Kansanmurha ja sen perintö

Kun luin Serafim Seppälän kirjan Armenian kansanmurhan perintö, mieleeni palautui vanhoja asioita, jotka luulin jo unohtaneeni.

En tiennyt Osmani-imperiumin toteuttamasta kansanmurhasta mitään ennen 1980- ja 1990-lukujen vaihdetta. Silloisessa internetin esiasteessa eli Usenetin uutisryhmissä turkkilainen ”robopostaaja”, joka kutsui itseään nimellä Hasan B. Mutlu (ja myöhemmin Serdar Argic) yritti väittää, että itse asiassa armenialaiset murhasivat turkkilaisia ja kurdeja 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana, vaikka todellisuudessa asia oli täsmälleen päin vastoin.

Internetin historian ensimmäinen spämmääjä

Hasan B. Mutlua voidaan hyvällä syyllä pitää internetin historian ensimmäisenä spämmääjänä. Kun Mutlun nimissä toimiva skripti skannasi uutisryhmistä sanoja ”Turkey” ja ”Armenia”, nykymuotoista internetiä ei vielä ollut. Monet uutisryhmien lukijat joutuivat Mutlu/Argicin ansiosta opettelemaan, miten käyttää kill-filea eli tapaa, jolla voi poistaa epätoivotun sisällön uutisryhmistä automaattisesti.

Oikeastaan Seppälän kirjan suurin puute on se, että siinä ei mainita sanallakaan Hasan B. Mutlua tai Serdar Argicia, koska nämä kaksi skriptiä kuvaavat parhaiten virallisen Turkin tapaa suhtautua armenialaisten kansanmurhaan. Mutlu ja Argic edustivat kansanmurhan kieltämisen äärimuotoa, jossa armenialaisia itseään syytettiin turkkilaisten ja kurdien kansanmurhasta.

Toki Seppälän kirjassa viitataan useasti turkkilaisten suurelta osin onnistuneisiin pyrkimyksiin hallita kansanmurhasta käytävää keskustelua kieltämällä tapahtunut tai vääristelemällä sen todellista luonnetta.

Mutlua ja Argicia on kiittäminen siitä, että itse tutustuin armenialaisten kansanmurhaan ja sen historiaan. Tuskin olisin ilman näitä tietokoneohjelmia edes lainannut Seppälän kirjaa. Usenetin etsivät lopulta paljastivat, että Mutlun takana oli aikanaan turkkilainen tietojenkäsittelyn opiskelija Ahmet Cosar.

Kansanmurhan perintö

Seppälän kirjassa käsitellään kansanmurhasta selvinneiden kohtaloa ja tapaa käsitellä tapahtunutta hirmutekoa ympäristössä, jossa kansanmurhaan suhtaudutaan välinpitämättömästi (länsimaat) tai se kielletään kokonaan (Turkki). Diasporassa elävät armenialaiset ovat joutuneet kestämään sekä länsimaiden välinpitämättömyyden, turkkilaisten kieltämisen että oman kulttuurillisen identiteettinsä katoamisen.

Siinä missä juutalaisten holokausti on ollut kansainvälisesti tunnustettu historiallinen tragedia, armenialaiset ovat saaneet kantaa oman kansanmurhansa taakkaa enimmäkseen yksin. Turkki on onnistunut pitämään kansanmurhan poissa kansainvälisestä politiikasta, koska se oli kylmän sodan aikana Yhdysvaltojen tärkeä liittolainen. Turkin diplomaattinen vaikutusvalta esti myös armenialaisten sankaritekojen kuvaukset elokuvissa.

Musa Daghin 40 päivää oli Itävallan juutalaisen Franz Werfelin tositapahtumiin perustuva kirja, jossa kerrottiin armenialaisyhteisön puolustautumisesta ja selviytymisestä turkkilaisten kynsistä vapauteen.

