Väkivaltavasemmisto ja sympatiseeraajat

Naapurimaassa Ruotsissa maahanmuuttokriittisen Ruotsidemokraattien johtohenkilöt joutuvat elämään jatkuvassa poliisivartioinnissa. Lisäksi puolue ei voi julkistaa toimitilojensa osoitetta hyökkäysten takia. Vastuussa puolueeseen kohdistuvista hyökkäyksistä itseään antifasisteiksi kutsuva roskajoukko, joka toimii valtiovallan hiljaisella hyväksynnällä.

Sama ilmiö on nyt rantautumassa Suomeen. Perussuomalaisten puoluetoimistoon tehtiin hyökkäys, jossa toimiston ikkunat kivitettiin säpäleiksi. Takku.net -sivustolla julkaistun tiedotteen mukaan:

”Teollamme haluamme vaikeuttaa perussuomalaisten toimintaa konkreettisesti. Fasismin torjumiseen vaaditaan toimintaa kaikilla tasoilla. Aiomme vastaisuudessakin toimia myös suoran toiminnan keinoin perussuomalaisia ja muita fasisteja vastaan.”

Osalla äärivasemmistolaisten ”aktivistien” toimijoilla on läheiset kytkökset Vasemmistoliittoon ja erityisesti tiettyihin vasemmistoliittolaisiin poliitikoihin. Näkyvin tällainen poliitikko on Dan Koivulaakso, joka on pitänyt yhteyttä ruotsalaisiin aateveljiinsä mm. kutsumalla entisen AFA-johtomiehen Matthias Wågin Suomeen. Wåg toimii nykyisin ”journalistina” äärivasemmistolaisessa tutkimuskeskus Researchgruppenissa, joka on viime aikoina kunnostautunut hakkeroinnissa.

Koivulaakso oli mukana kirjoittamassa kirjaa ”Äärioikeisto Suomessa”, jossa hän maalaili kauhukuvia suomalaisesta äärioikeistosta omasta äärivasemmistolaisesta näkökulmastaan. Valtamedian julkisuudessa Koivulaakson ja kumppaneiden tekele sai osakseen kehuja ja hymistelyä. Kirjan tekijöistä puolestaan kirjoitetaan hymisteleviä artikkeleita lehtiin ja heitä kutsutaan vieraiksi veronmaksajan rahoittaman Yleisradion keskusteluohjelmiin.

Kun Vasemmistoliitto Suomessa menettää yhä enemmän kannatusta työväestön keskuudessa ja vanhat kommunistit siirtyvät eläkkeelle, tilalle tulee Koivulaakson tapaisia aktivisteja, joiden poliittiset meriitit on hankittu katumellakoinnissa. Näille ihmisille ei ole mikään ongelma hyväksyä poliittisiin vastustajiin kohdistuvaa järjestelmällistä väkivaltaa, jota Perussuomalaisten Vallilassa sijaitseviin tiloihin tehty hyökkäys edustaa.

Sympatiseeraausta

Siinä missä Koivulaakson, Li Anderssonin ja Mikael Brunilan kirja edustaa demonisointia, jolla luodaan uhkakuvia, tämä kirjoitus puolestaan kertoo sympatioista ja moraalisesta tuesta Perussuomalaisten tiloihin tehdylle iskulle.

Tuki iskulle käy ilmi jo otsikosta, jossa sanotaan, että ”Persut saavat mitä ovat tilanneet”. Moraalisessa sokeudessaan Ripatti syyttää iskusta kokonaan sen kohdetta:

”Persut saavat mitä ovat tilanneet, vaikka rikollista toimintaa ei voi hyväksyä. Puolue on johdonmukaisen aktiivisesti ollut rakentamassa vastakkainasettelun ilmapiiriä, joka on syntynyt ihmisyyden näkökulmasta kyseenalaisin sanakääntein.”

Vastakkainasettelun ilmapiiriä lietsotaan pelkästään olemalla eri mieltä valtavirran vihervasemmistolaisten opinkappaleiden kanssa. Siihen ei tarvita yhtään enempää. Politiikkaan myös kuuluu tietty vastakkainasettelu. Liberaalissa demokratiassa on luonnollista, että kaikki eivät ole samaa mieltä asioista. Siihen kuuluu myös oletus, että erimielisyydet ratkotaan äänestyskopeissa ja sen jälkeen neuvottelemalla eikä käyttämällä väkivaltaa poliittisia vastustajia kohtaan.

