Vastuullinen media ampuu omaan jalkaansa

Iltalehti uutisoi Helsingin Malminkartanossa tapahtuneesta 15-vuotiaan tytön raiskauksesta viime keskiviikkona. Lehti kertoo:

” Kaksi kouluikäistä poikaa raiskasi tytön metsikössä. Tieto tapauksesta levisi poikien rehentelyn vuoksi useiden muiden koululaisten tietoon.”

” 15-vuotias tyttö oli ollut Kannelmäen kirkossa konfirmaatioharjoituksessa, josta hän lähti kävellen kotiinsa.”

”Ystävä oli mukana. Matkan varrella tytöt kohtasivat sattumalta kaksi ikäistään poikaa. Nämä tunnistivat 15-vuotiaan ja huutelivat häntä nimellä. 15-vuotias ei isokokoisia nuorukaisia tuntenut muuta kuin Facebook-kuvista. Heillä oli nimittäin yhteisiä ystäviä.”

Näin siis valtamedia kertoo tapahtumista omaan tyyliinsä. Internet tietää tapauksesta enemmänkin. Tekijöiden nimet, osoitteet, sosiaaliturvatunnukset ja kuvakaappaus asian tiimoilta käydystä Facebook-keskustelusta ovat myös saatavilla. Myös oikeudenkäyntipöytäkirja, jossa tuomittujen nimet ja tapahtumien kulku käyvät ilmi, löytyy netistä, ja siinä kerrotaan, että raiskauksen tekijät olivat palaamassa koraanikoulusta. Syystä, jonka useimmat tietävät, rippikoulu oli maininnan arvoinen seikka mutta koraanikoulu ei.

Median toimintatapa

Tiedotusvälineet eivät kerro rikoksen tekijöiden etnisestä taustasta erityisesti silloin, kun tekijät kuuluvat ns. ”varsinaisiin” maahanmuuttajiin. Tässä ei ole mitään uutta, koska tähän on jo vuosien varrella totuttu. Joskus menneisyydessä toimittaja saattoi livauttaa uutiseen tiedon, että tekijällä oli päällään pussihousut tai että tapahtuma liittyi sukujen välisiin riitoihin. Useimmat tiesivät tästä, mihin ihmisryhmään tekijä kuului.

Samalla tavalla raiskausuutisesta voi päätellä, että tekijät olivat suurella todennäköisyydellä ”varsinaisia” maahanmuuttajia. Malminkartanon tapauksessa ratkaisevaa oli tekijöiden lukumäärä. Jossain muussa uutisessa erityisesti Suomen ulkopuolella tekijän taustan voi päätellä tapahtumapaikasta, jos se sattuu olemaan varsinaisten maahanmuuttajien kansoittama lähiö tai kaupunginosa.

Päättely tehdään siis ennakkoluulojen perusteella. Koska meidät on aivopesty opetettu ajattelemaan, että ennakkoluulot ovat pahasta, tällainen päättely itsessään on osoitus rasismista. Todellisuudessa ihminen kuitenkin tarvitsee ennakkoluuloja, koska ne suojelevat häntä mahdolliselta vaaralta.

”The Talk”

Trayvon Martinin tapaus Floridassa on nostanut rotukysymykset esille amerikkalaisessa mediassa. Mustien lapsilleen pitämiä puheita amerikkalaisesta yhteiskunnasta on julkaistu useissa lehdissä (esim. tämä). Puheissa varoitetaan, että pelkkä musta ihonväri saattaa tehdä kenestä tahansa tummaihoisesta epäilyttävän joissakin olosuhteissa.

Konservatiivikolumnisti John Derbyshire julkaisi oman versionsa ei-mustille tarkoitetusta puheesta. Siinä hän kertoo omille lapsilleen, mitä heidän pitää tietää Yhdysvaltojen mustasta väestönosasta.

Erityisesti puheen kymmenennen kohdan poliittisen korrektiuden periaatteet sisäistänyt henkilö ymmärtää varmuudella rasistiseksi. Siinä Derbyshire kertoo tilastoihin perustuvan terveen järjen käytöstä, kun ollaan tekemisissä Yhdysvaltojen mustan väestönosan kanssa, eli hän opettaa lapsilleen ennakkoluuloja, jotka saattavat hänen mielestään pelastaa lasten hengen.

Derbyshire kehottaa lapsiaan välttämään suuria mustien joukkoja, pysymään poissa mustien asuttamista kaupunginosista ja olemaan muuttamatta kaupunkiin, jonka johdossa on mustia poliitikkoja. Hän myös väittää, että mustien osuus työpaikoilla on positiivisen syrjinnän takia suurempi erityisesti kognitiivisesti vaativissa tehtävissä, kuin se olisi ilman ”affirmative actionia”.

Hän myös kehottaa hankkimaan ystäviä yhteiskuntaan hyvin sopeutuneiden mustien joukosta, koska ystävyydestä saa iloa elämään ja koska mustat ystävät suojelevat mahdollisesti uran tuhoavilta rasismisyytöksiltä.

Derbyshiren teksti muistuttaa paikoin Mikko Ellilän kirjoitusta Yhteiskunta koostuu ihmisistä, josta tekijä tuomittiin kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Derbyshirelle kirjoitus toi potkut valtavirran konservatiivisesta National Review Online –verkkolehdestä.

