta tai valloitusretkistä. Lisäksi se voi repressiivisillä toimilla viedä kilpailevilta poliittisilta johtajilta tai liikkeiltä toimintamahdollisuudet. Kaikkea tätä Putinin hallinto on tehnyt melko hyvällä menestyksellä.

Venäjältä puuttuu kuitenkin johtoajatus eli poliittinen ideologia, joka oli sen edeltäjävaltio Neuvostoliitolla. Jäljellä on oikeastaan vain länttä kohtaan tunnettu katkeruus menetetystä suurvalta-asemasta. Putin haluaisi Venäjän olevan yhtä mahtava kuin Neuvostoliitto oli aikanaan, mutta samalla hän joutuu koko ajan pelkäämään oman valta-asemansa puolesta. Halu säilyttää oma valta-asema ja välttää kokemasta Ukrainan ex-presidentti Leonid Janukovitshin kohtalo lienevät hänen pääasialliset motiivinsa.

Presidentti Putinin tausta on Neuvostoliiton pahamaineisessa turvallisuuspalvelu KGB:ssä, joten hänen toteuttamansa toimintamallit voidaan pitkälti jäljittää sinne. KGB harjoitti koko olemassaolonsa ajan poliittista sodankäyntiä vihollisia vastaan. KGB:n poliittisia sotatoimia kutsuttiin ”aktiivitoimiksi”, joihin kuuluivat niin median manipulointi kuin väkivaltaa sisältävät erityistoimet.

Läheskään kaikki aktiivitoimet eivät tuottaneet tuloksia mutta esimerkiksi rauhanliikkeen menestykseen Kremlin tuella luultavasti oli oma merkityksensä. Lännessä aseistariisuntaa vaativat liikkeet olivat kummallisen hiljaa Neuvostoliiton aseista ja keskittyivät vaatiman ydinaseista luopumista omilta hallituksiltaan. Toisaalta KGB ei aktiivitoimillaan pystynyt luomaan tällaisia liikkeitä tyhjästä vaan lähinnä vahvistamaan niiden asemaa.

Nyky-Venäjä harjoittaa poliittista sodankäyntiä samalla tavalla kuin sen edeltäjävaltio Neuvostoliitto. Välineitä vain on enemmän ja sosiaalinen media on yksi niistä.

SAFKA

Jantusen kirja keskittyy kuvaamaan Johan Bäckmanin ympärille kerääntyneen porukan toimia, jotka kirjan mukaan ovat Suomea vastaan käytävää informaatiosodankäyntiä. Jantunen myöntää, että Bäckmanin varsinainen kohdeyleisö on Venäjällä, jossa mies toimii Suomen asioiden tuntijana paikallisessa mediassa.

Koska valtaosa venäläisistä tuntee Suomen asioita huonosti, Bäckmanin asiantuntijuutta ei juuri aseteta kyseenalaiseksi, vaikka mies puhuisi kuinka mielettömiä tahansa. Bäckman siis näyttelee omaa rooliaan Venäjän median luomassa keinotodellisuudessa.

Toki ”Suomen antifasistisella komitealla” (SAFKA) on oma roolinsa myös Suomessa. Bäckman kumppaneineen käy infosotaa sellaisia henkilöitä vastaan, jotka tavalla tai toisella edustavat Venäjän kannalta negatiivisia näkemyksiä. Internet tarjoaa tällaiselle toiminnalle erinomaiset työkalut eikä safkalaisten kiusanteon ja häiriköinnin kohteeksi joutuneita kannata kadehtia. Jantunen itse tosin sanoo informaatiosodankäynnin asiantuntijana hallitsevansa tilanteen.

Jantuselle safkalaiset ovat informaatiosodankäynnin alimman tason toimijoita, jotka ovat uskollisia ylemmilleen mutta uskollisuus on yksisuuntaista. Jantunen ei kuitenkaan kerro lukijoilleen, että safkalaisten uskottavuus suomalaisen yleisön silmissä on olematon. Itse esimerkiksi luulin aluksi Juha Molarin blogia parodiaksi, mutta pian havaitsin miehen olevan tosissaan. Jantunen antaa ymmärtää, että on olemassa safkalaisten touhuja ovelampaa Suomeen kohdistuvaa informaatiovaikuttamista, mutta näytöt tästä jäävät kirjassa vähäisiksi.

MV-lehteä kirjassa kutsutaan ”disinformaatiosivustoksi” ja sen perustaja Ilja Janitskin esitetään eräänlaisena hölmöjen hyväksikäyttäjänä. Sivusto ei noudata journalistisia periaatteita ja on siksi huono.