Joistakin Ripatin kommenteista paistaa sellainen ylimielisyys ja vahingonilo, että on vaikea uskoa hänen edustavan kristillisiä arvoja mottonaan ”Huominen on uusi mahdollisuus”. Ripatti ei pidä siitä, että Perussuomalaiset arvostelivat poliisin toimintaa asiassa:

”Voi hellan lettas sentään tätä mielensä pahoittajien ja valittajien vaikerrusta. Ryhmä ei ota vastuuta omista möläytyksistään, mutta pahoittaa mielensä heti, kun kalikka kalahtaa omaan nilkkaan, kun heille kerrotaan tosiasioista. Mutta kun populistien puoluetoimistoon kohdistuu väkivaltaa, pitäisi poliisilta saada heti erikoiskohtelua.”

Ensinnäkin kyse on väkivallasta eikä mistään mielensä pahoittamisesta. Vertaa asian saamaa julkisuutta siihen, kun Äärioikeisto Suomessa -kirjan tilaisuuteen tehtiin väitetty hyökkäys. Silloin lehdet kirkuivat, että Väkivallalle pitää saada tuomio. Se, että tilaisuuden järjestäjien hankkimat epäviralliset turvamiehet olivat itse aseistautuneita, jäi vaille huomiota.

Ripatti ”ymmärtää” takku.net -sivustolla tiedotteen julkaissutta tahoa:

”Mielestäni protestiryhmän viesti on osa sitä sanomaa, jota perussuomalaisille yritetään kertoa.”

On aivan hyväksyttävää kertoa mielipiteensä Perussuomalaisten toiminnasta. Sen sijaan mielipiteen tukemista puolueen tiloihin heitetyillä kivenmurikoilla ei pidä hyväksyä. Ripatti jatkaa vielä esittämällä toiveen, miten Perussuomalaisia tulisi kohdella:

”Ihmisyyden vastaiseen politiikkaan tulee suhtautua jyrkän kielteisesti. Rasismia, syrjintää ja vihapuhetta ylläpitävät on jätettävä Ruotsin mallin mukaisesti "eteisen puolelle".”

Jos ns. vihapuhetta ryhdytään suitsimaan tiukoilla toimilla, tällöin saattaa käydä kuten Ruotsissa, jossa eräästä keskeisestä yhteiskunnallisesta ongelmasta ei voi keskustella joutumatta vihamielisen hurskastelijoiden kuoron lynkkaamaksi. Laaja sananvapaus on parempi vaihtoehto kuin sensuuri, vaikka sen seurauksena julkisuudessa esitettäisiinkin jonkun mielestä epämiellyttävältä kuulostavia mielipiteitä.

Ripatin käsitys tulee tuosta viimeisestä kommentista selväksi. Hän kannattaa hurskastelua ja tekopyhyyttä ja vastustaa avoimuutta. Hän haluaa ruotsalaisen poliittisen kulttuurin Suomeen ja sen mukana poliittisen väkivallan ja yhden puolueen järjestelmällisen demonisoinnin.

Äärivasemmistolainen väkivalta kerää valtajulkisuudessa ymmärrystä. Puhutaan, että se on merkki ”syrjäytymisestä” ja yhteiskunnan ”eriarvoistumisesta”. Jos hulinointia ymmärretään ja hulinoitsijoita paijataan päähän, seurauksena on lisää hulinointia. Vasemmistoanarkistit etsivät oikeutusta toimilleen ja saavat sitä Alpi Ripatin kaltaisilta. Ripatti lisäksi menee kuvottavassa kirjoituksessaan erittäin pitkälle ”ymmärtämisessään”.

Äärivasemmiston ymmärtäminen on lopetettava ja nähtävä heidät sellaisina, kuin he ovat. He eivät ole mitään vapaustaistelijoita vaan toimettomia ihmisiä, jotka pitävät väkivallasta. He muistuttavat enemmän Kellopeli appelsiini -elokuvan päähenkilö Alexia, jolle väkivalta itsessään tuotti nautintoa, kuin minkään tärkeän yhteiskunnallisen asian puolesta toimivia aktivisteja. Itseään ”antifasisteiksi” kutsuvat tahot eivät välttämättä ole sellaisia eivätkä myöskään epäröi käyttää fasisteille ominaisia keinoja. Tämän voi nähdä viime torstain iskusta.