Derbyshire on älykäs ja kokenut kirjoittaja eikä hän voinut olla tietämättä, mitä kirjoituksesta todennäköisesti seuraa. Poliittisen korrektiuden pelisääntöjen rikkominen tuhoaa lähes väistämättä kenen tahansa korkean tai vähän matalamman profiilin julkisuuden henkilön uran Yhdysvalloissa. Luultavasti monet ei-mustat amerikkalaisvanhemmat kuitenkin varoittavat lapsiaan vähän samaan tapaan kuin Derbyshire teki kirjoituksessaan. Se ei ole kaunista tai ylevää, mutta maailma ei ole aina kaunis sekään.

Median vastuu

Malminkartanon tapaus antaa aihetta vastaavaan keskusteluun myös monissa helsinkiläisperheissä. Tätä varten vanhemmat tarvitsevat tietoa ennakkoluuloihin perustuvien varoitustensa tueksi.  Medialla on siksi vastuu raportoida tapahtumista ja kertoa rikoksiin syyllistyneiden taustasta jotakin. Nimiä ei tarvitse mainita kuin törkeissä rikoksissa. Malminkartanon tapaus oli mielestäni törkeä, mutta tekijät olivat toisaalta alaikäisiä, joten heidän nimensä voi perustellusti jättää pois uutisesta.

Media ei kuitenkaan palvele kansalaisia tässä asiassa vaan keskittyy moraaliposeeraukseen. Esimerkiksi Uusi Suomi –verkkolehden päätoimittaja Markku Huusko arvostelee blogikirjoituksessaan niitä, jotka julkaisivat Malminkartanon raiskaajien henkilötietoja internetissä. Hän myös myöntää avoimesti valtamediassa vallitsevan itsesensuurin:

” Vastuulliset tiedotusvälineet eivät mainitse etnistä taustaa tällaisissa uutisissa. Myöskään nimiä ei näissä tapauksissa tuoda esiin, koska tekijät olivat tekohetkellä alaikäisiä ja vankeustuomio ei ollut ehdoton eli yli kaksi vuotta. Iltalehti toimi uutisoinnissaan tässä vastuullisesti. Sen sijaan oikeuden päätöksen ja törkyviestien nettilevittelijät eivät.”

Oikeuden päätös on julkista tietoa ja kuka tahansa voi tilata sellaisen yhdellä puhelinsoitolla. Koska media jättää tarkoituksella kertomatta asioita, monet ovat Malminkartanon tapauksessa tilanneet oikeuden päätöksen.  Joku on myös julkaissut sen sellaisenaan. Tällainen käytös voi olla jonkun mielestä tuomittavaa, mutta se on toisaalta johdonmukainen seuraus valtamedian itsesensuurista.

Internet on olemassa ja sieltä saa tietoa, jota valtamedia ei kerro. Valtamedian edustajien mielestä tällainen on pahasta. Sen sijaan, että Huusko keskittyisi lukijoidensa palvelemiseen, hän aikoo pakottaa kommentoijat käyttämään omaa nimeään:

” Nimimerkkien salliminen Uudessa Suomessa päättyy kesään mennessä samalla kun palvelua muutenkin uudistetaan. Feikkiepäilyjen kohdalla pyydämme kirjoittajaa vahvistamaan henkilöllisyytensä ja jos näin ei tapahdu, käyttäjätunnus suljetaan.”

Huusko siis haluaa salata törkeisiin rikoksiin tuomittujen henkilöllisyyden ja etnisen taustan, mutta pakottaa palvelunsa käyttäjät kertomaan oman nimensä.  Hommaforumin nimimerkki Thinkingmind oli kysynyt Huuskolta seuraavaa:

” Onko tämä nyt ymmärrettävä niin, että mielestäsi blogaajilla ja nettikommentoijilla ei pidä olla anonymiteettiä, mutta joukkoraiskaajilla pitää?”

Medialle on toisaalta suuri uutinen, kun kansanedustaja Teuvo Hakkarainen julkaisee tekijöiden nimet omalla Facebook-seinällään.

Pitäytymällä itsesensuurissa valtamedian edustajat voivat esiintyä moraalisesti erinomaisina ja vastuullisina toimijoina. Pitkällä tähtäimellä uskottavuus on kuitenkin koetuksella. Ruotsissa Avpixlat-sivusto on jo pitkään julkaissut rikoksista tuomittujen nimiä, kuvia ja sosiaaliturvatunnuksia silloin, kun valtamedia jättää nimet julkaisematta ja valkopikselöi tekijöiden kuvat silloin, kun nämä ovat ”varsinaisia” maahanmuuttajia. Sivusto ilmoittaa julkaisevansa ”retusoimattoman kuvan” tapahtumista eikä sivustolle todennäköisesti olisi kysyntää, jos valtamedia pitäytyisi asiallisessa tiedonvälityksessä eikä keskittyisi oman moraalisen erinomaisuutensa esittelyyn. Korkealle moraalille ei todellisuudessa löydy katetta, ja itsesensuuri puolestaan tarjoaa käyttövoimaa oikeille rasisteille, vaikka sensurointi tehtäisiin vilpittömin mielin.

