Britannian vaaleista

En paljon viitsinyt seurata Britannian parlamenttivaaleja, joita kovasti hehkutettiin myös Suomen tiedotusvälineissä. Erityisesti media innostui historiallisista vaaliväittelyistä, joissa kolmanneksi suurimman puolueen eli Liberaalidemokraattien puheenjohtaja Nick Clegg kunnostautui.

Vaaliväittelyissä kuitenkin välteltiin Britannian todellisia ongelmia eli valtavaa budjettivajetta ja valtionvelkaa. Brittipoliitikot lisäksi olivat pilanneet maineensa taannoisessa kulukorvausskandaalissa, josta yksikään parlamentin poliittinen ryhmä ei selvinnyt puhtain paperein.

Kolmannen maailman vaalimeininkiä

Brittiparlamenttia sanotaan ”parlamenttien äidiksi” sen keskiajalle ulottuvan historian ansiosta. Kuitenkin saarivaltakunnassa on havaittavissa vaalijärjestelmän rappeutumista, joka näkyy sekä äänestäjien rekisteröinnissä että vaalijärjestelyissä.

Joissakin Lontoon muslimienemmistöisissä kaupunginosissa samasta huoneistosta rekisteröityi jopa kymmenen äänestäjää, mikä viittaa vaalipetokseen. Timesin mukaan Lontoon Tower Hamletsin kaupunginosassa paikallinen Työväenpuolueen kunnalisvaaliehdokas Khales Uddin Ahmed rekisteröi 12 henkilöä omaan osoitteeseensa. Naapurin mukaan kyseisessä kaupungin vuokra-asunnossa asuu vain kolme aikuista.

Kyseessä oli vain yksi tapaus, jossa huoneiston äänestäjien määrä yllättäen nousi juuri ennen vaaleja. Tower Hamlets on tullut aiemminkin tunnetuksi vaalipetoksista. Viime minuuttien kiri rekisteröinneissä tarkoitti, että vaaleissa oli yllättäen 5000 uutta äänestäjää. Scotland Yard on aloittanut tutkimukset neljästä vaalipetoksesta Tower Hamletsissa ja Länsi-Lontoon Ealingissa.

Britanniassa maa on jaettu vaalipiireihin, joista kustakin valitaan yksi edustaja parlamenttiin. Niinpä hallitseva puolue voi vaikuttaa seuraavien vaalien lopputulokseen säätämällä vaalipiirien rajoja. Näin Työväenpuolue olisi voittanut vaalit, vaikka se olisi saanut selkeästi vähemmän ääniä kuin päähaastaja Konservatiivit.

Myös vaalien järjestelyissä oli toivomisen varaa. Eräissä suurissa kaupungeissa kuten Lontoossa, Birminghamissa ja Newcastlessa vaalihuoneistojen eteen muodostui pitkiä jonoja. Kun äänestysaika päättyi, kaikki halukkaat eivät päässeet äänestämään. Mediassa hehkutettiin suurta äänestysaktiivisuutta, jolla yritettiin selittää ruuhkat äänestyspaikoilla. Todellisuudessa äänestysaktiivisuus oli hieman suurempaa kuin edellisissä vaaleissa mutta historiallisesti ei mitenkään poikkeuksellista.

Kaikki tämä kertoo, että Britannian vaalit muistuttavat vuosi vuodelta enemmän kolmannen maailman vaaleja järjestelmällisine vaalivilppeineen. Äänestysjärjestelyt johtavatkin todennäköisesti oikeusjuttuihin, jotka voivat osin mitätöidä vaalien tulokset.

Miksi kukaan ei voittanut?

Vaalien lopputuloksen perusteella juuri ketään ei voi pitää voittajana. Konservatiivit valitsivat edellisten hävittyjen vaalien jälkeen puheenjohtajakseen maitonaamaisen David Cameronin, joka puhui entisiä konservatiivjohtajia enemmän ympäristönsuojelusta ja ”isosta yhteiskunnasta” (Big Society). Cameron myös lainasi häpeämättömästi Barack Obamalta toivon ja muutoksen iskusanat.

Cameronin strategiana oli reivata Konservatiivien linjaa ”keskemmälle” eli käytännössä vasemmalle. Thatcherin möröt oli tarkoitus karistaa ja samalla houkutella Liberaalidemokraattien äänestäjiä. Tämä strategia ajoi kiville, vaikka Konservatiivit voitti enemmän paikkoja kuin kertaakaan sitten 1920-luvun.