Vaikka Jantunen tuntuu olevan hyvin perillä sosiaalisen median toimintalogiikasta, hänellä on vaikeuksia sulattaa tuttavaltaan kuulemaansa termiä ”suomalainen valtamedia”. Journalistisin periaattein toimivasta mediasta hänellä ei tietenkään ole kriittistä sanottavaa, vaikka ”suomalainen valtamedia” suorastaan tarjoaa ideologisellla yksipuolisuudellaan ja keskinkertaisella laadullaan tilaa vaihtoehtojulkaisuille. Mediayhtiöiden ja vasemmistolaisten yhteiset yritykset sulkea MV-lehti ja saattaa Ilja Janitskin oikeuden eteen ovat toistaiseksi epäonnistuneet ja tuottaneet mainevahinkoja lähinnä valtamedialle itselleen.

Turvallisuuspoliittinen keskustelu

Mikä on sitten kirjan vaikutus turvallisuuspoliittiseen keskusteluun? Jantusen käsitepelin takaa on vaikea löytää punaista lankaa ja näytöt Suomeen kohdistuvasta trollaamisesta rajoittuvat muutamaan, useimmille netin käyttäjille tuttuun hahmoon. Kuitenkin trolleja löytyy aina vaan ja joka paikasta.

EU:n vastustaja voi saada niskaansa Venäjän trollin leiman tai ainakin hän on ”resonaattori”. Sama pätee niihin, jotka eivät kannata Nato-jäsenyyttä. Jopa eräät toimittajat ovat huomanneet tämän:

”Monet Venäjästä kiinnostuneet sosiaalisen median ”analyytikot” näkevät putinistin joka puskassa ja uhraavat rajattomasti energiaa, jotta saavat paljastettua heidät. Se tekee kommunikoinnin käytännössä mahdottomaksi, koska heitä ei kiinnosta erilaisten tietojen saaminen ja punnitseminen. Kiinnostuksen herättää vain raportointi, joka vahvistaa omaa käsitystä Venäjän tilanteesta.”

Infosota-kirja lisää vainoharhaisuutta ja uskoa erilaisiin salajuoniin. Tosin Infosota-kirja itsessään antaa ymmärtää, että nimenomana Venäjän informaatiovaikuttaminen lisää epäluottamusta. Turvallisuuspolitiikkaan keskittynyt blogisti Janne ”Rysky” Riiheläinen leimaa myös massamaahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvat Putinin hyödyllisiksi idiooteiksi:

”Juuri siksi pakolaiskriisi ja sen esiin nostamat pelon ja vihan liikkeet ovat niin hyödyllisiä Venäjälle. Kun kansalaiselle saadaan uskoteltua, että yhteiskunta toimii häntä ja hänen turvallisuuttaan vastaan, on kansalaisen lojaaliutta maataan kohtaan vahingoitettu onnistuneesti. Nämä öyhöttäjät kiistävät tietysti tämän ja sanovat olevansa isänmaallisempia kuin kukaan. Isänmaa vaan ei ole jokin hämärä idea, vaan se on tämä yhteisömme, joka pyrkii tarjoamaan kansalaisilleen toimeentuloa, turvallisuutta ja tulevaisuuden. Systeemissä on vikansa, mutta on ihan eri asia kritisoida sitä, kuin käydä sitä ylläpitävien instituutioiden hävittämiseen Punaisesta Rististä puolueisiin ja kirkosta ministeriöihin.”

Kun rajan yli kävelee 30 000 miestä eikä valtiojohto tee mitään tämän estämiseksi, valtio syö itse omaa oikeutustaan, koska se ei huolehdi perustehtävistään. Riiheläiselle ei juolahda mieleen, että epäluottamukselle voi olla perusteltu syy, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä Vladimir Putinin kanssa.

Suomi on sitoutunut Perustuslaissa EU:n jäseneksi ja rakentanut turvallisuuspolitiikkansa jäsenyyden varaan. Pakolaiskriisi on seurausta ensisijaisesti EU:n kyvyttömyydestä valvoa ulkorajojaan sekä eräiden EU-maiden kuten Saksan ja Ruotsin vastuuttomasta maahanmuuttopolitiikasta, joka houkuttelee onnenonkijoita ja teeskentelee, että nämä ovat pakolaisia. Ratkaisuna EU on tarjonnut ainoastaan turvapaikanhakijoiden jakamista jäsenvaltioihin kiintiöiden mukaan. Mitä turvaa tällainen yhteisö oikeasti tarjoaa? Näin ei saa kysyä, koska muuten on Putinin trolli tai vähintään resonaattori. Infosota-kirja on jo omalta osaltaan myrkyttänyt julkista keskustelua tuomatta siihen merkittävää uutta tietoa.