Hihafarssin arvoton loppunäytös

Helena Erosen hihamerkkikirjoituksesta alkanut mediakohu muuttui farssiksi siinä vaiheessa, kun dosentti Johan Bäckman ilmestyi kuvaan mukaan. Bäckman levitti tarinaa Venäjän lehdistöön ja lopulta jupakan aloittaja Turun Sanomat -sanomalehti ja ”kohudosentti” seisoivat yhteisrintamassa ainakin Turun Sanomien mukaan:

”Johan Bäckmanilla on ollut jo vuosia poikkeuksellinen asema välimiehenä, joka on avittanut naapurimaan seuraamisessa sekä Suomen että Venäjän tiedotusvälineitä.”

Tuo on ehkä kiltein lausunto modernin ajan Moskovan Tiltusta, jonka olen koskaan nähnyt suomalaisessa mediassa, eikä sen kirjoittaminen tainnut olla Turun Sanomien toimittajalle kovin vaikeaa.

Turun Sanomien tavaramerkki ei kolhiintunut

Eräiden arvelujen mukaan Turun Sanomien vääristellyn jutun takana olisi ollut toimittaja Tuomas Muraja, mutta ilmeisesti kirjoittaja on kuitenkin Toni Lehtinen. Tuomas Murajan edesottamuksista kirjoitin viime joulukuussa, jolloin hän tuntui olevan vakuuttunut Suomen Sisu -järjestön fasistisuudesta.

Muraja ei ole parantunut vainoharhoistaan, vaan jatkaa samaan tyyliin Facebook-seinällään. Murajan mielestä Erosen kirjoitus oli ”natsiperformanssi”:

”Erosen kannanotossa kyse ei ollut satiirista vaan natsiperformanssista, jossa huumorin varjolla tuotiin oikeat mielipiteet esille muka vitsin varjolla.”

”...Natsiperformanssin ydin on ajatusleikki, jossa oma aate puetaan vitsiksi, ja esitetään marttyyria, kun jäädään tarkoituksella kiinni oman sanoman levittämisestä.”

En ole aiemmin tiennyt, että toimittajan ammatti edellyttää ajatustenlukutaitoa. Ehkä Tuomas tietää paremmin, mitä Helena Eronen oikeasti tarkoitti, kuin kirjoittaja itse tai Erosen blogin säännölliset lukijat. Kun lukee Murajan Suomen Sisu -salaliittoteorioita, ei enää ihmettele, miksi lehdet kirjoittavat kuten kirjoittavat. Turun Sanomat on nousemassa ”laatulehtenä” Helsingin Totuuden tasolle.

Muraja tuskin lienee toimittajakunnassa mikään poikkeus, vaan nykytoimittajan työ vaatii kykyä ”nähdä asioiden taakse” ja unohtaa, mistä jutussa oikeasti on kyse. Näin syntyvät parhaat otsikot ja myyvimmät jutut.

Myös Turun poliisi antoi tukensa maakunnan ykköslehdelle. Helena Erosen tekemä rikosilmoitus törkeästä kunnianloukkauksesta ei johtanut toimenpiteisiin. Iltalehti siteeraa Turun Sanomia ja toteaa:

”Tutkinnanjohtaja Markku Kukon mukaan asiassa ei ole syytä epäillä rikosta, joten esitutkintaa ei tehdä, Turun Sanomat kertoo.”

”Turun Sanomien mukaan poliisin päätöksessä todetaan myös, että Erosen kirjoitusta voidaan pitää hänen asemansa huomioiden vähintäänkin sopimattomana ja mahdollisesti jopa lainvastaisena.”

Näin on koko ”hihagaten” alkuunpanija saanut synninpäästön vieläpä viranomaiselta. Markku Kukko ei päässyt tutkimaan eikä syyttäjä syyttämään, mutta Eroselle saatiin silti tuomio tavalla, jota ei voi pitää oikeusvaltion periaatteiden mukaisena. ”Trial by media” ja ”drive-by verdict” sanoisivat amerikkalaiset hampurilaismerkki hihassaan. Poliisi liittoutui valtamedian kanssa ja jakoi julkisen tuomion ilman tuomareita ja lautamiehiä, mikä ei ole kunniaksi poliisille.

Bysanttilaista juonittelua

Perussuomalaisten toiminta ”hihagaten” aikana vaikutti epämääräiseltä sekoilulta. Ryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lerner suorastaan pitkitti kriisiä jakamalla medialle lausuntoja vielä sen jälkeen, kun Turun Sanomien alkuperäisen uutisen valheellisuus oli käynyt jo useimmille selväksi.

Perussuomalaisten eduskuntaryhmä käsitteli jälleen kerran sisäisiä asioitaan lehtien palstoilla tavalla, joka muistutti Timo Soinin avautumista Pietarin junassa, kun Jussi Halla-aho oli Facebookissa kommentoinut Kreikan tapahtumia.

”Hihagaten” aikana Timo Soinin hiljaisuutta ei voinut olla panematta merkille. Soini tuli esiin vasta, kun ryhmä teki päätöksensä kansanedustaja James Hirvisaaren määräaikaisesta erottamisesta. Kun kansanedustaja Hirvisaari miettii, kenen puukko hänen kyljestään löytyi, se ei välttämättä kuulu ryhmän puheenjohtaja Ruohonen-Lernerille vaan hänen takanaan naruja vetelevälle puheenjohtajalle. Ryhmäpuheenjohtaja ei vaikuta itsenäiseltä toimijalta, vaikka oululainen Kaleva kehui hänen ”valtiomiesmäistä” toimintaansa ”hihagaten” yhteydessä.