Työväenpuolueen voittamiseen ei olisi tarvittu paljoa. Britannian talous on kuralla ja yhteiskunta monella tavoin kriisissä Työväenpuolueen 12 vuotta kestäneen hallintokauden politiikan ansiosta. Epäsuositulta pääministeri Gordon Brownilta puuttuu edeltäjänsä Tony Blairin karisma, ja lisäksi Brown vielä töppäili julkisuudessa nimittämällä maahanmuuttoasioista kysellyttä puolueen kannattajaa kiihkoilijaksi. Kuitenkin Konservatiivit eivät saavuttaneet ehdotonta enemmistöä vaan tuloksena oli ”hung parliament”, eli yksikään puolue ei pysty muodostamaan yksin enemmistöhallitusta.

Media ja vaaleja selittelevät ”punditit” yrittävät sanoa, että Liberaalidemokraattien menestys on kaiken takana. Todellisuudessa Britannian Konservatiiveja jakaa aivan toinen asia nimittäin suhde Euroopan Unioniin. Liberaalidemokraatteja ei pidetä kykenevinä hallitsemaan Britanniaa, vaikka he monissa vaalipiireissä ovat parempi vaihtoehto äänestäjille kuin Työväenpuolue tai Konservatiivit.

Puolueen hajaannus alkoi 1990-luvulla, kun Britannian punta asetettiin kellumaan ja erotettiin ERM-järjestelmästä. Vuoden 1997 vaaleissa, joissa Tony Blair nousi pääministeriksi, monet Konservatiivien euroskeptiset äänestäjät kääntyivät James Goldsmithin johtaman Kansanäänestyspuolueen (Referendum Party) kannattajiksi.

Goldsmithin puolueen työtä on myöhemmin jatkanut euroskeptinen Yhdistyneen Kuningaskunnan Itsenäisyyspuolue UKIP. Vaalikommenteissa UKIP:n menestystä on vähätelty, koska puolue ei saanut lainkaan edustajia parlamentiin. Kuitenkin UKIP:n 900 000 äänestäjää olivat se joukko, joka ratkaisi vaalituloksen.

UKIP:n johtaja Lordi Pearson tarjosi David Cameronille tukeaan, jos Konservatiivit lupautuisivat järjestämään kansanäänestyksen Lissabonin sopimuksesta. Tämä ei kuitenkaan Cameronille sopinut, joten UKIP osallistui vaaleihin omilla ehdokkaillaan. UKIP:n 3,1 prosentin ääniosuus voi kuulostaa vaatimattomalta, mutta Britannian enemmistövaalitavassa äänestäjä monesti mieluummin valitsee taktisesti sopivan vaihtoehdon, vaikka tietyn pikkupuolueen ideologia muuten vastaisi paremmin omaa mielipidettä.

Suhteellisessa vaalitavassa UKIP:n ääniosuus olisi todennäköisesti noussut nykyistä suuremmaksi, koska monet Konservatiivien äänestäjät ovat suurelta osin samaa mieltä UKIP:n vaaliohjelman kanssa. UKIP:n potentiaalisista kannattajista moni äänesti nenäänsä pidellen Konservatiiveja, koska halu estää Gordon Brownin ja Työväenpuolueen vallan jatkuminen ylitti Cameronia ja nykykonservatiiveja kohtaan tunnetun vastenmielisyyden.

Uudet vaalit piakkoin

Sen lisäksi, että yksikään puolue ei saavuttanut ehdotonta enemmistöä, vaalien lopputulos tekee myös vähemmistö- tai koalitiohallituksen muodostamisen vaikeaksi. Työväenpuolue ja Liberaalidemokraatit eivät kahdestaan saavuta enemmistöä. Toisaalta myöskään Konservatiivit eivät pysty hallitsemaan Ulsterin unionistien tuella.

Siksi mikä tahansa muodostettava hallitus todennäköisesti kaatuu ensimmäiseen vastoinkäymiseen, eli uudet vaalit luultavasti järjestetään melko pian. Tämä antaa aikaa sekä puolueille että äänestäjille miettiä tulevia kuvioita uudelleen. Talousvaikeudet ja budjettivaje puolestaan vaatisivat pikaisia toimia, joihin tuskin kyetään vähemmistöhallituksen voimin. Elämme mielenkiintoisia aikoja.

Edit: Ohessa EU Referendum -blogin Richard Northin keräämä lista UKIP-efektistä eli UKIP:n vaikutuksesta vaalitulokseen.