Itkuraivareita

Viime viikon aikana julkaistiin kaksi kirjoitusta, joissa arvosteltiin ns. maahanmuuttokriitikkoja asenteiden koventumisesta ja toisaalta perättiin tilaa ”vastuulliselle sananvapaudelle”. Ensimmäisessä Kirkko ja Kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola väitti, että rasismi haisee. Toisessa Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen hyökkäsi ”sananvapauden väärinkäyttäjiä” vastaan.

Tekopyhyys haisee

Yllätyin hieman, kun Seppo Simola viittasi kirjoituksessaan Jussi Halla-ahon jo neljä vuotta vanhaan kirjoitukseen. Siinä Halla-aho piikitteli Simolaa tämän suhtautumisesta vieraiden uskontojen leviämiseen Suomeen ja vihjasi tämän unohtaneen kristinuskon pelastussanoman. Halla-aho kysyi:

”Onko luterilaisesta kristinuskosta tullut kirjaimellisesti suvaitsevaisuususkonto, jossa ihminen pelastuu yksin suvaitsevaisuudesta? ”

Tämä kysymys on valitettavasti edelleen ajankohtainen. Kirkkoa repii sisältä ristiriita kirkon oppeja puolustavien konservatiivien ja "suvaitsevaisten" liberaaliteologien välillä. Simola kuuluu selkeästi jälkimmäiseen leiriin, kuten hänen edustamaansa lehteä lukemalla voi päätellä.

Simola esittää heti aluksi kirkonmieheltä melko rankan syytöksen:

”Juttu on yhä luettavissa netistä ja jokainen voi itse arvioida, kuinka paljon sen kaltaisilla teksteillä on epäluuloja vahvistettu. Nyttemmin Halla-aho ja kumppanit pesevät rystyset valkoisina käsiään puhtaaksi vanhoista kirjoituksistaan ja vastuustaan ihmisten koventuneisiin asenteisiin ja ääri-ilmiöihin. ”

Simola liioittelee väittäessään Halla-ahon ja kumppaneiden pesevän käsiään vanhoista kirjoituksistaan. Mitään sellaista ei ole tapahtunut. Halla-aho itse katuu aivan varmasti joitakin vanhoja kirjoituksiaan. Kukapa ihminen ei katuisi.

Toisaalta Simola ei esitä mitään todisteita siitä, että Halla-aho olisi jollakin tavalla vastuussa ”koventuneista asenteista ja ääri-ilmiöistä”. Aivan yhtä hyvin voisin väittää, että Simola on omalta osaltaan vastuussa siitä, että kirkon toiminta on politisoitunut, kun se on ryhtynyt kannattamaan monikulttuurisuuden kaltaisia maallisia ideologioita.

Simola ei kirjoituksessaan pääse monikultturisuuden kannattajien perusklisheitä pitemmälle. Hän puolustaa edellistä yhteisvastuukeräystä, jolla pyrittiin luomaan maahanmuuttajille työpaikkoja:

”Yhteisvastuussa kerätyillä varoilla on onnistuttu löytämään kymmenille Suomeen muuttaneille kunnollinen työpaikka. Heille on näin tarjoutunut tilaisuus osallistua täyspainoisesti maamme rakentamiseen.”

Hän myös puolustaa maahanmuuttoa:

”On tärkeää saada Suomeen uutta työvoimaa, josta tulevina vuosina on yhä suurempi pula. Ajatusten ja kulttuurin monimuotoisuus lisää niin henkistä kuin taloudellista iskukykyämme. ”

Siinä tuli kaksi monikulttuurista latteutta samassa kappaleessa.

Simolan mainitsemat kaksi asiaa ovat keskenään ristiriidassa. Miten sellaiset ihmiset, joiden osaamisella ei ole aitoa kysyntää työmarkkinoilla ja joiden työllistämiseen tarvitaan keräysvaroja, voivat auttaa Suomea helpottamaan väitettyä tulevaa työvoimapulaa? Maahanmuuttaja voi olla halukas työhön, mutta häneltä voi puuttua työelämässä välttämättömiä taitoja kuten esimerkiksi luku- ja kirjoitustaito.

Simola päättää kirjoituksensa mahtipontisesti:

”Erilaisiin ihmisiin ja kulttuureihin tutustuminen edesauttaa kansojen keskinäisen ymmärtämyksen kasvua. Maahan- ja maastamuutto ovat askel maailmanrauhan rakentamisessa.”

Olen aivan samaa mieltä ensimmäisen lauseen kanssa. Samalla kannattaa kuitenkin olla rehellinen sille, mitä näkee. Tämä pätee erityisesti islamiin, jonka ikävistä piirteistä Simola mielellään vaikenee. Tästä syystä Halla-aho nimitteli Simolaa dhimmiksi neljä vuotta sitten. Hän myös ihmetteli kirkon suhtautumista islamiin kääntyneisiin entisiin kirkon jäseniin:

”Kun kristitty kääntyy islamiin, kirkko taputtaa posket hehkuen käsiään ja ihmettelee eksoottista värinää. Välillä panee miettimään, miltä tämä mahtaa näyttää ulkopuolelta katsoen, muslimien silmissä.”