Turkkilaiset onnistuivat kuitenkin 1930-luvulla estämään MGM-studioita tuottamasta elokuvaa Musa Daghin päivistä. Lopulta itsenäisesti tuotettu (heikkotasoinen) elokuva aiheesta julkaistiin vuonna 1982. Myöhemmät tuotannot antavat vielä odottaa itseään, vaikka itse tarinassa olisi ainesta uusintoihin.

Seppälän kirjassa kuvataan erinomaisesti, miten armenialaispakolaisten ensimmäinen, toinen ja kolmas sukupolvi ovat käsitelleet kansanmurhan perintöä taiteessa ja kulttuurissa. Seppälä kertoo erinomaisesti sen, mitä pelkkä kansanmurhan historia ei kerro eli selviytyjien tarinan. Seppälä jättää tietoisesti vähemmälle huomiolle kansanmurhan historiallisen taustan eli sen, miksi nuorturkkilaiset järjestivät armenialaisten etnisen puhdistuksen vuonna 1915.

Kansanmurha liittyy olennaisesti Osmanien valtakunnan rappioon ja vetäytymiseen Balkanilta. Jo vuosien 1894 ja 1896 välisenä sulttaani Abdul Hamid II:n hallituskaudella turkkilaiset surmasivat 100 000 – 300 000 armenialaista.

Nuorturkkilaisten vallankaappaus vuonna 1908 itse asiassa nosti aiemmin toisen luokan dhimmin asemassa eläneiden armenialaisten toiveita tasa-arvoisesta kohtelusta. Ensimmäinen maailmansota ja siihen liittynyt Turkin asema osana keskusvaltoja kuitenkin johtivat armenialaisten etniseen puhdistukseen, kun Turkin hallitus halusi kohdistaa koston Balkanin aluemenetyksistä Osmanien valtakuntaan jääneisiin kristittyihin kansanryhmiin.

Ruohonjuuritasolla oikeutus löytyi islamilaisesta jihad-opista, jonka mukaan dhimmin kapina islamilaista osmanihallintoa vastaan tarjosi oikeutuksen uskonnolliselle vainolle. Armeliaisuuden osoituksena armenialaisille tarjottiin mahdollisuutta kääntyä islamiin. Tähän mahdollisuuten tarttui kuitenkin vain muutama prosentti armenialaisista.

Seppälän kirjasta käy ilmi äärimmäinen julmuus, jolla kansanmurhaa toteutettiin käytännössä. Seppälä ei kuitenkaan sorru kansanmurhan toteuttajien demonisointiin vaan pyrkii analysoimaan sekä tekijöiden motiiveja että henkensä säilyttäneiden syyllisyyttä selviytymisestään. Kansanmurha onnistui tavoitteessaan eli nykyinen Itä-Turkki puhdistettiin täysin armenialaisista. Armenialaiset puolestaan menettivät Länsi-Armenian. Menetystä pahentaa tapa, jolla turkkilaiset ovat vuosikymmenen aikana kohdelleet armenialaisten kulttuuriperintoä. Ikivanhoja luostareita on käytetty armeijan ampumaharjoitusten maaleina.

Länsi-Armenia lakkasi olemasta ja siitä on enää olemassa Virtual Anin kaltaiset internet-sivustot. Moni diaspora-armenialainen on joutunut pettymään, kun hän on palannut Itä-Turkkiin ja havainnut, että vanha Länsi-Armenia on lakannut olemasta ja tilalla asuu vain turkkilaisia ja kurdeja.

Itsenäisestä Armeniasta (Itä-Armenia) ei ole armenialaisille tullut samanlaista muuttokohdetta kuin Israelista juutalaisille. Diaspora-armenialaisille entisen Neuvosto-Armenian köyhyys, korruptio ja kultuurillinen erilaisuus ei tarjoa samaistumiskohdetta.

Edit: Täällä voitte kuunnella System of a Down -yhtyeen armenialaistaustaista laulusolistia Serj Tankiania, joka on ehkä eniten tehnyt kansanmurhaa tunnetuksi nuoremman sukupolven keskuudessa.