Tätä tulkintaa tukee se, että Perussuomalaisten palveluksessa työmies-nimikkeellä työskentelevän Matti Putkosen sähköposti vuodettiin medialle. Putkonen peräsi viestissään Ruohonen-Lerneriltä malttia Erosen erottamisasiassa. Sähköpostin aitoudesta ei ole täyttä varmuutta lehtitietojen perusteella, mutta Putkonen on mitä ilmeisimmin lähettänyt asiaa koskevaa sähköpostia Ruohonen-Lernerille.

Tapahtumien kulun perusteella puheenjohtaja Timo Soini käytti hihamerkkikohua hyväkseen näyttääkseen kaikille kaapin paikan puolueessa. Kansanedustaja Hirvisaari alistui tapahtuneeseen puolueen yhtenäisyyden nimissä, mika kertoo erimielisyyksistä, joita media nähdyn kaltaisilla kohu-uutisilla pyrkii lietsomaan.

Soini ja Ruohonen-Lerner eivät ainakaan allekirjoittaneelta saa hyviä tyylipisteitä. Heidän toimintaansa on ollut vastenmielistä katsoa ulkopuolelta, vaikka Perussuomalaisista luultavasti löytyy myös niitä, jotka taputtavat käsiään puheenjohtajan ja hänen sätkynukkensa jämäkkyydelle.

Mediaa vastaan ei aina kannata taistella, mutta median vietäväksi ei myöskään pidä antautua. Nyt Perussuomalaisten johto osoitti taas kerran heikon kykynsä käsitellä median masinoimia ajojahteja. Toimittajat ovat haistaneet veren, joten nähty kohu tuskin jää viimeiseksi.

Valheen valta

Medialla sanotaan olevan valtaa ja siksi sitä kutsutaan joskus neljänneksi valtiomahdiksi.  Media poikkeaa vallan osalta muista valtiomahdeista, koska medialla ei varsinaisesti ole vastuuta. Jos selkeästi valheellinen väite leviää julkisuuteen, median on teoriassa oikaistava valheellinen väite. Käytännössä valhe kuitenkin jää usein elämään, koska media ei mielellään myönnä virheitään. Jos myöntääkin, se tehdään huomaamattomasti parilla rivillä lehden sisäsivuilla.

Huuskon selittelyt

Uusi Suomi –verkkolehden päätoimittaja Markku Huusko yritti ensin vältellä vastuutaan tapahtuneesta. Otsikolla Asiaton on asiatonta Huusko perusteli päätöstään poistaa teksti, koska kirjoitus ”meni hyvän maun tuolle puolen”.  Sitä, millä tavalla teksti meni hyvän manun tuolle puolen, Huusko ei kertonut. Huusko perusteli tekoaan samalla tavalla kuin aina  ennenkin, eli hän ei perustellut päätöstään mitenkään vaan vetäytyi ”sääntöjen” taakse.  Se, mitä ”sääntöjen” kohtaa Eronen rikkoi, jäi ainakin minulle epäselväksi.

Huuskon vastuu asiassa on merkittävä, koska hän poisti tekstin eikä tuonut sitä uudelleen näkyviin sen jälkeen, kun Turun Sanomat oli julkaissut selkeästi pahansuopaisen ja valheellisen kirjoituksen nimimerkillä (vai pitäisikö sanoa tavaramerkillä) Turun Sanomat. Huuskon päätös jätti Erosen puolustuskyvyttömäksi ja suuren yleisön valtamediassa kulovalkean lailla levinneen selkeästi valheellisen uutisen varaan.

Onneksi Uusi Suomi on kehittämässä verkkopalveluaan. Huuskon mukaan:

”Uusi Suomi uudistaa palveluaan parhaillaan ja ottaa ensi kuussa entistä suuremman harppauksen kohti omalla nimellä käytävää asiakeskustelua myös uutispuolella.”

Tässä näkyy Huuskon ja median vääristyneet prioriteetit. Sen sijaan, että oikeasti panostettaisiin sisällön laatuun ja sen kehittämiseen, keskitytään toivottomaan taisteluun nimimerkkikirjoittamista vastaan. Totuuden puolustamisesta valhetta vastaan on valtamediassa turha haaveilla, koska valheet tuovat enemmän klikkauksia ja sitä kautta rahaa.

Lisää selittelyjä

Uusi Suomi –verkkopalvelun lukijat eivät kommenttien perusteella vaikuttaneet erityisen tyytyväisiltä. Linkitän tähän Vilhelm Junnilan kommentin, jossa hän mm. sanoo:

” Teki mieli ilmoittaa tämä puheenvuoro asiattomana viestinä, mutta arvelin, että siitäkin olisi tullut kirjoitusoikeuksien menetys tai muuta sensurointia.

"Mistä minä tiedän onko tämä päätoimittaja Huuskon kirjoittama puheenvuoro poliittista satiiria? Jos se on totisinta totta niin olen kyllä niin sanotusti huolestunut ja järkyttynyt.”