Vähän ennen Halla-ahon kirjoitusta Kirkko ja Kaupunki oli esitellyt sivuillaan Abdullah Tammea ja tämän perustamaa Islamin aika -yhdistystä. Myöhemmin Tammesta tuli tv-julkkis ja häntä haastateltiin Ylen ajankohtais- ja keskusteluohjelmissa.

Vastuullisen sananvapauden puolustaja

Risto Uimonen paljastaa omalla kirjoituksellaan olevansa täysin pihalla internetin todellisuudessa ja lähinnä hätääntynyt oman toimialansa tulevaisuuden puolesta. Puutuin jo aiemmin siihen, miten Uimonen ratsasti Breivikillä. Hän jatkaa Ylen ykkösaamun kolumnissaan mahtipontisesti:

”Viime heinäkuussa oman käden oikeuteen tarttui Norjassa muuan Anders Behring Breivik. Rauhallinen vuonojen maakaan ei ollut onnen tyyssija. Ihmiset tuntevat turvattomuutta jopa maailman rauhallisimmilla kolkilla. Pommin teko-ohjeet ja sairaat ideologiat kulkevat verkossa silmänräpäyksessä yli valtiollisten rajojen.”

Niinpä median on ollut pakko reagoida:

”Norjan ja Ruotsin suuret tiedotusvälineet ovat alkaneet rajoittaa ja kontrolloida yleisön puheenvuoroja nettisivustoillaan.”

Uimonen antaa ymmärtää, että näin ei olisi tehty aikaisemmin, mikä ei pidä paikkaansa. Ruotsissa useat mediatalot ostavat moderointipalveluita Interaktiv Säkerhet -nimiseltä firmalta. Puhe linjan kiristämisestä on pelkkää retorista patsastelua, jolla korostetaan omaa erinomaisuutta.

Uimonen ei myöskään osoita erityistä omaperäisyyttä. Ruotsissa taannoin vasemmistolainen toimittaja Maria Schottenius loi käsitteen ”kusirännit”, jolla hän luonnehti lehtiartikkeleiden kommenttiosioita. Uimonen yrittää panna paremmaksi:

”Nimimerkkikirjoittajat purkavat yleensä pahaa oloaan. Heissä erottuu kaksi ärhäkkää perustyyppiä: besserwisserit ja oksentajat.”

Internetin keskustelupalstojen perustyypit on havaittu jo kauan ennen Uimosen kolumnia. Internet-slangissa näille on keksitty omat vakiintuneet nimitykset (esim. trolli), ennen kuin Uimosen kaltaiset edes tiesivät internetin olemassaolosta.

Uimosen ja Schotteniuksen tapa kuvata lukijoilta saatua palautetta kertoo, että molemmat halveksivat juttuja kommentoivia ihmisiä. Heille ei juolahda mieleen, että heidän omissa tuotoksissaan saattaisi joskus olla jotakin vikaa.

Uimonen myös vääristelee nimimerkkikirjoittamista puoltavia argumentteja eikä vaivaudu kumoamaan niitä. Mielestäni Henry Laasanen on esittänyt ehkä parhaan argumentin nimimerkin käytön puolesta:

”Omalla nimellä kirjoittaminen netissä on järjetöntä riskinottamista, jollet nimenomaisesti tavoittele kirjoituksillasi mainetta ja kunniaa.”

Uimonen sen sijaan paisuttelee nimimerkkikirjoittamisen haitallisuutta ja vetää pahasti överiksi:

”Todellisen uhan sananvapaudelle muodostavat sen sijaan oksentajat ja besserwisserit. He levittävät sairasta keskustelukulttuuria verkossa ja dominoivat netin keskustelupalstoja. He ovat kaapanneet palstoja otteeseensa niin, että jotkut toimittajat ovat joutuneet sulkemaan fyysisten uhkausten takia henkilökohtaisena varotoimenpiteenä juttujensa kommentointimahdollisuuden.”

Jostain syystä minun on vaikea tuntea minkäänlaista sympatiaa toimittajaraukkoja kohtaan varsinkin, kun eräs toimittaja halusi tietää, kuka tämän blogin takana on. He kun saavat palkkaa kirjoittamisesta toisin kuin nimimerkkikirjoittajat, joille oman nimen käyttö internetissä voi tuoda vaikeuksia työ- tai yksityiselämässä. Itse asiassa vain nimimerkki takaa sen, että ihminen uskaltaa sanoa, mitä oikeasti ajattelee.

Uimosen kolumnin päätös paljastaa, millaista sananvapautta hän kannattaa:

”Sananvapauden terve ja vastuullinen käyttö tässä tarvitsee puolustajia.”

Sanojen terve ja vastuullinen liittäminen sananvapauden puolustamiseen kertoo, että kirjoittaja ei todellisuudessa kannata sananvapautta vaan sensuuria. Vastuullinen sananvapaus ilmaisee kiertäen sen, että toimittajat haluavat pitää kiinni portinvartijan roolistaan ja jatkaa uutisten suodattamista tavallisten ihmisten parhaaksi. Onneksi tällaiseen ei enää ole paluuta.