Tätä ennen nimimerkki J. Gagarin oli asettanut kyseenalaiseksi Huuskon ”sääntötulkinnan”:

” Älä esitä sukupuoleen, ikään, syntyperään, kieleen, uskontoon, vammaisuuteen tai muuhun henkilökohtaiseen ominaisuuteen liittyviä asiattomia viestejä."

"US:n säännöistä ainoastaan tuo pykälä jollain tavoin sivuaa tätä tuomiota. Mutta kun Helenan blogissa oli tasapuolisesti "ehdotettu" niitä hihamerkkejä kaikille mahdollisille etnisille ryhmille ja jopa ammatinharjoittajille, niin siinä ei nimenomaisesti mollattu mitään tiettyä ryhmää edes satiirisesti enempää kuin jotain toista."

"Mutta tietysti toimituksella on oikeus tulkita omia sääntöjään.”

Huuskon piti siis kirjoittaa uusi selittelykirjoitus, jossa hän kertoo, miten hän kokee sen toimittajana. Huusko antaa jonkin verran periksi ja tunnustaa, että tapahtunut ei ollut kunniaksi kenellekään:

”... Helena Erosen ”hihamerkkikirjoituksen” leviäminen suomalaisessa mediassa ei jää historiaan journalismin ammattilaisten kunniakkaimpana suorituksena. Ei itse blogitekstikään tosin ole kunniaksi kirjoittajalleen.”

Missään vaiheessa Huusko ei tunnusta omaa vastuutaan asiassa. Se, onko Erosen alkuperäinen blogiteksti hyvä vai huono, on mielipidekysymys. Huusko ei halunnut antaa lukijoille mahdollisuutta muodostaa omaa mielipidettään, koska hän poisti alkuperäisen kirjoituksen eikä asettanut sitä uudelleen näkyville.

Omat puukottivat selkään

Helena Eronen on suosittu kirjoittaja Uuden Suomen blogipalvelussa, mutta poliittisena toimijana häntä ei parhaalla tahdollakaan voi pitää merkittävänä. Eduskunta-avustajana toimiminen on työtä eikä mikään poliittinen luottamustehtävä. Luultavasti Eronen itsekin koki asian näin, koska hänen kirjoituksensa pysyivät saman tyylisinä senkin jälkeen, kun hän aloitti työnsä kansanedustaja James Hirvisaaren avustajana.

Siksi on hieman surullista lukea hänen anteeksipyyntöjään ja selittelyjään. Hänen kirjoituksensa ei ollut mikään ”överivitsi” vaan tavanomaista satiiria, jossa pilkan kohteena oli tärkeilevä Vähemmistövaltuutetun toimisto.

Joissakin kommenteissa on esitetty, että Perussuomalaisten kannattaisi välttää natseihin viittaavaa kommentointia, koska puolueella on ”vahva natsileima”. Tästä päästään takaisin median ja Perussuomalaisten poliittisten vastustajien harrastamaan natsikortin heilutteluun. Perussuomalaisten natsileima on seurausta mustamaalauksesta, joka alkoi viime eduskuntavaalien jälkeisestä lehdistötilausuudesta, jossa RKP-aktiivi, professori Jan Sundberg vertasi Perussuomalaisten puolueohjelmaa natsien vastaavaan.

Asia on kuitenkin täsmälleen päin vastoin. Natsikortti ei häpäise kohdettaan vaan sen käyttäjän. Lisäksi niitä todellisia natseja eivät ole Perussuomalaiset vaan tekopyhät suvaitsevaisuusfasistit, jotka vaativat ihmisiä tuomiolle mielipiteidensä takia ja haluavat tukkia uuden uljaan monikulttuurisen yhteiskunnan arvostelijoiden suut.

Erosen kannalta omien puukottaminen selkään tuntuu pahalta ja voi lisäksi johtaa työpaikan menetykseen. Onneksi kansanedustaja Hirvisaari on kieltäytynyt erottamasta avustajaansa. Nähtäväksi jää, miten Perussuomalaisten puoluejohto tähän suhtautuu. Puolueen pitäisi jotenkin toipua eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lernerin tekemästä omasta maalista.

Mielipidemonopolin aika ohi

Osa Perussuomalaisten kansanedustajista elää vielä sitä aikaa, jolloin valtamedia kertoi (tai oli kertovinaan) maailman tapahtumista luotettavasti ja puolueettomasti. Näitä aikoja ei todellisuudessa koskaan ole ollut, mutta nykyisin ihmisillä on käytettävissä keinoja varmistaa median esittämä totuus muista lähteistä eikä mielipiteiden uskottavuuteen enää riitä arvovaltaisen sanomalehden tavaramerkki.

Median valta ei perustu totuuden esittämiseen vaan valheen, joka lisäksi leviää nopeasti. Valehtelu, vääristely ja mustamaalaus ovat ainoita asioita, jotka ovat vielä jäljellä valtamedian mielipidemonopolista. Kun valtamedia on tehnyt tehtävänsä syyttäjänä, tuomarina ja teloittajana, se siirtyy seuraavaan kohuun ja jättää epäoikeudenmukaisesti teloitetun oman onnensa nojaan.

Tahallisesta ja tahattomasta väärinymmärtämisestä

Helena Erosen hihamerkkikirjoituksesta kaikki oleellinen on sanottu. Turun Sanomien alkuperäinen uutinen asiasta osoitti kuitenkin niin alhaista moraalia toimittajalta, että katsoin velvollisuudekseni ilmaista tukeni alkuperäisen blogikirjoituksen kirjoittajalle.

Ovatko turkulaiset oikeasti tyhmiä?

Kirjoitus oli satiiria ja se oli helppo ymmärtää sellaiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun alettiin ehdottaa amerikkalaisille hampurilaisen kuvalla varustettuja hihamerkkejä. Ennen Erosen kirjoitusta vähemmistövaltuutettu oli närkästynyt siitä, että poliisi tarkistaa ”ulkomaalaisen näköisiltä” henkilöpapereita eli suomeksi valvoo lain noudattamista.

Eronen ”ehdotti” tapaa, jolla helpotettaisiin poliisin työtä. Jostain syystä tällainen ihmisten valvontaa lisäävä ehdotus ei kelpaa, ellei kohteena ole kantasuomalainen autoilija, jolta liikenneministeriö ihan tosissaan pyrkii rahastamaan lisää veroja gps-seurannan avulla. Turun Sanomat antoi uutisessaan ymmärtää, että Erosen ehdotus oli tehty vakavissaan:

”Perussuomalaisten kansanedustajan James Hirvisaaren eduskunta-avustaja Helena Eronen ehdottaa blogissaan ulkomaalaisille pakollisia hihamerkkejä. Eronen kirjoittaa Uusi Suomi -verkkolehden blogipalvelussa, että hihamerkkien käyttönotto helpottaisi poliisin työtä ja vapauttaisi resursseja, sillä sen jälkeen poliisin ei tarvitsisi kysellä ulkomaalaisilta henkilöllisyystodistuksia.”

On vaikea uskoa, että nimimerkki ”Turun Sanomat” olisi oikeasti ottanut kirjoituksen tosissaan. Jos oli, turkulaiset ovat oikeasti niin tyhmiä, kuin turkulaisvitsit antavat ymmärtää. Turkulaisille luetun ymmärtäminen tuottaa tuskaa. Taannoin Turussa loppui appelsiinimehun myynti kokonaan, koska purkissa luki: ”Ravistettava. Omas kakas.”

Todellisuudessa kyse ei luultavasti ole turkulaisten väitetystä tyhmyydestä vaan median sensaatiohakuisuudesta. Pahantahtoinen toimittaja voi suomalaismediassa kirjoittaa Perussuomalaisista ihan mitä tahansa totuudesta piittaamatta ja lukijoita riittää. Turun Sanomien tahallinen väärinymmärrys levisi myös maailmalle. Ruotsalainen Dagens Nyheter -sanomalehti kirjoitti tapauksesta mutta antoi hyvän lehtimiestavan mukaisesti tilaa Erosen kommenteille. Turun Sanomat ei näin vaivautunut tekemään.

Töppäyksiä

Toki Erosen kirjoituksen voi myös ymmärtää väärin ihan tahattomasti etenkin, jos lukee hänen kirjoituksiaan ensimmäistä kertaa. Kukaan hänen kirjoituksiaan pitempään lukenut ei kuitenkaan voi näin tehdä, jos on itselleen rehellinen. Jopa minä ymmärsin sen, vaikka itäsuomalainen huumori avautuu minulle yleensä huonosti.

Eronen ei kuitenkaan töpännyt vaan lähinnä Turun Sanomat häpäisi itsensä. Lehti yritti paikkailla munaustaan ja haastatteli rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvasta, joka vastasi pönäkästi:

”Hyvän maun ja rangaistavuuden väliin jää alue, jolle tämä nyt kuuluu. Jos kirjoituksessa olisi vaadittu vain yhdelle kansanryhmälle hihamerkkejä, silloin tilanne olisi toinen.”

Tolvasen tolvana lausunto kertoo vakavasta suhteellisuuden tajun puutteesta. Olikohan asiantuntijana haastateltu Tolvanen edes lukenut koko kirjoitusta vai luottiko hän sokeasti Turun Sanomien ”dzhurnalismiin”?

Toinen suuri tolvana on tuttuun tapaansa Uusi Suomi -verkkolehden päätoimittaja Markku Huusko, joka poisti Erosen kirjoituksen verkkosivuilta. On vaikea ymmärtää, miksi niin moni jaksaa edelleen kirjoittaa kyseiseen blogipalveluun, jossa kirjoituksilla ja kokonaisilla blogeilla on taipumus siirtyä bittiavaruuteen varoittamatta.

Kolmas tolvana löytyy Perussuomalaisesta puolueesta, ja hän on eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lerner, joka vaati Erosen erottamista tehtävistään. Ilmeisesti Turun Sanomien uutisen varassa elänyt ryhmänjohtaja ei ymmärrä, että median vääristeltyjen uutisten edessä ei kannata kyykistellä, koska kyykistelyä saa jatkaa loputtomiin eikä valtamedian suhtautuminen puolueeseen silti muutu nykyistä asiallisemmaksi. Jatkuva omien kurittaminen hajottaa puoluetta sisältä päin, jolloin tapahtuu juuri se, mihin tiedotusvälineet pyrkivät eli puolue hajoaa ja menettää uskottavuutensa.

Todellisuudessa valtamedia menettää ja on jo menettänyt suuren osan uskottavuudestaan, kun se lähtee tekemään uutisia tyhjästä. Lukijan kannattaakin suhtautua epäilevästi kaikkeen uutisointiin. Jokaisessa valtamedian uutisessa tapahtumia väritetään oikean ideologian mukaisiksi joko tahallisella vääristelyllä tai jättämällä olennaisia asioita kertomatta. Pelkkä kiire ja resurssien vähäisyys ei riitä selitykseksi vaan mukana on aimo annos tahallista ideologiasta johtuvaa vääristelyä, puutteellista ammattietiikkaa ja silkkaa ammattitaidottomuutta.

Pahinta näissä kohuissa ja yksittäisiin nettikirjoittajiin kohdistuvassa mielipidevainossa on se, että yhä useammat ihmiset välttelevät todellisten mielipiteidensä ilmaisua. Janne Suuronen kirjoittaa US-blogissaan Suomen henkisestä ilmapiiristä:

”Valtakunta, jossa joukolla käännytään valehtelun uhrin kimppuun. Valtakunta, jossa jopa omat käännetään valehtelun kohteeksi joutunutta vastaan.”

”Ja sitten todistetaan, että katsokaa, omatkin olivat samaa mieltä. Valehtelun uhri on suurin syyllinen hänestä kirjoitettuihin valheisiin.”

”...Valtakunta, jossa ihmiset vaikenevat pelosta. Pelosta työpaikan menettämisen suhteen. Pelosta joutua oikeuden eteen. Pelosta saada sakkoja, jopa vankeutta.”

Kannattaa lukea myös Yrjön kirjoitus. Siinä on hyvä vinkki persuille:

"...en minä haluakaan persujen olevan politiikan jääkentillä joku perinteinen piruettiluistelija, vaan Charleston Chiefs. Tietysti, jos tuon lauseen olisi sanonut joku persujen kansanedustaja, niin seuraava skandaali ulvoisi lööpeissä tyyliin Väkivallan uhka eduskunnassa! Perussuomalaisten kansanedustaja haluaa eduskuntaan kolmea kivitalon kokoista silmälasipäistä pitkätukkaa mäiskimään turpaan lehtereillä olevaa yleisöä!

Suuri ja mahtava Eurostoliitto

Suomen EU-jäsenyyden alkuaikoina puhuttiin paljon, kuinka EU-jäsenyys ei näy ihmisten arjessa. Nyt 17 vuotta Suomen EU-jäsenyyden alkamisen jälkee ei enää voi sanoa samaa.

Sääntely ja arki

Nykyajan viihteellistynyt media ei juuri käsittele EU-asioita tai käsittelee vain, jos on tarve luoda EU:n huippukokouksista draamaa. Normaali sääntely ja sen valmistelu tapahtuu kuitenkin enimmäkseen medialta piilossa EU:n byrokratiassa. Mediaan tällainen sääntely pääsee vasta soveltamisvaiheessa.

Kävin viime lauantaina kaupassa tarkoituksenani ostaa kananmunia. Ensimmäisessä kaupassa kananmunat olivat loppu. Ajattelin, että kananmunien kaltaisia peruselintarvikkeita pitäisi modernissa länsimaassa olla saatavilla. Seuraavasta kaupasta kananmunia löytyikin, mutta laatikon vieressä varoiteltiin saatavuusongelmista, jotka johtuvat EU:n häkkikanaloita koskevan direktiivin ottamisesta käyttöön.

Mtv3:n uutinen kertoo yhden syyn kananmunien heikolle saatavuudelle:

”Vuodenvaihteessa voimaantullut EU-direktiivi kielsi perinteiset häkkikanalat. Isojen investointien edessä monet tuottajat lopettivatkin toimintansa.”

Sääntely on tehty hyvässä tarkoituksessa, kuten aina. Keskitetylle sääntelylle tyypilliseen tapaan mahdollisia seurauksia ei haluttu tai osattu kuvitella tai sitten niistä ei yksinkertaisesti piitattu. Kananmunien tuotanto ei ole erityisen kannattavaa bisnestä, joten uudenlaisen kanalan vaatimat investoinnit olivat monelle liikaa. Seuraukset näkyvät kauppojen hyllyillä.

Toinen jokapäiväinen asia, jossa EU näyttäytyy jokapäiväisessä elämässä löytyy kotoa. Kun painaa valokatkaisijaa, kestää jonkin aikaa, ennen kuin lamppu oikeasti valaisee huoneen. Näin käy niissä kotitalouksissa, jotka eivät ennättäneet hamstrata hehkulamppuja, ennen kuin ne kiellettiin EU-direktiivin mukaisesti tietenkin.

Yhteistä näille molemmille päätöksille on se, että tavallinen kansalainen ei voi niistä valitaa mihinkään. Molemmat päätökset kuuluvat EU:n toimivaltaan eikä Suomen eduskunnalla ole niiden suhteen mitään sanomista. Kuluttajan ja kansalaisen ainoaksi tehtäväksi jää alistua siihen, mitä byrokraatit ovat kaukana Brysselissä päättäneet. Luonnollisesti kukaan ei ole päätöksistä vastuussa.

Stubb ja kerjäläiset

Eurooppaministeri Alexander Stubb edustaa modernia poliitikkoa puhtaimmillaan. Edustavan näköinen ja hyvän supliikin omaava Stubb näyttää ja kuulostaa hyvältä televisiossa. Stubb myös tuntuu edustavan jotakin muuta kuin Suomen kansaa. Hän on ikään kuin keskusvallan edustaja provinssissa ja pyrkii esittämän EU:n toimet hyviltä alamaisten kansalaisten silmissä.

Stubb närkästyi viime viikolla eduskunnassa, kun erityisesti Perussuomalaiset vaativat romanikerjäläisten siivoamista katukuvasta. Stubb totesi ylimysmäiseen tapaan:

”Olemme nyt niillä rajoilla, jossa yhtä kansakuntaa yritetään leimata. Tämän tyyppistä keskustelua ei tässä salissa pidä käydä.”

Se, että rikolliset Romanian romanit ryöstelevät ihmisiä Helsingin kaduilla ja likaavat elinympäristöä asuinalueillaan, ei Stubbia hetkauta. Yhden kansakunnan ”leimaaminen” sen sijaan on jotakin vallan kauheaa. Stubbilla on oma ratkaisunsa kerjäläisyyteen:

”Missään nimessä ei pidä lähteä kriminalisoimaan tällaista toimintaa, vaan puuttua sen syihin.”

Tänään nähtiin, mikä on Stubbin ratkaisu. Eurooppaministeri Stubb sopi Romanian ulkoministeri Christian Diaconescun kanssa, että romanialainen virkamies saapuu Suomeen auttamaan romanikerjäläisiä ja suomalaisia viranomaisia.

Stubbin ratkaisu näytti hyvältä televisiossa tai ainakin Stubb näytti hyvältä. Ratkaisun EU-dimensio osoitti epäilijöille, että maiden välisellä yhteistyöllä ongelmat ratkeavat. Tosin tuskin kukaan oikeasti uskoo, että yksi romanialainen virkamies muuttaisi yhtään mitään. Jos romanialainen virkamies olisi ratkaisu kerjäämiseen, Romaniasta ei tänne tulisi yhtäkään kerjäläistä.

Kerjäläiset, roskat, ulosteläjät ja rikollisuus jäävät edelleen tavallisten kansalaisten riesaksi. Eikä kerjäämisen syihinkään puututa, koska Stubbilla tai edes Suomen valtiolla ei ole mitään mahdollisuuksia poistaa Romaniasta käsin toimivaa järjestäytynyttä rikollisuutta puhumattakaan kerjäläisromanien antisosiaalisesta elämäntavasta ja siihen vaikuttavista arvoista ja asenteista.

Ainoa oikea ratkaisu on poistaa kerjäläiset maasta. Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy uskalsi tehdä näin ja lähetti yli 10 000 romania takaisin Romaniaan ja Bulgariaan. Myös monet muut EU-maat kuten Saksa, Italia, Tanska ja Ruotsi ovat noudattaneet samankaltaista politiikkaa.

Tapahtunut osoittaa, että EU:n yhtenä suurimmista saavutuksista pidetty vapaa liikkuvuus ja Schengenin sopimus ovat utopiaa. Tosipaikan tullen niistä ei piitata ainakaan kaikissa maissa.

Stubb poliittisena ajattelijana

Eurooppaministeri Stubbin blogi on ehtymätön tahattoman komiikan lähde ja naurattaisi, jos kyse ei olisi oikeasti vakavista asioista. Stubb iloitsi viime torstaina, kun EVA:n tutkimus näytti, että EU on suomalaisten keskuudessa suosittu. Hän analysoi nykyisen poliittisen kentän asetelmia:

”Olen puhunut paljon kansalaisten ja puolueiden jakautumisesta lokalisteihin ja globalisteihin. Mielestäni se näkyy myös tässä tutkimuksessa. Globalistit kannattavat kansainvälisyyttä, avoimuutta, vapaakaupaa, aktiivista toimintaamme Euroopan unionissa ja muissa kansainvälisissä järjestöissä sekä näkevät ne hyödyt ja mahdollisuudet, joita maahanmuutto Suomelle tuo. Lokalistit puolestaan vastustavat Euroopan unionia sekä pitävät maahanmuuttoa  ja vapaakauppaa uhkana kansalliselle identiteetille.”

Stubb pitää tietysti itseään globalistina ja edistyksen eturintaman kulkijana. Lokalismi on Stubbin itsensä keksimä olkiukko, jota voisi tutummin kutsua ”impivaaralaisuudeksi”. Todellisuudessa Stubb palvelee suomalaisen kannalta väärää isäntää. Hän edustaa ylikansallista byrokratiaa ja demokratian halveksuntaa pahimmillaan. EU ei tietysti edusta avoimuutta muuten kuin Stubbin puheissa. Todellisuudessa häkkikanala- ja hehkulamppudirektiivejä tehtailevan byrokratian henkinen koti löytyy Brezhnevin Neuvostoliitosta.

Tavallisen kansalaisen tehtäväksi jää kysyä, mihin tarvitsemme Stubbin kaltaisia narsistisia show-poliitikkoja ja EU:n byrokratiaa. Vastauksesta riippumatta Stubbin globalismissa kansalaisen tehtäväksi jää alistua mielettömiin direktiiveihin ja katsella Stubbin kaltaisten poseerausta televisiossa.